Raskas matka rajalle 

Eturauhasarvot olivat reippaasti koholla jo vuosi sitten. Lääkärin mielestä se selittyi potilaan iällä, joten syöpä sai levitä rauhassa vuoden päivät. Kun toinen tohtori sitten katsoi labratutkimuksia, asiaa herättiin hoitamaan. Sattuuhan sitä, työssä kuin työssä. Ei sitä aina kaikkea huomaa.

Sitten alkoivat hoidot. Ensin yhtä, sitten toista sytostaattia. Kerran ei neula jäänytkään suoneen, vaan solumyrkky levisi käsivarren ihonalaiskudokseen. Käsi tuli pirun kipeäksi, kun ihon alle kehkeytyi alkava kuoliopesäke. Onneksi se ei levinnyt iholle asti. Selvittiin tuskaisella säikähdyksellä. Sattuuhan sitä. Sairaan suonet ovat heikot ja hauraat, niissä ei neula pysy.

Tauti eteni eikä potilas pystynyt enää kävelemään kivenheittoa pitemmälle. Puoliso hoiti urheasti miestään kotona.

Solumyrkyt menivät taas väärään paikkaan ja lähdettiin kiireellä ensiapuun, kun kipu yltyi sietämättömäksi. Tällä kertaa vuoroa jonotettiin pitkään, sillä oli perjantai-ilta. Kaupungilla tapelleet juopporetkut paikattiin ensin. Mikähän kanta-asiakaskortti noilla örisevillä isänmaan toivolla oli, kun ohittivat kerta toisensa jälkeen syöpäsairaan herrasmiehen? Tämäkin sattui.

 

Vakavasti sairastaminen on kovaa työtä. Potilas on tekemisissä niin monen tahon ja ihmisen kanssa, että papereiden ja asioiden sekaantumisen vaara on suuri. Täytyy olla hyvin perillä siitä, miten tutkimus- ja hoitokoneisto toimii.

Potilaalle selitetään paljon asioita. Silloin täytyy suostua olemaan tyhmä. On keskeytettävä ja pyydettävä lääkäriä selittämään asia uudestaan. Joku pitää mukanaan muistivihkoa, jotta asiaan voi palata jälkeenpäin.

Kun hoidon saa kunnalliselta sektorilta, kaikki tapahtuu hitaammin kuin rahaihmisten yksityispuolella. On pakko hyväksyä se, että odotellessa tauti etenee.

Taistelumieltäkin tarvitaan. Joskus pitää vaatia ja puolustautua. Liian kiltti potilas ei aina saa sitä mikä hänelle kuuluisi. Mutta jalkaa on poljettava nöyrällä kiitosmielellä, ketään sairaan asioista päättävää ei pidä suututtaa tai nolata.

Lisäksi puoliaan on pidettävä niin, ettei sitä päästä mitätöimään jollakin psykologisoivalla tulkinnalla tyyliin "potilas ei hyväksy tilannettaan ja purkaa ahdistustaan auttajiinsa".

 

Terminaalivaihe terveyskeskuksen vuodeosastolla. Ystävällistä, ammatillista ja inhimillistä hoitoa. Inhimillistä myös siinä mielessä, että toiset hoitajat ovat paremmin iskussa ja toisilla muun elämän paineet näkyvät työn tekemisessä. Varmaan kaikilla työpaikoilla joka kymmenes kamppailee jaksamisrajoilla. Sekin potilaan on hyväksyttävä.

Minulle opetettiin kaksi vuosikymmentä sitten sairaanhoito-oppilaitoksessa, että terminaalivaiheen hoidossa on kaksi pääkohtaa: perushoito ja kivunlievitys. Kenenkään ei kuulemma tarvitse kärsiä tuskia, sillä lääkkeet ovat nykyään tehokkaita.

Käytännössä kivunhoito ei ole näin yksinkertaista. Jonkun hoitajan on ehdittävä viidentoista muun potilaan keskeltä antamaan kipulääke juuri meidän omaisellemme. Jonkun on seurattava kipupumpun toimintaa ja osattava tulkita jo puhumattoman hiljaista voihkintaa. Jonkun on rukoiltava, että päivystävä keikkalääkäri uskaltaa muuttaa osastonlääkärin määräämää kivunhoitosuunnitelmaa keskellä yötä.

Viimeistään tässä vaiheessa potilas tarvitsee rinnalleen edunvalvojan, joka ajaa hänen asiaansa. Kuinka ihana onkaan vihkikaavan lupaus rakastaa toista kunnes kuolema erottaa.

Lopulta jäljelle jäi vain ihmisen kuori, laiva jolla sielu purjehtii maailman halki, niin kuin filosofi Platon asian ilmaisi. Sielu on nyt ehjä ja vapaa siellä missä ystävät ja rakkaat tapaa.