Kerron tässä,

Miten helvettikirja syntyi....ja mitä siinä sanotaan... 

 

Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Kirjani nimi kertoo, mistä on kyse. Esittelen lukijalle länsimaisen helvettikäsityksen historian antiikin mytologioista modernin päivän populaarikulttuuriin. Kirjan ensimmäinen kohtaus tapahtui jo ennen kirjoitettua historiaa. Myyttinen Odysseus astuu Haadeen portille ja saa luoda silmäyksen vainajien valtakuntaan. Myös kirjan syntyprosessi alkoi kauan sitten.

Noin 20-vuoden iässä kirjakärpänen puraisi minua ja sairastuin vakavaan bibliofiliaan. Kristillisessä elämänkatsomuksessani tuli erikoinen käänne kohti älyllistä suuntaa. Ryhdyin keräämään ja lukemaan teologista kirjallisuutta. Teologia on uskonnon rationaalista, filosofista ja historiallista pohdintaa, eri asia siis kuin hengellisyys tai uskonnollinen elämäntapa. Kirjallisuuden harrastaminen johti teologian opintoihin, tohtorin tutkintoon, dosentuurin hankkimiseen ja sitten tietokirjailijaksi. Helvetin historia on yhdeksäs kirja, jota olen ollut tekemässä.

 

Miten syntyi kirja helvetistä?

Ensin päätin aiheen. Halusin kirjoittaa sellaisesta oman alani aiheesta, joka kiinnostaa mahdollisimman monia ihmisiä, johon kuuluu hyvin moniulotteisia näkökulmia ja joka mahdollisesti puhkaisee harhakäsitysten kuplia ja ehkä hätkähdyttääkin. Helvettikäsitysten historia on juuri tällainen aihe. Sen kautta avautuu ehkä kiinnostavin ikkuna länsimaisen ihmisen ajattelun ja kulttuurin historiaan.

Lisäksi aihe on poikkeuksellisen monipuolinen. Helvetin historiaan kuuluu historian lisäksi filosofiaa, teologiaa, folkloristiikkaa, taidetta ja huumoriakin. Ja aihe on mitä tarpeellisin tutkimuskohde. Helvetti nimittäin on kuin kristillisen teologian perhesalaisuus. Kaikki tietävät sen olemassaolosta, mutta siitä ei juuri puhuta julkisesti. Kiusallisen vaikeasta aiheesta mieluummin vaietaan ja puhutaan jostakin valoisammasta teemasta. Niinpä päätin kartoittaa helvettikäsitysten historian alusta loppuun.

Sitten ryhdyin keräämään aineistoa. Hankin hyllyyni vinon pinon tutkijoiden selvityksiä helvetistä ja siihen liittyvistä teemoista. Tutkimuskirjallisuuteen ja alkuperäislähteisiin perehtymisen kautta hahmottui kirjan rakenne. Samalla huomasin saman kuin edellisten kirjojeni kohdalla: tutkimuksellisesti suuntautuneen tietokirjan laatiminen on vaikeaa. Ensin tutkimusaihe täytyy selvittää itselle.

Sitten on päätettävä, mitä siitä kannattaa kertoa yleiskiinnostuneelle lukijalle. Työtä vaikeutti kunnianhimoinen haluni säilyttää tieteelliset kasvoni myös asiantuntijoiden piirissä. Kirjan esittelemien asioiden tulee pitää paikkansa ja niiden on tasapainoisesti edustettava sitä, mitä helvetin historiassa oikeasti on tapahtunut.

 

Suomen kielen opettelua

Asian pukeminen selkosuomeksi on sekin oma operaationsa. Ilmaisun on oltava kielellisesti kaunista, asian ymmärrettävää aloittelevallekin lukijalle ja sisällön asiantuntijan vankkaa tietoainesta. On pysyttävä kahden ääripään välissä. Pitää kirjoittaa kevyesti, mutta painavaa asiaa, huumoria, mutta ei viihdettä, nasevuutta, mutta ei nenäkkyyttä, tuoreita ilmauksia, mutta ei itsetarkoituksellista sanaleikittelyä.

Jokaista valmista sivua varten joudutaan siis näkemään hyvin paljon vaivaa. Todetaan tässä nyt avoimesti sekin, että tämä tuo tiettyä katkeruutta kirjailijalle. Kirjakaupoista nimittäin löytyy eri alojen julkkisten keposia pohdintoja siitä ja tästä. Ne ovat syntyneet yhdessä kesässä, parhaimmillaan vain kahdessa viikonlopussa. Silti niitä luetaan ja niistä kirjoitetaan, koska kirjoittajat ovat tunnettuja ihmisiä. Tällainen harmittaa oikeaa tietokirjailijaa, joka joutuu panostamaan teokseensa ihan eri tavalla.

 

Mitä siinä sanotaan?

Nyt riittää puhe kirjoittajasta. Puhutaan nyt lukijasta, ja helvetistä. Mitä lukija oppii helvetin historiasta? Hän saa tietää, että länsimaisen helvetin historia noudattaa samaa kaavaa kuin muidenkin valtakuntien historia. Ensin kadotettujen kaupunki perustetaan, sitten se elää kukoistuskautensa, kunnes rappeutuu pelkiksi raunioiksi. Tosin helvetti ei ole täysin hävinnyt modernistakaan kristinuskosta, joskin se on hyvin erilainen kuin Uuden testamentin aikana.

Vanhassa testamentissa helvetistä ei puhuta lainkaan. Kaikki vainajat häviävät olemattomiin. Kreikkalaisvaikutteiden ansiosta juutalaiseen uskoon kehkeytyi vähitellen ajatus siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen joko hyvässä tai pahassa paikassa. Jeesus Nasaretilaisen puheissa helvetintulet palavat jo täydellä roihulla. Itse asiassa hän puhui helvetistä enemmän kuin kukaan muu Raamatun henkilö. Erikoista, eikö totta? Hän esitteli klassiset helvettikuvat: siellä on pimeys, ikuinen tuli sekä itku ja hammastenkiristys. Apostoli Paavalin mukaan taas kadotetut häviävät olemattomiin. Heidän osansa on ikuisen elämän vastakohta, kuolema ja tuho.

Vanhan kirkon aikana, eli vuosien 100-400 välisenä aikana, kristityt maalasivat hyvin seikkaperäisiä visioita kadotettujen kauhuista. Kaikkien mielestä helvetti ei kuitenkaan ollut ikuinen. Jotkut kannattivat aleksandrialaisen Origeneen (k. 254) ajatusta siitä, että helvetti ei ole kostoa vaan kurittamista, jonka tarkoitus on puhdistaa ja kasvattaa langenneita, niin että pitkällisen uudelleenkoulutuksen jälkeen he voivat palata takaisin Jumalan yhteyteen. Helvetti ei siis ole ikuinen, vaan kerran kaikki sielut tulevat pelastumaan.

Pienempi joukko katsoi, että helvetin rangaistukset ovat kohtuullisessa suhteessa syntisen tekoihin. Koska äärellinen ihminen voi tehdä vain äärellisen määrän syntiä, hänen rangaistuksensa täytyy joskus päättyä. Helvetintulet kuluttavat kadotetut tyhjiin, niin että he palaavat samaan olemattomuuteen, jossa ne olivat ennen syntymäänsäkin.

 

Klassinen helvettioppi

Klassisen helvettiopin perustan valoi kirkon johtava infernologi Augustinus (k. 430). Hän torjui kaikki yritykset lieventää helvetin kauhuja. Helvetti on ikuinen niin kuin taivaskin. Kun kuolematon sielu tekee synnillään majesteettirikoksen ääretöntä Jumalaa vastaan, on kohtuullista rangaista siitä ikuisella helvetillä, Augustinus opetti.

Keskiajalla helvetin piinat eriteltiin kahteen lajiin. Kadotettuja vaivaavat sielun sisältä nouseva synnin ahdistus ja heidän ulkopuoleltaan tuleva helvetin piina. Kaikkein pahinta on, että kadotetut tietävät jääneensä ikuisiksi ajoiksi vaille Jumalan näkemisen autuutta. Helvetti on siis pohjimmiltaan Jumalan läsnäolon puutetta samalla tavalla kuin synti on hyvän puutetta. Dia 4

Helvetin sijaintiakin pohdittiin. Useimmat ajattelivat sen olevan jossakin luolassa maan pinnan alapuolella. Empiiristä näyttöä tästä saatiin tulivuorten purkauksissa, jolloin helvetistä valutettiin ulos tulikiveä, jotta sinne mahtuisi uusia ihmisiä.

Keskiajalla helvetti valaisi kaikkea kirkollista elämää. Ihmiset kävivät messussa, rukoilivat ja kilvoittelivat välttyäkseen siltä. Sen rinnalle kehkeytyi vähitellen kiirastuli, jossa taivaaseen pääsevät puhdistuvat sovittamatta jääneistä synneistään. Elävät saattoivat auttaa kiirastulessa olevia läheisiään hengellisillä palvelutöillä.

Protestantit luopuivat kiirastulesta, koska sille ei ollut perusteita Raamatussa ja koska se näytti siirtävän pelastuksen ansiot Kristukselta ihmisille. Kiirastuli tullut takaisin moderniin protestantismiin, joskin hieman eri muodossa. Joidenkin ajattelijoiden mukaan emme voi heti kuoleman hetkellä hypätä täydelliseen taivastodellisuuteen vaan meitä täytyy vähitellen kasvattaa sitä varten. Tämä kuoleman ja lopullisen taivasautuuden väliin jäävä vaihe on kiirastulen moderni versio.

 

Näkykirjojen visio

Konkreettisia kuvauksia helvetinkauhuista tarjosivat näkykirjat. Niissä kerrottiin kirjoittajan itsensä tai jonkun edesmenneen pyhimyksen helvetinnäystä. Ensimmäinen näkykirja Pietarin apokalypsi laadittiin jo toisella vuosisadalla. Siinä näkyy myöhempien visioiden perusidea: rangaistukset vastaavat syntiä. Esimerkiksi valehtelija ripustetaan kielestään roikkumaan ilmaan ja aviorikoksen tehneet sukuelimistään.

Helvettikirjallisuuden upein teos on kiistatta Danten Jumalainen näytelmä -trilogian ensimmäinen osa Inferno (1319), jossa runoilija kertoo matkastaan helvetinkuilun pohjalle oppaansa Vergiliuksen kanssa. Teoksen perusidea on symbolinen. Siinä tutkitaan kertomuksen avulla paheita ja etiikkaa. Ehkä siinä on myös ripaus henkilökohtaista itseanalyysiä ja opetus hengellisestä kasvusta. Vasta omien helvetinsyntien tunnistamisen jälkeen niistä voidaan puhdistautua kiirastulivuorella (osa 2, Purgatorium), jolta johtaa reitti taivaaseen (osa 3, Paradeiso).

Runoilijan esittää nerokkaan kuvauksen helvetin synnystä ja geografiasta. Langennut Saatana putosi taivaan sfäärien läpi maapallolle kuin meteoriitti ja porautui sen ytimeen saakka. Maamassat pakenivat pahan valtaa muodostaen kartion muotoisen kuilun ja täsmälleen vastakkaiselle puolelle maapalloa kohosi kiirastulivuori. Vuoren kohoaminen vyörytti maamassoja tsunamin tavoin planeetan ympäri niin että avoimen kuilun yläosa peittyi maakerroksella. Näin maan alle jäi kartionmuotoinen helvetinkuilu ja sen toiselle puolelle kiirastulivuori. Galileo Galilei muuten laski eräässä harjoitustyössään helvetinkannen paksuudeksi 650 kilometriä.

Dante jakoi helvetin yhdeksään piiriin siten, että pahimmat syntiset ovat alimpana. Yläosissa ovat hillittömyyden synnit ja alaosissa järjen väärinkäytön synnit. Kaikkein lievimpänä syntinä Dante piti aviorikosta, koska seksuaaliseen haluun antautuva ei itse juonittele aktiivisesti mitään, vaan antaa vain luonnolliselle himolle vallan. Kaikkein suurin syntinen on helvetin pohjalle vangittu Saatana. Valtavaksi patsaaksi jäätyneen otuksen siivet liikkuvat hiljaa puhaltaen viimaa, joka pitää helvetin pohjan ikijäässä. Se itkee veristä vaahtoa ja pureskelee kolmessa päässään kolmea suurinta syntistä. Helvetin pohjalla siis kuuluu itku ja hammastenkiristys, kuten Jeesus itse sanoi.

Viimeinen suuri helvettivisio on John Miltonin Kadotettu paratiisi (1667). Emmanul Swedenborgin Taivas ja helvetti (1758) edustaa jo visiokirjallisuuden rappiota. Siinä klassiset metaforat tulkitaan äärimmäisen kirjaimellisesti. Näin tehdään nykyään monissa erityisesti amerikkalaista kristillisyyttä inspiroivissa helvettivisioissa. Esimerkiksi vuonna 2006 Bill Wiese kertoo käynnistään helvetissä kirjassaan 23 minutes in hell. Hän näki siellä klassiset helvetinpedot, liekkimeret, vankisellit ja järkyttävät kidutukset. Painotuoretta teosta myytiin yli 50 000 kappaletta muutamassa kuukaudessa - mikä masentava tieto samaan aiheeseen perehtyvälle vakavalle tietokirjailijalle.

 

Helvetin rappio, tai inhimillistyminen

Helvetin tuhatvuotinen valtakunta näytti ensimmäiset rappion merkit reformaation jälkeen. Ensin eräät pienet liikkeet palauttivat teologiselle esityslistalle opin tyhjiinraukeamisesta ja kohta jotkut puhuivat kaikkien pelastumisesta.

Tyhjiinraukeaminen sai suuremman kannatuksen 1800-luvulta alkaen, kun Raamatun ja dogmihistorian tutkimus osoitti platonismin suuren vaikutuksen varhaiskristilliseen teologiaan. Seuraavalla vuosisadalla oppi voitti puolelleen osan konservatiivisesti suuntautunutta evankelikaalista herätyskristillisyyttä.

Tämän suunnanmuutoksen puolivirallisena merkkipaaluna pidetään sopivasti uuden vuosituhannen alussa julkaistua Evankelisen allianssin työryhmän raporttia The nature of hell (2000), jossa tyhjiinraukeamisen todetaan mahtuvan evankelikalismin sisään. Tosin tästä ei ole ainakaan vielä tullut liikkeen päänäkemystä kadotuksesta. Englannin anglikaaninen kirkko oli jo muutama vuosi aikaisemmin antanut jäsenilleen luvan kannattaa tyhjiinraukeamista. Sen mukaan Helvetti on valinta, joka johtaa "täydelliseen olemattomuuteen" (total non-being)".

Katolinen ja luterilainen kirkko ovat suhtautuneet nihkeämmin tyhjiinraukeamiseen, koska niiden viralliset dokumentit torjuivat sen jo satoja vuosia sitten. Katolinen Joseph Ratzinger, nykyinen paavi, totesi eskatologiaa eli historian loppua käsittelevässä teoksessaan, ettei helvetin edestä voida kiemurrella pakoon millään tavalla. Helvetti on olemassa ja sen rangaistukset ovat ikuisia. Tosin tähän yhteyteen sopii edellisen paavin muistutus siitä, että emme tiedä, kuinka monta ihmistä helvetissä on, tai että onko siellä ylipäätään ketään.

 

Miten sinne päästään?

Miksi ihmisen pitäisi joutua helvettiin? Moderni vastaus kuuluu näin: Jumala ei pelasta ketään väkisin, joten jos joku joutuu helvettiin, se johtuu pelkästään hänen omasta valinnastaan. Kun sielu torjuu päättäväisesti ja lopullisesti Jumalan luotaan, se joutuu hänestä eroon tilaan jota kutsutaan kadotukseksi. Jumala ei siis hylkää ketään helvettiin, vaan kukin lähettää itse itsensä sinne.

Jumala ei rankaise ketään, vaan kadotetun piina seuraa automaattisesti Jumalan poissaolosta. Kun ihminen torjuu Luojan hyvyyttä ylläpitävän läsnäolon, hän jää kylmyyteen, tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Ajatus sadistijumalasta, joka ikuisesti kiduttaa syntisiä, ei lainkaan vastaa nykyteologian käsitystä kadotuksesta.

Tästä avautuu porsaanreikä helvetistä ulos. Jos kukin tuomitsee itse itsensä kadotukseen, sekin mahdollisuus on olemassa, että joku kadotettu sielu päättää sittenkin myöntyä Jumalan rakkaudelle. Tämä merkitsee sitä, että helvetistäkin voidaan vielä pelastua. Näin palaamme Origeneen ajatukseen helvetistä kurittamis- ja puhdistamispaikkana, jossa sielut voivat eheytyä palatakseen takaisin Jumalan yhteyteen. Esimerkiksi rakastettu kristinuskon puolustaja C. S. Lewis esittää varovasti tällaisen ajatuksen narratiivisesti rakennetussa kirjassaan The great divorce (1946).

Kaikkia teologeja helvetin puolustaminen ihmisen vapaalla tahdolla ei vakuuta. Joidenkin mielestä vapaaseen tahtoon vetoaminen tekee ihmisestä oman pelastajansa ja Jumalasta hänen apurinsa. Asian täytyy olla niin, että Jumala antaa uskon ja pelastuksen kenelle tahtoo, ihminen ei sitä valitse. Joidenkin ajattelijoiden mielestä tästä seuraa se, että Jumala tulee antamaan kaikille sieluille pelastavan uskon, toisille ennemmin, toisille myöhemmin. Kaikki tulevat siis pelastumaan. Tämä näkemys on toinen klassisen helvettiopin haastaja.

 

Populaarikulttuurin helvetit

Populaarikulttuurissa helvetti kuuluu erityisesti vitsien, tietokonepelien, kauhuelokuvien ja hevirokin maailmaan. Tämän suuntauksen lähtökohdat löytyvät jo keskiajan kansanhurskaudesta, jossa helvetin imperiumi kuvattiin toisinaan koomisessa valossa.

Esimerkiksi eräässä 13. vuosisadan ranskalaisessa näytelmässä jonglööri kuoli ja joutui helvettiin. Kun Saatana ja demonit lähtivät maan pinnalle keräämään sieluja, jonglööri haastoi pyhän Pietarin uhkapeliin. Panoksena käytettiin helvetissä olevia sieluja. Temppunikkari kyni Pietarin putipuhtaaksi ja sai omakseen kaikki kadotetut sielut. Palattuaan valtakuntaansa Saatana huomasi sielujensa kuuluvan nyt jonglöörille. Tätä piru ei sietänyt vaan paiskasi temppuilijan ulos helvetistä ja vannoi, ettei enää koskaan ota vastaan hänen ammattikuntansa edustajia. Näin jonglööri pelasti itsensä ja kollegansa kadotukselta. Näytelmä osoittaa, että vakavaan aiheeseen suhtauduttiin myös kieli poskella.

Parhaat naurut helvetille saatiin pelastushistorian tapahtumia esittävissä mysteerinäytelmissä. Niissä paholaista parodioitiin tarkoituksella. Taustalla oli hurskas ajatus, että voitetulle paholaiselle saadaan nauraakin. Demoneja esittävät näyttelijät kiusasivat kadotettuja päästelemällä äänekkäästi ilmaa. Joskus käytettiin spesiaaliefektejä. Näyttelijöiden takapuolet suojattiin hyvin ja sinne sijoitettiin paukkupanoksia, joiden poksahtelu sai väkijoukon remahtamaan nauruun.

Toisenlaista komiikkaa herätti 1800-luvulla syntynyt mielikuva hilpeästä helvetistä. Se perustuu oletukseen, että (teko)pyhien ja nuhteettomien ihmisten taivas on tylsä ja mitäänsanomaton paikka. Kadotuksessa sen sijaan on mukavaa, koska kaikki viihteen päälle ymmärtävät ihmiset joutuvat sinne. Siellä pelimannit soittavat, viini virtaa, kauniit naiset tanssivat ja paholainen opastaa syntisiä parhaisiin nautintoihin. Nykyään hilpeä helvetti esiintyy kaikkialla populaarikulttuurissa, vitseissä, sarjakuvissa ja kuvallisen taiteen esityksissä.

Rankempaa helvettiviihdettä viljelevät kauhuelokuvat, joissa kuvataan helvettiä itseään tai sen mahtien tunkeutumista maan päälle esimerkiksi riivatuksi tulemisen muodossa. Hevirock on harrastanut helvettitematiikkaa 1960 -luvulta alkaen. Riemuvoittonsa se sai Lordin euroviisuesityksessä, kun helvetistä nousseet hirviöt kiipesivät esiintymislavalle ja sytyttivät sen liekkeihin spesiaaliefekteillään. Näin länsimainen helvetti palasi juurilleen, mutta ei enää kaikkien kavahtamana kadotettujen kaupunkina vaan rock-musiikin rekvisiittana.

Näin kehä umpeutuu. Länsimainen helvetti sai alkunsa muinaisten kreikkalaisten haades-uskosta, otti vauhtia Vanhan testamentin eettisestä monoteismista, vaelsi keskiajan Euroopan läpi kauhistuttaen jokaisen sielun, valistuksen viileä järki kesytti sen ja moderni kulttuuri muutti metaforaksi, kunnes se lämmitettiin uudestaan suomalaisessa saunassa ja lähetettiin takaisin Kreikkaan.

 

Paras matka kaikista

Näin olemme tulleet helvetin historian loppusuoralle. Ajattelin kirjaa tehdessäni, että teos on lukijalleen eräänlainen Vergilius. Vergilius nimittäin opasti Danten helvetin pohjalle ja sieltä takaisin maan pinnalle. Samalla tavalla kirjassani tutkitaan helvetin syvimmät kuilut, pohjalta pohjalle, kuten kirjan nimessä sanotaan.

Kiehtovasta aiheesta kirjoittaminen oli käsittämättömän jännittävä projekti. Kirjoitin esipuheessa, että lähdekirjojen sivuilta tuntui toisinaan avautuvan portti, josta minut temmattiin toiseen maailmankaikkeuteen. Ihmettelin ja kauhistelin. Joitakin näkemiäni asioita en ymmärtänyt ja toisista en osannut kertoa. Monta kertaa kirjoitusprosessin aikana huokailin, että kunpa osaisin tehdä lukijaani puoliksikin niin suuren vaikutuksen kuin mitä helvettinäyt ovat tehneet minuun.

Kummallista. Kirjain kirjoittaminen helvetistä on tuntunut taivaalliselta. Tuleeko lukijalle samanlainen tuntu? Ehkä, jos jaksaa lukea kirjan alusta loppuun. Uskallan väittää, että etenkin kirjan loppupuolella synkkään aiheeseen alkaa loistaa valo, joka kirkastuu jokaisella vuosisadalla. Ja kirjan viimeisellä sivulla paistaa aurinko. Älä katso sitä etukäteen, pyydän. Se loistaa kauneimmin, jos jaksat lukea kirjan alusta loppuun.