Aivojumppaa poppimessussa

 

Kävin poppimessussa Alavan kirkossa. Nuorten bändi soitti reippaasti virttä ja gospelia. Eija Bergman esilauloi raikkaankauniisti. Kiva kun oli vähän erilainen kirkko. Hyvä on perinteinenkin, mutta mukava olla välillä toisenlaisessa.

Oppilaitospastori Panu Pohjolainen kertoi saarnassaan oivallisen vertauskuvan. Kun katsoo avaruuteen illan pimetessä, näyttää kuin siellä ei olisi yhtään valoa. Se ei kuitenkaan ole totta.

Avaruus on täynnä valoa. Sitä vaan ei voi nähdä ilman heijastuspintaa. Mutta jos tyhjyyteen laittaa minkä tahansa kappaleen, niin huomaamme valon virtaavan kaikkialla. 

Valo tarvitsee heijastuspinnan tullakseen näkyviin. Näin myös uskon maailmoissa. Jumalaakaan ei näe koskaan suoraan, vaan vain tiettyjen heijastuspintojen kautta. Näitä ovat vaikkapa pyyteettömät rakkauden teot, joilla joku tekee toisen elämää paremmaksi. Niissä tulee näkyviin joku puoli kaikkeuden läpäisevästä hyvyydestä, jota kutsumme Jumalaksi.

Tämä Jumalan näkyvyys tosin ei ole objektiivista. Se avautuu vain sille joka haluaa nähdä Jumalan, siis uskolle, sisäiselle vakaumukselle. Taivaan valon heijastuspinta on lopulta ihmisen subjektiivisessa kyvyssä aavistaa kaiken takana jotakin suurempaa. 

 

Miksi Jumala ei antaisi objektiivista näyttöä itsestään? Sellaista, joka ei vaadi sisäistä vakaumusta ja uskoa, vaan vastahakoinen kriitikkokin näkisi sen selvästi? Näin tultiin teologisen tutkimuksen suurimpaan ja tärkeimpään haasteeseen, Jumalan poissaolon ongelmaan.

Arvoituksen ratkaisee tietenkin kaikkein varmimmin Jumalan ideasta luopuminen. Mutta jos näin ei haluta tehdä, on keksittävä joku muu selitys.

Harmi vain, aukotonta sellaista ei ole. Yksi tapa yrittää edetä on vedota Jumalan toisenlaisuuteen. On olemassa erilaisia olemassaolon tapoja. Me kykenemme näkemään ja mittaamaan vain luodussa maailmassa ilmeneviä olemisen muotoja ja niistäkin vain osaa.

Jumala taas on olemassa tyystin eri tavalla kuin mikään tämän kaikkeuden olio. Emme voi edes kuvitella, minkälaista se on. Siksi häneen eivät edes sovi samat olemissanat kuin luotuihin olioihin. Hän ei ole olemassa, vaan... Emme pysty jatkamaan lausetta, kun emme keksi oikeaa sanaa: hän on niin toisella tavalla. Tästä syystä hän ei voi tulla näkyväksi meille, ainakaan suoraan. Hän joutuu toimimaan näkymättömänä, luotujen kappaleiden välityksellä.

Näppärästä selityksestä seuraa heti uusi kysymys. Jos Jumalan oleminen on niin tyystin erilaista kuin luomakunnan, miten hän ylipäätään pystyy vaikuttamaan mihinkään? Näin uskonnonfilosofinen pingispeli jatkuu. 

Näitä jäin pallottelemaan saarnan jälkeen. Poppigospel meni vähän ohi, mutta eipä haittaa. Kukin saa sitä mitä tarvitsee, näinhän ne kirkonmenot toimivat. Yhdelle aivojumppaa ja toiselle sielunruokaa.