Tuomiopäivä - mitä silloin?

 

Kirkkovuoden lopussa vietämme tuomiosunnuntaita emmekä taivaspyhää. Tämä siksi, että kristillisen uskon mukaan ihmiskunta jakautuu kahtia pelastettuihin ja kadotukseen joutuviin.

Kadotuksen osalta tämä mielikuva voi olla hyvinkin ahdistava, jos sen tulkitsee kirjaimellisesti. Todellisuus tietenkin voi olla ahdistava eikä teologista ajatusmallia voi suoralta kädeltä torjua vetoamalla sen psykologisiin ongelmiin. Teologiaa arvioidaan teologian ja johdonmukaisen ajattelun pelisäännöillä. Modernissa teologiassa ja uskonnonfilosofiassa onkin esitetty mielenkiintoisia ja jännittäviä tulkintoja viimeisestä tuomiosta ja kadotuksesta.

Perinteisesti kadotusta pidetään ikuisena ja peruuttamattomana tilana, jossa ihminen saa rangaistuksen tässä ajassa tekemistään synneistä. Ikuinen rangaistus on kuitenkin ongelmallinen. Miten rajallisen elämän viettänyt ihminen voisi tehdä niin paljon pahaa, että ikuinen rangaistus olisi kohtuullista? Äärelliselle olennolle on aina kohtuullista vain äärellinen rangaistus.

Tästä syystä eräät teologit ovat esittäneet tarkennusta perinteiseen helvettioppiin. Tarkennusehdotus lähtee liikkeelle siitä, että kadotus tarkoittaa Jumalan luomistarkoitusten täydellistä vastakohtaa. Todellisuus luotiin hakeutumaan Jumalan yhteyttä kohti, joka lopulta toteutuu taivaaksi ja iankaikkiseksi elämäksi kutsutussa tilassa. Kadotus puolestaan on tämän tilan toteutumattomuutta, ikuista eroa Jumalasta.

Eikö siis olisi johdonmukaista ajatella, että täydellinen ero Jumalasta johtaa olemassaolon lakkaamiseen? Silloin ihminen palautuu siihen olemattomuuden tilaan, jossa hän oli ennen kuin hänet luotiin. Mikään teologian painotus ei pakota pitämään ihmistä ikuisena. Vain Jumala on ikuinen, ihmisellä on alku ja siksi hänellä voi myös olla loppu.

Helvetissä kukaan ei parane

Kuolemanjälkeinen rangaistus on muutenkin ongelmallinen. Ihmiset rankaisevat pahantekijöitä kasvattaakseen heistä parempia ihmisiä ja varoittaakseen muita pahojen tekojen mahdollisista seurauksista. Rangaistuksen tarkoitus on aina lisätä hyvän määrää.

Etenkin viisaan Jumalan rangaistuksilla olettaisi olevan sama hyvään johtava tarkoitus, joka väistämättä myös toteutuu, onhan hän kaikkivaltias. Iankaikkinen ja peruuttamaton helvetti ei kuitenkaan palvele mitään hyvää. Se ei tee rangaistuksen saajista parempia ihmisiä. Pikemminkin se riistää heiltä viimeisenkin mahdollisuuden siihen hyvään, johon Jumala haluaa ihmisiä kutsua.

Helvetin pelotefunktiokin on ongelmallinen. Taivaassa ei tarvita helvettiä pelotteeksi, joka pitäisi ihmiset kaidalla tiellä. Ennen taivastodellisuutta Jumala toki voisi uhkailla meitä tulevalla helvetillä.

Mutta se kääntyisi pian Jumalaa itseään vastaan. Onhan kohtuutonta uhkailla rajallisia ihmisiä ikuisella rangaistuksella. Ja jos helvetistä ei lopulta koidu mitään hyvää rangaistuksen saaneelle, joudumme kysymään, miten hyvä ja viisas Jumala lopulta on. Jos Jumala on näin kohtuuton joitakin ihmisiä kohtaan, miten ylipäätään voimme luottaa hänen hyvyyteensä ja oikeudenmukaisuuteensa? 

Rangaistus vai parantaminen? 

Näistä syistä on kysytty, onko puhe kuolemanjälkeisestä rangaistuksesta johtanut kristillistä teologiaa sittenkin harharaiteille. Jumalankin langettamien rangaistusten perimmäisen päämäärän on oltava kasvattava. Tästä syystä rangaistuksen kielikuvat voisi korvata eheyttämisen ja parantamisen kielikuvilla. Kuoleman jälkeen Jumala eheyttää ja parantaa itsestään erilleen joutuneet sielut.

Syntiset parantuvat synnistään, epäuskon rikkoma jumalasuhde eheytyy lopullisesti. Perinteinen kiirastulioppi tavoitteli tämänkaltaista painotusta. Sen mukaan juuri kukaan ei kuolemansa hetkellä ole vielä valmis ikuiseen elämään, vaan häntä täytyy valmistaa tähän kiirastulessa, jossa hänestä poistetaan tässä ajassa kertynyt kuona.

Jos Jumala eheyttää synnin rikkomat ihmiset, eikö kaikkien olisi lopulta pelastuttava? Eikö luomistyön lopullisten päämäärien olisi toteuduttava kaikkien kohdalla?

Tästä voidaan ajatella kahdella tavalla. Ensimmäisen mukaan kohtuullisuusperiaate ei vaadi kaikille ikuista elämää. Kukaan ei ollut olemassa ennen hänen luomistaan, joten olemassaolon lakkaaminen kuolemassa olisi kohtuullista jokaiselle. Jos joku kuitenkin saa jatkaa olemassaoloaan tämän elämän jälkeen, se ei ole kohtuutonta sitä kohtaan, joka ei saa ikuista elämää. Olemattomuuteen palaava ei ole suremassa olemattomuuttaan. Ihmisiä kohteltaisiin epätasaisesti, mutta ei kohtuuttomasti.

Toinen tulkintalinja katsoo, että Jumalan kaikkivaltius ja jokaista koskeva hyvä luomistahto näyttäisi johtavan siihen päätelmään, että kaikki pelastuvat kerran. On myös vaikea ajatella, että Jumala valikoisi ihmisiä lopulliseen pelastukseen pelkästään kristinuskon levinneisyyskartan perusteella. Näin ei kristikunnan valtaosakaan lopulta ajattele, joskin se jättää avoimeksi kysymyksen muiden uskontojen vaikutuspiirissä elävien ihmisten kohtalosta.

Lisäksi voidaan kysyä, onko taivas taivas, jos siellä on vain osa ihmiskuntaa. Perinteinen taivaskuva korostaa ihmiskunnan yhteyttä ja ykseyttä. Emme ole joukko yksittäisiä ihmisiä, vaan suuri ihmiskuntaperhe. Emme oikeastaan voi puhua ihmiskuntaperheen pelastumisesta ja eheytymisestä, jos se ei koske kaikkia ihmisiä.

Taivasta ja helvettiä pohtiva moderni teologia koettelee perinteisten käsitysten rajoja ja voi varovasti astua niiden ylikin. Väistämätön tosiasia nimittäin on, että kunkin ajan teologit ovat pohtineet perimmäisiä kysymyksiä oman aikansa ajattelun ja maailmankuvan lähtökohdista käsin. Siksi keskiaikaisen helvettiopin rinnalle tarjotaan toisenlaisia malleja, jotka paremmin sopivat yhteen sen kanssa, että Jumala on hyvä.