Ammuskelupelien viholliskuvat ovat mustavalkoisia

Juttu on vähän vanhempi, koittakaa kestää. Nyt eletään Battlefield 2 aikakautta 

Tietokonepelit sekoittavat todellisuuden ja fantasian taitavasti toisiinsa.images7.jpeg Suoraviivaisten ammuskelupelien aiheet saadaan maailmanpolitiikan tapahtumista. Irakin sotaa on taisteltu uudelleen monissa peleissä, joista tunnetuin lienee Battlefield 1942 pelisarjan Desert Combat versio.

Myös elokuvamaailman tapahtumat heijastuvat pelimarkkinoille. Pelastakaa sotamies Ryan leffan jälkimainingeissa seurasi lukuisia toiseen maailmansotaan sijoittuvia ammuskelupelejä, joissa pyrittiin tavoittelemaan elokuvan tunnelmia. Esimerkiksi Medal of Honorissa on suora kopio elokuvan Normandian maihinnousua kuvaavasta alkukohtauksesta.

Todellisiin tapahtumiin perustuvat sotapelit näyttävät noudattavan vanhaa sääntöä, jonka mukaan voittajat kirjoittavat historian. Useimmiten pelien kertomusmaailmassa pahiksia ovat japanilaiset, saksalaiset tai terroristit arabimaista tai Venäjältä.

Poliittisesti korrekti peli

images8.jpeg

Erityisesti toisen maailmansodan pelit eli WW2-pelit ovat poliittisesti korrekteja. Tähtäimessä näkyvät useimmiten saksalaispahikset, jotka sodan ovat aloittaneetkin. Heidän rankaisemisensa on moraalisesti perustellumpaa kuin maailmanrauhaa puolustavien liittoutuneiden tuhoaminen. Return to Castle Wolffensteinissa vihollisia ovat myös erilaiset örkkihahmot, joita paranormaaleihin ilmiöihin paneutuneet saksalaisinsinöörit olivat mananneet puolelleen.

Osittain sotapelien viholliskuvissa näkyy pelimaailman kaupallinen todellisuus. Suurin osa peleistä tuotetaan Amerikassa. Siellä pelaajat tuskin innostuisivat epäisänmaallisesta pelista, jossa saksalainen Franz taistelisi brittejä ja amerikkalaisia vastaan. Saksalaisten pelaajien ostovolyymi on toistaiseksi niin pieni, että heidän tunteitaan ei käsikirjoittajien tarvitse ottaa huomioon.

Eurooppalainen pelaaja kokee moraalista epämukavuutta paljon helpommin kuin amerikkalainen. Ovathan ruudulla kuolevat sotilaat samassa maanosassa asuvien ihmisten isoisiä.images11.jpeg

Saksassa pelaajien tunnelmat ovat kaikkein ristiriitaisimmat. Pelikuumetta potevan nelikymppisen vastassa on hänen isoisänsä sukupolvi. Heitä pitäisi ampua konepistoolilla, tarkka-ampujan kiväärillä, räjäyttää kranaateilla ja ammusten loputtua lyödä kiväärinperällä. Asetelma vaivaa, vaikka kyse onkin pelkästä pikselileikistä.

"Iloisen" poikkeuksen pelimaailman viholliskuviin tekee Battlefield 1942, jossa pelataan myös saksalaisen tai japanilaisen roolissa liittoutuneita vastaan.

Neuvostoihmisen ahdinko

Joissakin peleissä venäläinen sotilaskulttuuri kuvataan raakana ja totalitaarisena maailmana, jossa yksilöllä ei ole mitään arvoa. Isänmaan etu tulee kaiken edelle.

Hyvä esimerkki tästä on graafisesti upea Call of Duty, jonka itärintamakampanjan alkukohtauksessa aseettomat sotilaat tuodaan veneellä Volgan yli Stalingradiin. Veneen reunalla seisova upseeri pitää paatoksellisen hengennostatuspuheen, jossa karkureita uhataan välittömällä kuolemantuomiolla. Kohta joku pelästyy stukahyökkäystä ja syöksyy pakokauhun vallassa veteen. Upseeri teloittaa hänet muiden nähden.

Sitten tullaan rannalle ja pelaaja saa ammuksia mutta ei asetta. Odottakoon kunnes joku toveri kaatuu ja jättää kiväärinsä seuraavalle. Venäläisten hyökkäys saksalaisrintamaa kohti jäljittelee järkyttävää tosihistoriaa. Aseettoman sotilaan edessä odottavat vihollisen panssarivaunut ja selustassa omien upseerien konekiväärit valmiina rankaisemaan välittömästi jokaista joka empii.

Itärintaman kamppanja huipentuu Berliiniin, jossa viimeinen tehtävä on raivata tie Kolmannen valtakunnan valtionpäivätalon katolle pystyttämään punalippu. Peli päättyy autenttisiin videopätkiin, joissa hakaristi putoaa valtiopäivätalon katolta, saksalaisia vankeja marssitetaan rivissa ja liittotuneiden sotilaat hörppivät kahvia peltimukeista. Näin todellinen historia ja pelikertomuksen satu kietoutuvat toisiinsa.

Moraalisesti kestävä ampumapeli?

Sotapelit kertovat Korkeajännityksistä tutun mustavalkoisen tarinan toisen maailmansodan historiasta. Nettiversioissa asetelmaan tulee nyansseja, sillä niissä voi pelata saksalaisen roolilla liittoutuneita vastaan. Tappamisella niissäkin kuitenkin leikitään.

Voisiko laatia sellaista ammuskelupeliä, joka ei antaisi aihetta minkäänlaisiin moraalisiin reunahuomautuksiin? Puhtaimmat paperit saanevat pelit, joissa vihulaisina ovat erilaiset robotit. Esimerkiksi terminaattorielokuvien vanavedessä tehdyissä peleissä romutetaan ihmisten sijaan robotteja. Niillähän ei tunnetusti ole sielua eikä tunteita.

Aikanaan Quake II herätti pahennusta sillä, että siinä vihollissotilaatimages6.jpeg räjähtivät tohjoksi haulikon laukauksesta. Reilu kuukausi sitten julkaistu Doom III ratkaisee tohjoksiampumisen moraalisen ongelman sijoittamalla vihollisiksi helvetistä karanneita demoneita. Niitä voinee liiskata vaikka moottorisahalla ilman omantunnon tuskia.

On hauska kuvitella, minkälainen olisi arabimaissa kirjoitettu "poliittisesti korrekti" sotapeli. Se alkaisi Guantanamon vankileirin kidutuskammiosta, jossa vaikkapa Ali Hassan niminen vanki pakenee piinaajiensa käsistä. Hän ampuu tiensä jenkkisotilaiden läpi, vapauttaa toverinsa ja lukuisten taisteluiden jälkeen kohtaa pääpahiksen G. W. Bushin.

Ihmisten ampuminen sotapeleissä on moraalisesti ongelmallista, vaikka kyseessä onkin pelkkä peli. Tästä syystä peleihin kuuluu ikärajoitukset. Kaikki murrosikäisetkään eivät sotapelejä takoessaan ymmärrä todellisen sodan kauheutta. Sen sijaan myötätuntoinen aikuinen voi pelikoneensa äärellä kokea entistä syvempää kiitollisuutta siitä, että kotisuomessa on rauha. Ja silti nauttia ammuskelupelistä.

 

images12.jpeg