Helvetin hirmuinen historia

 

Länsimaisen helvetin historia noudattaa samaa kaavaa kuin muidenkin valtakuntien historia. Ensin kadotettujen kaupunki perustetaan, sitten se elää kukoistuskautensa, kunnes rappeutuu pelkiksi raunioiksi. Tosin helvetti ei ole täysin hävinnyt modernistakaan kristinuskosta.

Kristikunnan suuri valtaenemmistö katsoo, että helvetin mahdollisuus on olemassa, mutta emme tiedä, minkälainen paikka ja tila se lopulta on. Raamatussa ja traditiossa siitä puhutaan vertauskuvallisella kielellä ja varoitustarkoituksessa. Niiden perusteella emme voi päätellä kovinkaan paljoa siitä, minkälaisesta asiasta pohjimmiltaan on kyse. Tiedämme vain sen, että kadotus on eroa Jumalasta ja että lopullisen jumalayhteyden torjuneet sielut ovat onnettomia.

Tätä mieltä oli jo vuonna 1932 Helsingin yliopiston systemaattisen teologian professori Antti J. Pietilä. Siksi hän uhrasi helvetille yli 1300-sivuisessa kristinuskon yleisesityksessään vain muutaman rivin teoksensa viimeiseltä sivulta. Vaikka helvetti on mitä kiinnostavin asia, Pietilä ei voinut kirjoittaa siitä juuri mitään, koska kristikunta ei tiedä helvetistä juuri mitään. Infernologia - oppi helvetistä ja helvetillisistä asioista, ei edes kuulu teologisten oppialojen joukkoon.

Asia oli toisin ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana. Silloin kristityt maalasivat hyvin seikkaperäisiä visioita kadotettujen kauhuista ja uhkasivat vainoojiaan niillä. Kaikkien mielestä helvetti ei kuitenkaan ollut ikuinen. Jotkut kannattivat aleksandrialaisen Origeneen (k. 254) ajatusta siitä, että helvetti ei ole kostoa vaan kurittamista, jonka tarkoitus on puhdistaa ja kasvattaa langenneita, niin että pitkällisen uudelleenkoulutuksen jälkeen he voivat palata takaisin Jumalan yhteyteen. Helvetti ei siis ole ikuinen, vaan kerran kaikki sielut tulevat pelastumaan.

Pienempi joukko katsoi, että helvetin rangaistukset ovat kohtuullisessa suhteessa syntisen tekoihin. Koska äärellinen ihminen voi tehdä vain äärellisen määrän syntiä, hänen rangaistuksensa ei voi olla ikuinen vaan sen täytyy joskus päättyä. Helvetintulet kuluttavat kadotetut tyhjiin, niin että he palaavat samaan olemattomuuteen, jossa ne olivat ennen syntymäänsäkin. Tämän annihilaatio-opin varhaisia puolustajia olivat Tatianos (2. vuosisata) ja Arnobios (k. 330).


Helvetin tuhatvuotinen valtakunta


Klassisen helvettiopin perustan valoi kirkon johtava infernologi Augustinus (k. 430). Hän torjui kaikki hellämielisten yritykset lieventää helvetin kauhuja. Helvetti on ikuinen samalla tavalla kuin taivaskin. Kun kuolematon sielu tekee synnillään majesteettirikoksen ääretöntä Jumalaa vastaan, on kohtuullista rangaista siitä ikuisella helvetillä.

Platonistinen oppi sielun kuolemattomuudesta vahvisti uskoa helvetin ikuisuuteen. Sen ansiosta pääpaino annettiin niille Raamatun kohdille, jotka tukevat ajatusta kadotettujen loputtomasta piinasta. Erityisesti Matteuksen evankeliumista ja Ilmestyskirjasta saatiin tukea tälle linjalle. Tärkein helvetinprofeetta oli synoptisten evankeliumien (Matt. Mark. Luuk.) Jeesus, joka puhui ikuisesta helvetistä enemmän kuin kukaan muu Raamatun henkilö.

Toisenlaista raamatullista linjaa edustivat apostoli Paavali ja evankelista Johannes, joiden mukaan kadotetut tuhoutuvat lopulta olemattomiin ja ikuiseen elämään pääsevät vain pelastetut. Vanha kirkko äänesti kuitenkin synoptiseen traditioon tallennetun Jeesuksen tulilinjan puolesta, josta tuli kristikunnan strandardinäkemys yli tuhanneksi vuodeksi.

Keskiajalla helvetin piinat eriteltiin kahteen lajiin. Kadotettuja vaivaavat sielun sisältä nouseva synnin ahdistus (poena damni) ja heidän ulkopuoleltaan tuleva helvetin piina (poena sensus). Kaikkein pahinta on tietoisuus siitä, että kadotetut tietävät jääneensä ikuisiksi ajoiksi vaille Jumalan näkemisen autuutta. Helvetti on siis pohjimmiltaan Jumalan läsnäolon puutetta samalla tavalla kuin synti on hyvän puutetta.

Helvetin sijaintiakin pohdittiin. Useimmat ajattelivat sen olevan jossakin luolassa maan pinnan alapuolella. Empiiristä näyttöä tästä saatiin tulivuorten purkauksissa, jolloin helvetistä valutettiin ulos tulikiveä, jotta sinne mahtuisi uusia ihmisiä.

Keskiajalla helvetti valaisi kaikkea kirkollista elämää. Ihmiset kävivät messussa, rukoilivat ja kilvoittelivat välttyäkseen siltä. Sen rinnalle kehkeytyi vähitellen kiirastuli, jossa taivaaseen pääsevät puhdistuvat sovittamatta jääneistä synneistään. Harhaoppisten piinaamisessa kiirastulen logiikka näytti pimeän puolensa. Heidän kiduttamista ja jopa polttamista roviolla pidettiin asianmukaisena, koska kuolinhetken kärsimys lyhentää heidän kiirastuliaikaansa.

Kiirastulessa olevia omaisia voitiin auttaa hengellisillä palvelutöillä. Nykyisessä maailmanajassa hengelliset palvelukset voivat helpottaa myös peruuttamattomasti helvettiin joutuvia, mutta viimeisen tuomion jälkeen kirkko ei voi enää auttaa heitä.

Protestantit luopuivat kiirastulesta, koska sille ei ollut perusteita Raamatussa ja koska se näytti siirtävät pelastuksen ansiot Kristukselta ihmisille. Kiirastuli näyttää kuitenkin tulevan moderniin protestantismiin hieman eri muodossa. Joidenkin ajattelijoiden mukaan emme voi heti kuoleman hetkellä hypätä täydelliseen taivastodellisuuteen vaan meitä täytyy vähitellen kasvattaa sitä varten. Tämä välivaihe on kiirastulen eli puhdistuspaikan moderni versio.


Näkyjä kadotettujen kaupungista

Konkreettisia kuvauksia helvetinkauhuista tarjosivat näkykirjat, joissa kerrottiin kirjoittajan itsensä tai jonkun edesmenneen pyhimyksen helvetinnäystä. Ensimmäinen näkykirja Pietarin apokalypsi laadittiin jo toisella vuosisadalla. Siinä näkyy myöhempien visioiden perusidea: rangaistukset vastaavat syntiä. Esimerkiksi valehtelija ripustetaan kielestään roikkumaan ilmaan ja aviorikoksen tehneet sukuelimistään.

Helvettikirjallisuuden upein teos on kiistatta Danten Jumalainen näytelmä -trilogian ensimmäinen osa Inferno (1319), jossa runoilija kertoo matkastaan helvetinkuilun pohjalle oppaansa Vergiliuksen kanssa.
Teoksen perusidea on symbolinen. Siinä tutkitaan kertomuksen avulla paheiden luonnetta ja etiikkaa. Ehkä siinä on myös ripaus henkilökohtaista itseanalyysiä ja opetus hengellisestä kasvusta. Vasta omien helvetinsyntien tunnistamisen jälkeen niistä voidaan puhdistautua kiirastulivuorella (osa 2, Purgatorium), jolta johtaa reitti taivaaseen (osa 3, Paradeiso).

Runoilijan esittää nerokkaan kuvauksen helvetin synnystä ja geografiasta. Langennut Saatana putosi taivaan sfäärien läpi maapallolle kuin meteoriitti ja porautui sen ytimeen saakka. Maamassat pakenivat pahan valtaa muodostaen kartion muotoisen kuilun ja täsmälleen vastakkaiselle puolelle maapalloa kohosi kiirastulivuori. Vuoren kohoaminen vyörytty maamassoja tsunamin tavoin planeetan ympäri niin että avoimen kuilun yläosa peittyi maakerroksella. Näin maan alle jäi kartionmuotoinen helvetinkuilu ja sen toiselle puolelle kiirastulivuori. Galileo Galilei muuten laski eräässä harjoitustyössään helvetinkannen paksuudeksi 650 kilometriä.

Dante jakoi helvetin yhdeksään piiriin siten, että pahimmat syntiset ovat alimpana. Yläosissa ovat hillittömyyden synnit ja alaosissa järjen väärinkäytön synnit. Kaikkein lievimpänä syntinä Dante piti aviorikosta, koska seksuaaliseen haluun antautuva ei itse juonittele aktiivisesti mitään, vaan antaa vain luonnolliselle himolle vallan.

Kaikkein suurin syntinen on helvetin pohjalle vangittu Saatana. Otus on jäätynyt valtavaksi patsaaksi, jonka siivet liikkuvat hiljaa puhaltaen viimaa, joka pitää helvetin pohjan ikijäässä. Se itkee veristä vaahtoa ja pureskelee kolmessa päässään kolmea suurta syntistä, joista pahin on Juudas Iskariot. Helvetin pohjalla siis kuuluu itku ja hammastenkiristys, kuten Jeesus itse sanoi.
Viimeinen suuri helvettivisio on John Miltonin Kadonnut paratiisi (1667). Emmanul Swedenborgin Taivas ja helvetti (1758) edustaa jo visiokirjallisuuden rappiota. Siinä klassiset metaforat tulkitaan äärimmäisen kirjaimellisesti. Näin tehdään nykyään monissa erityisesti amerikkalaista kristillisyyttä inspiroivissa helvettivisioissa. Esimerkiksi Bill Wiese kirjassaan 23 minutes in hell kertoo käynnistään helvetissä. Hän näki siellä klassiset helvetinpedot, liekkimeret, vankisellit ja järkyttävät kidutukset. Painotuoretta teosta myytiin keväällä 2006 yli 50 000 kappaletta muutamassa kuukaudessa - mikä masentava tieto samaan aiheeseen perehtyvälle vakavalle tietokirjailijalle.


Lieventäviä tulkintoja

Helvetin tuhatvuotinen valtakunta näytti ensimmäiset rappion merkit reformaation jälkeen, kun eräät pienet liikkeet palauttivat teologiselle esityslistalle opit tyhjiinraukeamisesta ja kaikkien pelastumisesta.

Tyhjiinraukeaminen sai suuremman kannatuksen 1800-luvulta alkaen, kun Raamatun ja dogmihistorian tutkimus osoitti platonismin suuren vaikutuksen varhaiskristilliseen teologiaan. Seuraavalla vuosisadalla oppi voitti osan konservatiivisesti suuntautunutta evankelikaalista herätyskristillisyyttä puolelleen eräiden merkittävien teologien asetuttua sen kannalle. Tämän suunnanmuutoksen puolivirallisena merkkipaaluna pidetään sopivasti uuden vuosituhannen alussa julkaistua Evankelisen allianssin työryhmän raporttia The nature of hell (2000), jossa tyhjiinraukeamisen todetaan mahtuvan evankelikalismin sisään. Tosin tästä ei ole ainakaan vielä tullut liikkeen päänäkemystä kadotuksesta.

Englannin anglikaaninen kirkko otti askeleen samaan suuntaan raportissaan The mystery of salvation (1996). Siinä todetaan, että "helvetti ei ole ikuista kärsimystä, vaan sen lopullista ja peruuttamatonta valitsemista, joka on niin täydellisesti ja ehdottomasti Jumalan vastaista, että sen ainoa kohtalo on täydellinen olemattomuus (total non-being)." Sanamuoto antaa luvan päätellä, että kun kadotettu torjuu Luojan olemassaoloa ylläpitävän vaikutuksen, hän raukeaa viimein tyhjiin.

Katolinen ja luterilainen kirkko ovat suhtautuneet nihkeämmin tyhjiinraukeamiseen, koska niiden viralliset dokumentit torjuivat sen jo satoja vuosia sitten. Katolinen Joseph Ratzinger, nykyinen paavi, totesi eskatologiaa eli historian loppua käsittelevässä teoksessaan, ettei helvetin edestä voida kiemurrella pakoon millään tavalla. Helvetti on olemassa ja sen rangaistukset ovat ikuisia. Tosin tähän yhteyteen sopii edellisen paavin muistutus siitä, että emme tiedä, kuinka monta ihmistä helvetissä on, tai että onko siellä ylipäätään ketään.

Luterilainen Augsburgin tunnustus (1530) tuomitsee "kasteenuusijat, jotka katsovat, että tuomittujen ihmisten ja perkeleiden rangaistus on kerran saava loppunsa". Monet luterilaiset valitsevat siksi puolivälin reitin, semi-annihilationismin. Näin esimerkiksi Robert W. Jenson yleisesityksessään Systematic Theology (1997-1999), jonka mukaan tyhjiinraukeaminen on lopulta sama asia kuin Augustinuksen ajatus vapauden, järjen ja tietoisuuden sammumisesta kadotuksessa.


Helvetin puolustus


Moderni helvetin puolustus lähtee liikkeelle ihmisen vapaasta tahdosta. Jumala ei pelasta ketään väkisin, joten jos joku joutuu helvettiin, se johtuu pelkästään hänen omasta valinnastaan. Kun sielu torjuu päättäväisesti ja lopullisesti Jumalan luotaan, se joutuu hänestä eroon tilaan jota kutsutaan kadotukseksi. Jumala ei siis hylkää ketään helvettiin, vaan kukin lähettää itse itsensä sinne.

Eikä Jumala rankaise ketään, vaan kadotetun piina seuraa automaattisesti Jumalan poissaolosta. Kun ihminen torjuu Luojan hyvyyttä ylläpitävän läsnäolon, hän jää kosmiseen kylmyyteen, tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Ajatus sadistijumalasta, joka ikuisesti kiduttaa syntisiä, ei lainkaan vastaa nykyteologian käsitystä kadotuksesta.

Tästä seuraa porsaanreikä helvetistä ulos. Klassisen näkemyksen mukaan tahto lukittuu kuoleman hetkellä siihen tilaan, missä se on elämänsä aikana ollut. Siksi kukaan ei voi kääntyä helvetissä. Mutta jos kukin tuomitsee itsensä sinne ja pitää itsensä siellä, sekin mahdollisuus on olemassa, että joku kadotettu sielu päättää sittenkin myöntyä Jumalan rakkaudelle ja siten vähitellen tulla lähemmäksi häntä. Näin palaamme Origeneen ajatukseen helvetistä kurittamis- ja puhdistamispaikkana, jossa sielut voivat eheytyä palatakseen takaisin Jumalan yhteyteen. Esimerkiksi rakastettu kristinuskon puolustaja C. S. Lewis esittää varovasti tällaisen ajatuksen narratiivisesti rakennetussa kirjassaan The great divorce (1946).

Kaikkia teologeja helvetin puolustaminen ihmisen vapaalla tahdolla ei vakuuta. Esimerkiksi Jurgen Moltmannin mukaan ihminen ei itse ratkaise pelastuksen asiaansa vaan Jumala päättää sen hänen puolestaan. Vapaan tahdon mallissa nimittäin ihmisestä tulee oma pelastajansa ja Jumalasta hänen apurinsa. Kristilliseen armo-oppiin kuuluu päinvastainen järjestys: Jumala antaa uskon ja pelastuksen kenelle tahtoo.

Näin ajatteli jo Luther aikanaan. Mutta kun Luther oletti Jumalan salatussa tahdossaan tahtovan joidenkin joutuvan kadotukseen, Moltmannin mielestä Jumala tahtoo vain sitä mitä hän on selvästi ilmoittanut, kaikkien pelastumista. Siksi jokainen sielu tulee pelastumaan. Helvetinvaara on todellinen, mutta pelastaja on vielä todellisempi, joten kukaan ei tule joutumaan kadotukseen.


Näin Moltmann palaa Origeneen ajatukseen kaikkien sielujen, enkelien ja paholaistenkin pelastumisesta. Todettakoon tässä, että eräässä tuoreessa nettiäänestyksessä kansainvälinen teologikunta nosti Moltmannin kaikkein arvostetuimmaksi nykyajan teologiksi.


Hilpeä helvetti


Populaarikulttuurissa helvetti kuuluu erityisesti vitsien, kauhuelokuvien ja hevirokin maailmaan. Tämän suuntauksen lähtökohdat löytyvät jo keskiajan kansanhurskaudesta, jossa helvetin imperiumi kuvattiin toisinaan koomisessa valossa.

Esimerkiksi eräässä 13. vuosisadan ranskalaisessa näytelmässä jonglööri kuoli ja joutui helvettiin. Kun Saatana ja demonit lähtivät maan pinnalle keräämään sieluja, jonglööri haastoi pyhän Pietarin uhkapeliin. Panoksena käytettiin helvetissä olevia sieluja. Temppunikkari kyni Pietarin putipuhtaaksi ja sai omakseen kaikki kadotetut sielut. Palattuaan valtakuntaansa Saatana huomasi sielujensa kuuluvan nyt jonglöörille. Tätä piru ei sietänyt vaan paiskasi temppuilijan ulos helvetistä ja vannoi, ettei enää koskaan ota vastaan hänen ammattikuntansa edustajia. Näin jonglööri pelasti itsensä ja kollegansa kadotukselta. Näytelmä osoittaa, että vakavaan aiheeseen suhtauduttiin myös kieli poskella.

Parhaat naurut helvetille saatiin pelastushistorian tapahtumia esittävissä mysteerinäytelmissä, joissa paholaista parodioitiin tarkoituksella. Taustalla oli hurskas ajatus siitä, että voitetulle paholaiselle saadaan nauraakin. Demoneja esittävät näyttelijät kiusasivat kadotettuja päästelemällä äänekkäästi ilmaa. Joskus käytettiin spesiaaliefektejä. Näyttelijöiden takapuolet suojattiin hyvin ja sinne sijoitettiin paukkupanoksia, joiden poksahtelu sai väkijoukon remahtamaan nauruun.

Toisenlaista hilpeyttä herätti 1800-luvulla syntynyt mielikuva hilpeästä helvetistä. Se perustuu oletukseen, että (teko)pyhien ja nuhteettomien ihmisten taivas on tylsä ja mitäänsanomaton paikka. Kadotuksessa sen sijaan on mukavaa, koska kaikki viihteen päälle ymmärtävät ihmiset joutuvat sinne. Siellä pelimannit soittavat, viini virtaa, kauniit naiset tanssivat ja paholainen opastaa syntisiä parhaisiin nautintoihin.

Nykyään hilpeä helvetti esiintyy kaikkialla populaarikulttuurissa, vitseissä, sarjakuvissa ja kuvallisen taiteen esityksissä. Rankempaa helvettiviihdettä viljelevät kauhuelokuvat, joissa kuvataan helvettiä itseään tai sen mahtien tunkeutumista maan päälle esimerkiksi riivatuksi tulemisen muodossa.

Hevirock on viljellyt helvettitematiikkaa 1960 -luvulta alkaen. Riemuvoittonsa se sai Lordin euroviisuesityksessä, kun helvetistä nousseet hirviöt kiipesivät esiintymislavalle ja sytyttivät sen liekkeihin spesiaaliefekteillään. Näin länsimainen helvetti palasi juurilleen, mutta ei enää kaikkien kavahtamana kadotettujen kaupunkina vaan rock-musiikin rekvisiittana.

Näin kehä umpeutuu. Länsimainen helvetti sai alkunsa muinaisten kreikkalaisten haades-uskosta, otti vauhtia Vanhan testamentin eettisestä monoteismista, vaelsi keskiajan Euroopan läpi kauhistuttaen jokaisen sielun, valistuksen viileä järki kesytti sen ja moderni kulttuuri muutti metaforaksi, kunnes se lämmitettiin uudestaan suomalaisessa saunassa ja lähetettiin takaisin Kreikkaan.