Rakkauden lahja Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta

Piispojen perhe-elämän kysymyksiä käsittelevää kirjasta on osattava lukea oikealla tavalla. Pehmeästi muotoillussa linjanvedossa piispat piirtävät kirkollisen etiikan suuntaviittoja luterilaisen omantunnonetiikan pohjalta. Jokaisen ihmisen järki ja omatunto voi synninsairaudesta huolimatta tunnistaa hyvän ja oikean, joten kirkko vain muistuttaa siitä, minkä tiedämme jo muutenkin. Siksi kirja ei yllätä eikä sano juuri mitään, mistä voisimme olla eri mieltä.

Näinhän se menee, lukija varmaankin toteaa joka sivulla.Kirkon kaitsijoiden mukaan suomalainen perhe-elämä kohtaa nyt monenlaisia haasteita, mutta rakkauden pelisäännöt ovat samat kuin ennenkin. On tärkeää kuunnella, välittää, laittaa omat pyyteet syrjään ja rakastaa palvellen. Kirjan perusteella kirkko asettaa avioliiton avoliiton edelle parisuhteen elämänmuotona, joskaan avoliittoa ei suoralta kädeltä tuomitakaan. Nuorten on hyvä odottaa sukupuolielämän aloittamisessa ja säästää se avioliittoon.

Ymmärtävästi pohditaan parisuhteen ongelmia, anteeksiantamuksen voimaa, avioeron kipeyttä ja vastentahtoisen sinkkuuden taakkaa. Uudelle avioliitolle näytetään vihreää valoa, joskaan ei kovin kirkkaasti.   

Nenäkkäämmät kriitikot ovat moittineet kirjan tyyliä äiteläksi, setämäiseksi paapomiseksi. Itse en sanoisi näin. Kauniista asiasta vain on puhuttava kauniisti, muodikas vitsaileva inhorealismi ei kuulu tällaiseen kirjaa. Lisäksi piispojen kuuluu sanoa, miten asia suurin piirtein menee, se on heidän tehtävänsä.

Erityisesti vaikeissa kysymyksissä pysytään yleisten periaatteiden tasolla, joskin varovainen suositus teksteistä voidaan löytää. Seksin ”aito ja turvallinen” ympäristö on avioliitto. Avioliiton ulkopuolinen seksi tulee lähelle itsekeskeistä nautinnonhakua, joten seksin ilot kuuluvat vain naimisissa oleville – asia josta voisi perustellusti olla toistakin mieltä.

Aborttiproblematiikkaan ei anneta suoraviivaista nyrkkisääntöä, mutta lukijalle tehdään selväksi, että jokainen sikiö on jo täysi ihminen, joten raskauden keskeyttäminen on aina eettisesti ongelmallista. Homoseksuaalisuudesta todetaan kirkossa olevan kaksi kantaa. Lukijat tietenkin kääntävät rivien välitkin löytääkseen allekirjoittaneiden näkemyksen asiasta. Mutta sellaista ei tekstistä löydy, koska keskeneräiseen asiaan ei oteta kantaa ennenaikaisesti.  

Etsitäänpä sitten puutteita. Missä elämän rosoisuus olisi pitänyt huomioida vakavammin? Yksinhuoltajille olisi saanut omistaa erikseen parikin lukua. Samoin eronneiden vanhemmuudelle. Olisi pitänyt ylistää eron jälkeisen uuden avioliiton siunauksellisuutta, ja sitten tutkia sen ongelmatiikkaa. Vastuullisen seurusteluseksin mahdollisuudelle olisi pitänyt olla vähän avoimemmalla mielellä.

Ehkä kirjaa muutenkin rasittaa liian voimakas wanhan ajan peruskaava: kahden ihmisen rakkaudesta seuraa avioliitto, eikä toisenlaista kunnon rakkautta oikeastaan olekaan. Tosiasiassa moni kuitenkin saa kokea elämänsä aikana rakkautta vain seurustelusuhteissa, jotka eivät koskaan johda vakiintuneisiin parisuhteisiin. Minusta olisi ollut suurta viisautta sanoa, että nämäkin rakkaudet ovat olleet Jumalan lahjaa ja niistä saa kiittää.

Kritiikin jälkeen on muistutettava, että kirjaa on tulkittava suopeasti ja otettava huomioon sen erityisluonne. Kirjassa on otettava huomioon kirkon perinteinen opetus, ja silti tehtävä oikeutta nykyajan monimutkaiselle todellisuudelle