Voiko järkevä ihminen uskoa Jumalaan?

 

Tieteelliseen maailmanselitykseen ja lahjomattomaan järjen käyttöön nojautuva ihminen kohtaa monia ongelmia yrittäessään uskoa Jumalaan. Jos todellisuutta tarkastelee järjen valossa, se ei tunnu tarjoavan kovinkaan paljon tukea jumalauskolle. Paljon selittämättömiä asioita kyllä on, mutta ne eivät pakota kriittistä ajattelijaa päättelemään, että kyseessä on Jumalan toiminta.

Vielä keskiajalla ja uuden ajan kynnyksellä ihmisistä näytti järkevältä uskoa Jumalaan. Silloin lukemattomat luonnon ihmeet voitiin selittää vain olettamalla, että tapahtumia ohjailee Jumala, jolle kaikki on mahdollista.

Tällaista Jumalaa kutsutaan aukkojen Jumalaksi. Jumalalla täytetään tietämyksemme aukot. Aukkojen Jumala kutistuu sitä mukaan kun tietomme lisääntyy. Viimeisten kahden vuosisadan kuluessa hänelle jäävä tila onkin pienentynyt huomattavasti. Tietomme luonnon toiminnasta on lisääntynyt räjähdysmäisesti, jolloin yhä useampi Jumalan tilille laitettu asia on löytänyt maallisemman selityksen.

Kaikkea emme vielä ymmärrä. Mutta koska monille hämmästyttäville asioille on löytynyt luonnollinen selitys, on loogista päätellä, että vielä selittämättömätkin asiat perustuvat johonkin tämänpuoleiseen lainalaisuuteen. Tämä merkitsee sitä, että rationaalinen ajattelija, joka haluaa uskoa Jumalaan, on nykyään hankalassa tilanteessa. Hän tietää, että objektiivisessa maailmassa ei ole mitään, mikä pakottaisi uskomaan Jumalaan.

Järki-ihmistä ei vakuuta ns. ihmeargumentti. Vaikka hän suhtautuu skeptisesti uskonnollisen elämänpiirin ihmekertomusperinteisiin, hän voi silti hyväksyä sen, että ihmeitä eli toistaiseksi selittämättömiä asioita on tapahtunut uskonnollisissa tilanteissa. Tämä ei kuitenkaan pakota olettamaan, että on olemassa Jumala.

Esimerkiksi parantumisihmeessä patologiset elintoiminnot muuttuvat normaaleiksi, mutta kukaan ei voi näyttää, missä kohdassa Jumalan sormi näyttäytyi. Vaikka videoisimme ihmeen, emme saisi Jumalaa kuvanauhalle. Rationaalinen ajattelija sanoo silloin, että selittämätöntä ei pidä selittää uudella vieläkin hämärämmällä hypoteesilla. Ihme jää nimenomaan selittämättömäksi asiaksi, ei todistukseksi Jumalasta.

Kriittinen ajattelija suhtautuu samalla tavalla maailman olemassaolon ihmeeseen. Emme ymmärrä, mistä kaikki on pohjimmiltaan saanut alkunsa. Tästä ymmärtämättömyyden tilasta ei voi loogisesti päätellä Jumalan kaltaista olentoa. Se että emme tiedä maailman alusta mitään, johtaa vain siihen päätelmään, ettemme todellakaan tiedä maailman alusta mitään.

 
Uskova on agnostikko

 
Valtaosa moderneistä uskonnonfilosofeista katsoo, että tuonpuoleisen olennon puolesta ei voida argumentoida niin, että kenen tahansa pitäisi uskoa, jos hän vain suostuisi pohtimaan esitettyjä näkökohtia. Tämä merkitsee sitä, että kristitynkin ihmisen uskonnonfilosofinen maailmankatsomus voi olla agnostinen. Hän voi ajatella, ettemme voi tietää, ovatko uskonnolliset väitteet tosia. Niitä ei voi todentaa samalla tavalla kuin tämän maailman sisäisiä väitteitä todennetaan.

Uskossa on kyse on subjektiivisesta vakaumuksesta. Ihminen vain uskoo Jumalaan voimatta perustella sitä itselleen tai toisille. Jos tällainen ”uskontaudin” saanut ihminen on rationaalisesti suuntautunut, hän saattaa kokea suurtakin ristiriitaa uskon ja järjen välillä.

Usko Jumalaan on siis hataralla pohjalla, kun sitä tarkastelee järkiperäisesti. Tästä huolimatta uskon kieli eli teologia voi olla omassa kielipelimaailmassaan hyvinkin johdonmukainen ja järkevä. Teologian sisäisen logiikan voi nähdä vain, jos hyväksyy uskoon liittyvät peruslähtökohdat.

Tämä ajatus perustuu Wittgensteinin näkemykseen kielipeleistä. Inhimillinen todellisuus jakautuu eri kielipelimaailmoihin, jotka pätevät omilla alueillaan, mutta niitä ei voi sekoittaa keskenään. Voimme eritellä ainakin tieteen, taiteen ja uskonnon kielipelit.

Suomalaisessa keskustelussa teologit ja uskonnonfilosofit selittävät uskon ja tieteen jännitteitä viittaamalla tähän wittgensteinilaiseen kielipelinäkemykseen. Yksinkertaisimmillaan sanotaan, että usko ja tiede puhuvat eri asioista. Tai ne puhuvat samasta asiasta, mutta eri kielellä.

 
Missä Jumala luuraa?

 
Uskon ja tieteen erottaminen toisistaan johtaa uskon kannalta ongelmallisiin johtopäätöksiin: uskon asiat ovat olemassa vain ihmisen mielessä. Niitä ei voi todentaa millään havainnolla objektiivisesta maailmasta.

Näin palataan jo miltei parisataa vuotta vanhaan Schleiermacherin ajatukseen, jonka mukaan uskonto syntyy ihmisen tunteesta ja se tapahtuu hänen sielussaan. Usko on tapa katsoa maailmaa ja tulkita sen tapahtumia. Uskovalle kaikki tapahtumat ovat Jumalan ihmeitä, hän voi kokea Jumalan läsnäoloa ja tulkita jonkin sattumuksen johdatukseksi tai varjelukseksi. Silti hän tietää, että missään tapahtumassa ei ole kyse erityisestä Jumalan puuttumisesta maailman tapahtumiin.

Tilanne on erikoinen. Uskova puhuu Jumalan toiminnasta, mutta silti ajattelee, ettei mikään tuonpuoleinen mahti vaikuta tapahtumiin. Pohjimiltaan uskova on tällöin sitä mieltä, että Jumala itse ei toimi missään kohdassa maailmaamme. Sen sijaan jumalausko vaikuttaa tapahtumiin. Ihmisten mielessä oleva usko vaikuttaa heidän asenteisiinsa ja toimintaansa.

Tästä näyttäisi seuraavan, että järkevä ihminen voi uskoa Jumalaan niin kauan kuin hän rajoittaa uskonsa sielun sisäiseen maailmaan. Mutta jos hän selittää objektiivisen maailman tapahtumia tuonpuoleisuudella, hän esittää tarpeettoman hypoteesin eli toimii epäjärkevästi.

Asetelma piinaa rationaalisesti suuntautunutta uskovaa. Jumalalla ei näytä olevan paikkaa muualla kuin ihmisen ajatusmaailmassa. Onko Jumalaa sitten lainkaan ihmisen ajattelun ulkopuolella? Tätä uskova ei voi tietää. Hän voi vain uskoa ja toivoa. Ja hän ymmärtää hyvin niitä ihmisiä, jotka eivät usko.

Älyllisistä ongelmistaan huolimatta uskova ei luovu uskostaan. Päin vastoin, hän rukoilee entistä hartaammin, että Jumala valaisisi hänelle kasvonsa. Silloin hän harjoittaa uskontoa sen varsinaisessa merkityksessä. Hän turvautuu itseään suurempaan sen sijaan että yrittäisi selittää sitä.