Kristinuskon ydin: Ihmiseksi tullut Jumala

 

Miksi inkarnaatio?

Filosofian historiassa on pitkään pohdittu Jumalan olemassaoloa ja luonnetta. Niin filosofit kuin teologitkin ovat yksimielisiä siitä, että puhtaasti järkiperäisin keinoin Jumalasta ei voida tietää juuri mitään varmaa. Jos Jumala on olemassa, hän ei ole jättänyt luomakuntaan sellaisia jälkiä, joiden perusteella voitaisiin tehdä kiistattomia ja yksiselitteisiä johtopäätöksiä hänen olemassaolostaan ja luonteestaan.

Tästä seuraa se, että uskontojen puhe Jumalasta on järkiperäistä ja perusteltua ainoastaan uskonnollisen kielipelin sisällä, mutta ei sen ulkopuolella. Esimerkiksi uskonnollisen kielipelin sisäpuolella voidaan johdonmukaisesti puhua maailmasta Jumalan luomakuntana, mutta tätä ajatusta on vaikea niveltää yhteen luonnontieteellisen tutkimuksen kanssa. On vaikea osoittaa tieteellisen tutkimuksen keinoilla, missä ja millä tavalla luominen toteutui aikojen alussa ja miten luomista tapahtuu jatkuvasti.

Näiden uskonnonfilosofisten ongelmien valossa on ymmärrettävää, miksi kristinuskon kaksi keskeisintä symbolia ovat nimenomaan ajatukset inkarnaatiosta ja ylösnousemuksesta. Molemmat käsitteet ilmaisevat sen vakaumuksen, että kaikesta huolimatta jumalallinen ei jää tavoittamattomaksi. Kristinuskon jumalapuheessa inhimillisen todellisuuden ja Jumalan maailman välinen välimatka kureutuu umpeen.

Inkarnaation ajatuksella ilmaistaan se, että Jumalan puhuu ihmisille ja toimii heidän keskuudessaan. Ylösnousemus kertoo, että näkyvästä maailmasta on tie auki Jumalan suuntaan. Jumala näkee tämän maailman tapahtumat, kuulee rukoukset ja ottaa kuoleman jälkeen sielumme siihen Jumalan todellisuuteen, josta ne ovat lähtöisinkin.

Inkarnaation periaate kristinuskossa

Koko kristillisen teologian pitkä historia tulkitaan inkarnaatioajatuksen valossa. Olemme selkeästi tietoisia siitä, että kirkon oppihistoria on inhimillistä ajatusseikkailua, jota ovat ohjanneet johdonmukaisen ajattelun vaatimusten lisäksi myös kirkko- ja yhteiskuntapoliittiset vaikuttimet. Kuitenkin ajatellaan, että teologian historia puhuu jotakin todellista ja luotettavaa Jumalasta. Inhimillisistä lähtökohdistaan huolimatta kristinuskon päälinjat ovat sekä Jumalan puhetta ihmiskunnalle että kertomusta Jumalan toiminnasta luomakunnan historiassa.

Sama inkarnaation ajatus sovelletaan myös Raamatun tulkintaan. Historiallinen raamatuntutkimus osoitti 1700 -alkaen, että Raamatun tekstit ovat kiinteästi sidoksissa oman aikansa uskonnolliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen. Samalla moni perinteinen käsitys Raamatun suurten linjojen ja lukuisten yksityiskohtien tulkinnasta muuttui huomattavasti. Enää ei yleisesti ajatella, että Jumala itse on sanasta sanaan sanellut Raamatun tekstin. Kuitenkin uskotaan, että inkarnaation periaate toteutuu myös Raamatussa. Pyhä kirja puhuu Jumalasta, vaikka se samalla kertoo oman aikansa ihmisten kokemuksista ja näkemyksistä.

Raamattu on Jumalan puhetta sekä subjektiivisessa että objektiivisessa merkityksessä. Ensiksisi mainittu tarkoittaa sitä, ihminen voi kuulla Raamatussa Jumalan puhuttelun riippumatta siitä, miten oikein tai väärin hän ymmärtää lukemansa tekstin. Jumalan puheen objektiivisuudella tarkoitetaan sitä, että Raamattu sisältää tulkitsijan käsityksestä riippumatonta informaatiota Jumalan luonteesta. Tämän takia Raamatun historiallinen ja teologinen tutkiminen on välttämätöntä kirkolle yhteisönä, vaikka yksittäinen kristitty ei välttämättä sitä tarvitse.

Myös sakramentit, kaste ja ehtoollinen, merkitsevät inkarnaation toteutumista. Jumala on yhteydessä ihmisiin konkreettisten aineiden välityksellä.

Jumala tulee ihmisen maailmaan myös siellä, missä hänestä puhutaan vakavassa mielessä. Hengellisessä keskustelussa, puheissa, saarnoissa, hiljaisuudessa ja rukouksessa Jumala on aina salatulla tavalla läsnä. Näissä yhteyksissä kokemus Jumalasta on aina kiinteästi yhteydessä ihmisen tietoihin, persoonallisuuteen ja aikaisempaan kokemushistoriaan. Näiden jumalakokemusten psykologisten edellytysten tunnistaminen ei kuitenkaan ole estänyt kristittyjä ajattelemasta, että inhimillinen kokemus tavoittaa aina myös jotakin tuonpuoleista.

Inkarnaation historiallinen huipentuma, Jeesus nasaretilainen

Inkarnaation ajatus esiintyy läpäisyperiaatteena koko kristinuskossa, mutta kaikkein voimakkaimmin ja konkreettisimmin jumalallinen tuli inhimilliseen maailmaan yhdessä historiallisessa henkilössä, Jeesus nasaretilaisessa. Jeesuksen opetuksessa, kuolemassa ja ylösnousemuksessa kristityt ovat nähneet Jumalan ratkaisevan ilmoituksen itsestään.

Se, että Jeesuksen kautta Jumalasta paljastui oleellista uutta ei ole ainoastaan subjektiivinen uskonasia. On myös historiallinen tosiasia, että juutalaisten kansalliskeskeisesti tulkittu Jumala sai aivan uusia, universaalisia piirteitä, kun vakuututtiin siitä, että tuo isien Jumala on toiminut Jeesuksen kautta. Jeesuksen kuolema, ylösnousemus ja sanoma Jeesuksesta merkitsi sitä, että Jumala ei olekaan vain Israelin kansan Jumala, vaan hän haluaa ottaa helmaansa kaikki kansat.

Myös käsitys Jumalan luonteesta muuttui, kun ensimmäisten vuosisatojen aikana pohdittiin Jeesuksen. persoonaa ja suhdetta Jumalaan. Vähitellen tultiin siihen vakaumukseen, että Jumala on kolmiyhteinen Isä, Poika ja Pyhä henki. Tämä kolminaisuusopin syntyyn johtanut prosessi tulkitaan teologisesti siten, että Jeesuksen Kristuksen kautta Jumala ilmaisi kolminaisuutensa.

Kun jouluna muistellaan pienen Jeesus-lapsen syntymää, on siis pohjimmiltaan kysymys siitä, että tunnistetaan ja tunnustetaan koko kristillisen uskon inkarnatorinen olemus. Kristinusko tavoittaa niin paljon jumalallisesta todellisuudesta, että sillä on ratkaiseva merkitys tunnustajalleen. Samalla ollaan tietoisia siitä, että Jumalasta tiedetään äärimmäisen vähän. Mutta kuitenkin riittävästi.

Joulun yksinkertainen sanoma on siis se, että Jumala on tavoitettavissa. Koska kristinuskon ytimessä on ihmiseksi tullut Jumala.