Aivot narikkaan kirkossa - Raamattu ei kiinnosta


Olen reilut kymmenen vuotta järjestellyt seurakunnassamme erilaisia luentosarjoja, joissa puhuvat minä ja kollegani. Joskus olemme tutkineet Raamattua ja toisella kerralla systemaattisen teologian teemoja. Ja loppuun aina yhteiskeskustelu.

Itse olen pyrkinyt studia generalia hengessä selostamaan, miltä päivän aihe näyttää yleisesti tunnustetun tutkimuksen valossa. Samalla asiaa katsotaan uskon näkökulmasta, jolloin oletetaan Jumalan itsensä olleen mukana historian tapahtumissa. Näin teologiseen maailmankatsomukseen saadaan syvyyttä ja vakuuttavuutta.  
Tätä metodia käytetään kaikkialla, missä teologisia teemoja käsitellään myös älyllisellä ja tiedollisella tasolla, ei vain hartauspuhetyylisesti.

Sitten välitilinpäätöksiä. Raamattuluennot eivät juuri vedä väkeä. Esimerkkinä tästä pitämäni opetussarja Paavalin kirjeestä tessalonikalaisille. Tarkoitus oli neuvoa kädestä pitäen, miten apostolin kirjettä voi kuka tahansa lukea ja ymmärtää. Paikalla oli keskimäärin 12 ihmistä, joista kaksi oli työikäisiä.

Ehkä allekirjoittaneen maine liberaaliteologiana ei herätä luottamusta. Mutta kyse on muustakin.
Nykyään ei kannata tulla kirkolle kuuntelemaan raamatunselitystä, koska Radio deissä pyörii hyviä opetussarjoja, samoin TV-7:ssa. Kummassakin on myös – anteeksi vain – aivan ala-arvoista ohjelmaa, mutta sekaan mahtuu myös hyvää selitystä. Profiili on melko konservatiivista, mutta silti niissä kuljetetaan mukana melko runsasta tiedollista ulottuvuutta.

Raamatun osalta luterilainen kirkkokristillisyys ei siis ole kovin vankkaa ja syvällistä.


Teologiset teemat kiinnostavat selvästi enemmän, varsinkin jos aihe on eksoottinen. Kun käytiin läpi helvettikäsitysten historiaa peräti 13 luennon verran, väkeä piisasi loppuun asti keskimäärin 50 henkeä/kerta. Dogmatiikan pääkohtiakin kannatti tutkia, samoin kuin luterilaisen uskon painotuksia.
Ehkä parhaiten vetävät kuitenkin julkkisten tai erityisasiantuntijoiden pitämät elämäntaito-aiheiset iltamat, sillä niistä on hyötyä kaikkeen elämään. Teologiset mysteerit ruokkivat aivoja vain sen lyhyen hetken kun niitä miettii.

Kirkkokristillisyytemme älyllis-tiedollinen taso taitaa yleisesti ottaen olla melko alhainen. Sen, mitä asiaamme muuten sitoutuneet ihmiset tietävät ja haluavat tietää uskosta, on melkoisessa epäsuhdassa heidän muuhun koulutustasoonsa nähden.

Erikoinen epäsuhta löytyy myös papiston koulutuksen ja sen tosiasiallisen vaikutuksen väliltä. Olemme opiskelleet yliopistossa teologianhistorian ihmeitä, mutta seurakuntiamme ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa paikkakuntansa teologisen sivistyksen keskukseksi.

Eikä se taida olla seurakunnan tarkoituskaan, eikä meitä uhkaakaan liiallisen älyllistämisen vaara. Sen sijaan päinvastaisen uhka on olemassa. Puheemme uskonasioista muuttuu pinnallisten itsestäänselvyyksien toisteluksi, kielikuvilla maalailuiksi ja tunneretoriikaksi, jossa ei ole mitään kunnon viestiä. Ehkä paljon puhutussa saarnan kriisissä on kyse tästäkin.