Rauha Raamatussa

Heprean kielen rauhaa tarkoittava sana shalom tarkoittaa kaikinpuolista eheyttä, hyvinvointia ja terveyttä, ei vain sodan puuttumista. Ihmiset tervehtivät toisiaan toivottamalla rauhaa samalla tavalla kuin me sanomme ”päivää”. Puhe rauhasta ei kuitenkaan muuttunut köykäiseksi small talkiksi, vaan sillä viitattiin Jumalan siunaukseen, jonka seurauksena yksilö voi saada sisäisen rauhan ja yhteiskunta voi päästä kokonaisvaltaiseen rauhan ja oikeudenmukaisuuden tilaan.

Erityisesti yhteiskunnallista rauhaa kaivattiin kipeästi, sillä Israelin kansan historia oli pitkää konfliktien ja sotien historiaa. Ensin Israel valloitti kantaisille luvatun maan itselleen ja sitten puolustautui naapurikansojen hyökkäyksiä vastaan. Lopulta Israelin valtakunta jakautui kahtia eteläiseen ja pohjoiseen valtakuntaan, jotka toisinaan sotivat keskenään. Sitten Assyrian ja Babylonian joukot alistivat Israelin valtansa alle ja vievät suuren joukon kansaa pakkosiirtolaisuuteen kaksoisvirran maahan. Tämän jälkeen vieraat vallat ovat miehittäneet luvattua maata miltei aina.

Tätä taustaa vasten ymmärrämme, miten suurena asiana rauhaa pidettiin. Lukemattomista Jumalalle osoitetuista rauhan pyynnöistä kanavoitui Psalmien kirjaan joukko rauhanrukouksia. Esimerkiksi Psalmissa 85 kerrotaan Jumalan muinaisista pelastusteoista ja niihin vedoten pyydetään, että hän jälleen kääntyisi kansansa puoleen, heltyisi vihastaan ja antaisi sille lupaamansa rauhan.

Kaikkein painavin rauhanpyyntö lausutaan ns. Aaronin siunauksessa, jonka me kristityt tunnemme Herran siunaus nimellä (4. Moos 6:24-25). Sen kaikkein tärkein asia sanotaan lopuksi. Ensin pyydetään Herraa siunaamaan, varjelemaan, kirkastamaan kasvonsa ja olemaan armollinen ja sitten sanotaan, mitä se käytännössä tarkoittaa: ”Ja antakoon sinulle rauhan”. Jumalan siunaukset tiivistyvät tähän yhteen sanaan: rauha.

Rauha syntyy Jumalan tahdon noudattamisesta

Rauha ei ole pelkästään Jumalan lahja, vaan ihmiset voivat ja heidän tulee tavoitella sitä. Rauha nimittäin syntyy siitä kun koko elämä tulee sopusointuun Jumalan tahdon kanssa. Tämä näkyy Vanhan testamentin teologialle keskeisessä jos – niin –rakenteessa. Jos elätte Jumalan tahdon mukaan, niin saatte siunauksia. Jos ette tottele Herraa, niin kirous lankeaa yllenne. Tämän ajattelun tunnetuimmassa kohdassa todetaan, että ”Jos te elätte minun säädöksieni mukaan…minä annan maahanne rauhan, ja te saatte nukkua yönne minkään häiritsemättä” (5. Moos 26:3-6).

Rauha kulkee käsikädessä oikeudenmukaisuuden kanssa. Jumala kehottaa Sakarjan kirjassa: ”Puhukaa totta toisillenne! Jakakaa oikeutta totuuden mukaan, niin että rauha vallitsee keskuudessanne” (Sak. 8:16). Kehotukseen on sisäänrakennettu lupaus. Kun ihmiset elävät Jumalan tahdon mukaan, siitä seuraa automaattisesti rauha sekä yhteiskunnan elämään että ihmisten sisäiseen maailmaan. Luomakuntaan nimittäin on sisäänrakennettu eettinen mekanismi, jonka ansiosta oikein elävä pääsee rauhaan ja syntinen hukkuu.

Siksi köyhän iltarukouksessa (Ps 4) rukoilija pyytää Jumalaa avukseen ja varoittaa ”vaviskaa siis, älkää tehkö syntiä! Miettikää tätä vielä kun menette levolle, olkää ääneti Herran edessä”. Tämän jälkeen hän toteaa itsestään: ”Rauhassa menen levolle ja nukahdan. Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani, minä saan elää turvassa”. Rukoilija tietää itse olevansa puhdas synnistä. Tarkasti ottaen hänkin on syntinen, mutta hän tietää sen ja pyytää Jumalaa olemaan armollinen tästä huolimatta.

Tosin jos – niin -yleissääntö ei aina toteudu, kuten hyvin tiedämme Jobin ja Saarnaajan kirjasta. Joskus hurskas ei saa rauhaa vaan ahdistuksen ja epätoivon.

Lopullisen rauhan tuo Jumala itse

Äkkikuulemalta puhe raamatullisesta rauhasta voi kuulostaa kummalliselta, sillä suuri osa Vanhan testamentin historiakirjallisuutta käsittelee nimenomaan sotahistoriaa ja yksi Jumalan nimikin on Herra Sebaot, joukojen tai jopa sotajoukkojen Herra. Sotahistoria päättyy kuitenkin rauhaan. Vanhan testamentin myöhäiset profeettatekstit nimittäin tulkitsivat ajatuksen Jumalasta sotajoukkojen Jumalana rauhanomaisesti. Aikojen lopulla Jumala itse ratkaisee kansojen riidat. Silloin miekat taotaan auran teriksi ja - nykyajan ilmausta käyttääksemme - panssarivaunuista tehdään säilyketölkkejä. Kun kansat eivät enää sodi keskenään, kukaan ei harjoittele sotataitoja eikä armeijoita enää tarvita mihinkään (Jes. 2: 2-4).

Tällainen rauha ei perustu yhden valtion voittoon ja muiden tuhoon, vaan kaikkien kansojen yhteiseen sovintoon. Silloin sotajoukkojen Jumala siunaa kaikkia kansoja, myös Israelin muinaisia perivihollisiä. “Siunattu olkoon kansani Egypti (maa, joka orjuutti Israelin), siunattu kätteni luomus Assyria (maa, joka vei kansan pakkosiirtolaisuuteen)” (Jes. 19:24-25).

Vaikka Jumala itse johtaa kansat sovintoon, se tapahtuu konkreettisten ihmisten kautta. Kaikkein tärkein henkilö tulee olemaan pelastajakuninkaaksi voidelti henkilö, Messias, jonka yksi arvonimi onkin rauhanruhtinas. Tämä lupaus antaa nykyjuutalaisuudelle mahdollisuuden ajatella, että jokaisessa suuria rauhansopimuksia neuvottelevassa valtiomiehessä on ripaus Messiasta ja Herran henkeä. Kristityt näkevät tässä lupauksen Jeesuksesta, joka ensimmäisessä julkisessa ”saarnassaan” luki rauhanruhtinas –ennustuksen ja antoi ymmärtää sen toteutuneen hänessä. Hän on Jumalan voideltu (Messias), joka ilmoittaa köyhille evankelimin, julistaa vangituille vapautusta, sokeille näkönsä saamista, sorretuille vapautta ja Herran riemuvuoden tulemista (Luuk.4:18 =  Jes. 42:7).

Sovintoon ja anteeksiantamukseen perustuva kosminen rauha

Uuden testamentin opetus rauhasta (kreikk. eireenee) rakentuu Vanhan testamentin varaan. Jäähyväispuheessaan Jeesus lupasi jättää opetuslapsilleen oman rauhansa, joka on tyystin erilaista kuin maailman antama rauha (Joh. 14:27). Lupaus toteutui ylösnousemuksen jälkeen, kun Jeesus näyttäytyi oppilaille, tervehti heitä juutalaiseen tapaan sanoilla ”rauha teille” ja sitten puhalsi heidän ylleen Pyhän Hengen sanoen: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut” (Joh. 20:21-23). Kristus-sanoman lupaama rauha on nimenomaan anteeksiantamukseen ja hyväksymiseen perustuvaa rauhaa Jumalan kanssa.

 Erityisesti Paavali jatkoi tätä ajatusta eteenpäin. Koska Jumala on Kristuksen kautta ja Kristuksen ansiosta ottanut meidät yhteyteensä, meillä on ”rauha Jumalan kanssa” (Room. 5:1). Paavali mielellään ajatteli, että Kristuksen sovitustyö on myös sovintotyötä, jolla hän saattoi vihollisuuden tilaan joutuneet ihmiset takaisin sovintoon ja yhteyteen Jumalan kanssa. Tästä syystä kristillinen sanoma on rauhan julistamista. Kristus ja hänen apostolinsa tulivat ”julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana (ei-juutalaisille) ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä (juutalaiset)”(Ef. 2:17).

Tämä rauha ulottuu lopulta kosmisiin mittasuhteisiin saakka. Jumala on Kristuksen kautta tehnyt sovinnon ja rauhan ”kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa” (Kol. 1:20). Miten pitkälle tämä kosminen rauha lopulta ulottuu? Palauttaako Jumala kerran kaikki langenneet enkelit, henkivallat ja ihmiseltä salatut mahditkin rauhaan ja sovintoon Jumalan kanssa? Sitä emme tiedä, vaikka Kristuksen sovintotyö ulottuukin meiltä salattuihin maailmoihin saakka.

Mistä mielenrauha?

Kaiken teologian viimeinen totuustesti on käytäntö. Miten Kristuksen rauha sitten valtaa ihmisen käytännössä? Paavali neuvoi katsomaan elämää oikeassa mittasuhteessa ja oikeasta näkökulmasta käsin. Tämä tapahtuu rukouksen kautta. ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon” (Fil. 4:6). Kun asiat puhutaan Jumalalle, saamme ottaa vastaan suuren lupauksen: ”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessä Jeesuksessa” (Fil. 4:7).

Paavali muotoili sanansa huolellisesti, jotta monenlaiset mahdollisuudet jäisivät avoimiksi. Joillekin asioiden vieminen Jumalan tietoon tuo subjektiivisen rauhan sisimpään. Ihminen tajuaa itsensä, elämänsä, tulevaisuutensa ja iankaikkisuutensa olevan koko luomakuntaa kaitsevan Jumalan kädessä. Tämä riisuu levottomuuden ja antaa uudenlaisen tyyneyden elämän vaikeuksien keskelle.

Toiselle Jumalan rauha ”ylittää ymmärryksen” siinä mielessä, että se ei kokemuksen tasolla tunnu missään, mutta ihminen silti tietää olevansa Kristuksen oma. Paavali itse oli usein tällaisessa tilanteessa. Häntä painoivat monenlaiset huolet ja ahdistukset sekä seurakuntien tilasta että hänen omasta turvallisuudestaan. Silloin hän ajatteli, että me kristityt olemme joskus ”kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia” (2. Kor. 4:8).

Raamatun viimeinen kuva rauhasta otetaan lopullisen pelastuksen näkökulmasta. Ilmestyskirjan taivasvisiossa lukijalle näytetään lukematon pelastuneiden joukko ja selitetään, että he ovat päässeet vapaaksi suuresta ahdingosta ja nyt ”Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet” (Ilm. 7).