Epäily on uskon ikuinen seuralainen


Jos ihmisiltä kysyy, uskotko Jumalaan, moni vastaa uskovansa, mutta tunnustaa samaan hengenvetoon epäilevänsä. Uskon rinnalla kulkee aina epäily. Joillekin epäily on helppo kantaa, toisille se on raskas taakka, joka vie uskosta ilon.

Seurakunnan aktiivitoiminnan ulkopuolella on suuri epäilijöiden joukko. He ovat kiinnostuneita uskon asioista ja haluaisivat itsekin uskoa. Mutta järki ja tunteet haraavat vastaan.

He kertovat monia syitä epävarmuudelleen. Joku ottaa esille kiperiä älyllisiä ongelmiä. Jos Jumala on olemassa, miksi hän ei tee itseään ilmeisemmäksi? Miksi hän ei poista tai ainakin tuntuvasti vähennä maailman kärsimystä? Miksi pitäisi uskoa, kun uskon asioita ei voi millään tavalla osoittaa todeksi?

Toki avointen kysymysten alla kipuilevaa on lohduteltu. Moniin suuriin teologisiin kysymyksiin ei saada vastausta tässä ajassa eikä rajallinen ihminen kykene ymmärtämään äärettömän Jumalan salaisuuksia. Ja ihminen voi uskoa, vaikka epäilisikin. Silti epäily kalvaa. Järjen ja kriittisen ajattelun herättämiä vastalauseita on vaikea täysin vaientaa.

Jonkun uskoa vaikeuttaa se, että hän ei yksinkertaisesti näe mitään syytä uskoa. Hänen elämänsä sujuu hyvin ilmankin uskoa Jumalaan. Eikä uskon puolesta esitetyt argumentit tunnu vakuuttavilta. Raamattu on ihmisten kirjoittama, kirkkohistoria on ihmisten historiaa. Maailman alkuperää ei tosin voi selittää millään, mutta tämä ei silti pakota uskomaan Jumalaan. Se olisi selittämättömän selittämistä vieläkin käsittämättömämmällä asialla.

Toisten kokemukset uskosta ja väitetyt ihmeetkään eivät vakuuta epäilijää.  Hänelle ne kertovat vain sen, että niillä on kokemuksia jotka uskovat. Mutta ihmisten uskonkokemuksissa ei näy Jumalaa itseään ja siksi ne eivät auta epäilijää uskomaan.


Uskoa ei löydy


Oma epäilyn lajinsa on uskon oppien epäily. Moni uskoo Jumalaan, mutta kokee vaikeaksi pitää totena kristinuskon koko oppikokonaisuutta.

Joidenkin on vaikea löytää Jeesukselle paikkaa Jumala-uskossaan. Erityisesti Jeesuksen uhrikuolema tuntuu kompastuskivelta. On vaikea ymmärtää, mihin Jumala tarvitsee ihmisuhria - siitähän Jeesuksen kuolemassa on kyse. Kaiken järjen mukaan kaikkivaltias voi olla ihmisten pelastaja ilmankin Jeesuksen kuolemaa. Saman sanoo kokemuskin. Jumalaan voi turvautua ja siitä voi saada mielenrauhaa, vaikka ei hyväksyisikään Jeesukseen liitettyjä oppeja.

Toisten epäily nousee siitä kokemuksesta, että itsestä ei vain löydy uskoa.

- Yritän uskoa, mutta se ei tunnu missään. Olen rukoillut ja käynyt kirkossa, mutta silti sisältä ei löydy sellaista tuntua, että tässä se usko nyt on, epäilijä tilittää tuntojaan.

Joidenkin kristittyjen vahva kokemuspainotteinen usko ahdistaa epäilijää. Se saa olettamaan, että aidon uskon täytyy tuntua jossakin. Ja kun minä en löydä uskon tunnetta itsestäni, en varmaan ole oikea kristitty, epäilijä päättelee.

Ehkä epäilijälle on sanottu, että usko ei ole tunnetta ja kokemusta, vaan Jumalaan turvautumista. Tämä ei kuitenkaan riitä lohdutukseksi. Häntä piinaa se ajatus, että hän vain uskottelee itselleen asioita. Hänen uskonsa on sitä, että hän yrittää pitää ajatuksissaan myönteisiä mielipiteitä uskon asioista. Mutta onko tämä todellista turvautumista Jumalaan, epäilijä pohtii.

    

Millä epäily voitetaan?


Joskus teologisen tiedon hankkiminen auttaa epäilijää. Tieto avartaa ja antaa vaihtoehtoja uskontulkintoihin. Ja moniin vaikeisiin kysymyksiin on olemassa hyviä vastauksia.

Valitettavasti hyvät vastaukset eivät löydy helposti. Lisäksi ne ovat usein monimutkaisia ja vaikeaselkoisiakin. Tilanne on hieman samanlainen kuin jos yrittää selvittää itselleen, miten aivot oikein toimivat. Voin lukea aivotutkijoiden selvityksiä, jotka tosin ovat äärimmäisen vaikeaselkoista. Silti niissä on järkeä, joskaan aivofysiologitkaan eivät ymmärrä aivojen toimintaa loppuun saakka.

On hyvä antaa itselle lupa epäillä. Kunkin usko on omanlaisensa ja epäilijällä se vain on epävarmuuden ja kivunkin sävyttämä. Epäilijästä tosin näyttää usein siltä, että muut uskovat enemmän ja lujemmin kuin hän. Tosiasia on, että kaikki hieman enemmän pohtineet kristityt myös epäilevät. Valitettavasti epäilystä harvemmin puhutaan seurakunnan kokoontumisissa. Joskus epäilyä herättävien asioiden pohtiminen jopa kielletään.

Epäilyä ei voida lopullisesti lannistaa, sillä uskoon kuuluu aina epäilyn mahdollisuus. Kristillinen usko kohdistuu näkymättömään asiaan, mitä ei voida millään tavalla todentaa. Siksi sekin on mahdollista, että kristillisen uskon todellisuutta ei ole olemassa missään tuonpuoleisessa merkityksessa. Epäilijä on tästä mahdollisuudesta selvillä ja tuskailee sen kanssa.