Ennaltamääräämisoppi painottaa armon ylivaltaa


Ennaltamääräämisopilla tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan Jumala on valinnut ja päättänyt, ketkä hän kutsuu pelastavaan yhteyteensä ja ketkä lopulta päätyvät kadotukseen.

Predestinaatio-oppi on yksi kristillisen teologian vaikeimmin ymmärrettävistä alueista. Joidenkin teologien mielestä se tulisi hylätä sen loogisten ongelmien vuoksi. Lukuisat Raamatun tekstit kuitenkin puhuvat siitä, että Jumalalla on pelastussuunnitelma, jonka hän vääjäämättä tulee toteuttamaan.

Klassinen ennaltamääräämiseen liittyvä Raamatun kohta on Room 8:28-29: "Ne, jotka hän (Jumala) on valinnut, hän on myös edeltä määrännyt oman Poikansa kaltaiseksi". Efesolaiskirjeen mukaan "jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina" (Ef 1:4).

Kirkkoisä Origenes (n. 185-254) yritti tarkastella ennaltamääräämistä Jumalan ennaltatietämisen näkökulmasta. Hän esitti, että Jumala näkee tulevan ja tietää, ketkä tulevat ottamaan vastaan Kristuksen. Ne jotka tulevat uskomaan, Jumala määrää pelastukseen. Jumalan valinta perustuu siis ihmisen tulevaan uskonratkaisuun.

Augustinus (354-430) ajatteli toisin. Hänen mielestään Jumala ei tee valintaa minkään ihmisen oman ansion perusteella, ei nykyisen eikä tulevan. Hän vetosi Paavalin sanaan: "Minä (Jumala) armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon" (Room 9:15). Jumala yksinvaltiudessaan päättää, ketä hän armahtaa.

Jumalan valintaa pohtiessaan Augustinus pani paljon painoa sille, että ihmiset ovat synnin vallassa Aadamin lankeemuksen tähden. Synnin ote merkitsee sitä, ettei kukaan voi kääntyä Jumalan puoleen, jos Jumala ei erityisellä armolla vedä ihmistä yhteyteensä. Tästä seuraa se, että ihminen voi kääntyä Jumalan yhteyteen vain jos Jumala antaa hänelle kääntymisen armon. Tätä armoa ihminen ei voi valita itselleen.

 

Ihmisen valinnan puolustus


Brittiläinen munkki Pelagius ei hyväksynyt Augustinuksen näkemystä. Pelagius esitti, että Aadamin lankeemus ei sitonut tulevia sukupolvia vääjäämättömään synnin vankeuteen. Lisäksi Jumala antaa kaikille samanlaisen perusarmon. Näistä syistä jokainen on ikäänkuin neutraalilla maaperällä, jolta käsin hän voi ilman Jumalan erityistä pelastusarmoa valita, uskooko hän evankeliumin. Jumala ei siis valitse ihmisiä yhteyteensä vaan ihmiset valitsevat Jumalan.

Tätä näkemystä kutsutaan pelagiolaisuudeksi. Sen lievempi muoto on semi-pelagiolaisuus, jonka mukaan Jumalan armo ja ihmisen vapaa valinta yhdessä vaikuttavat ihmisen kääntymisen (ns. synergia).

Efesoksen konsiili (431) torjui Pelagiuksen näkemykset. Silti semi-pelagiolaiset painotukset hallitsivat keskiajan kirkollista ajattelua. Useimmat teologit liittyivät Origeneen näkemykseen, jonka mukaan Jumala näkee etukäteen ihmisen kääntymisherkkyyteen liittyvän ansion ja sen perusteella valitsee heidät pelastukseen.

 

Luther ja armon ylivalta


Synnin ja armon käsitteisiin syventyneet uskonpuhdistajat pohtivat predestinaatiota uudella tavalla. Martti Luther peri augustinolaisen perinteen näkemyksen. Hänen esitti käsityksensä erityisen terävästi Erasmus Rotterdamilaisen semi-pelagiolaisia näkemyksiä kritisoivassa kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta. Tätä teosta on pidetty Lutherin erikoisimpana ja pelottavipanakin kirjana, koska siinä hän näyttää sitoutuvan hyvin voimakkaasti predestinaatio-oppiin.

Luther korosti, ettei langennut ihminen voi itse valita uskoaan Jumalaan. Synnin ote merkitsee juuri sitä, ettei ihmisen tahto kykene valitsemaan Jumalaa. Ihminen ei kuitenkaan ole menettänyt tahdon vapautta. Hän kyllä kykenee valitsemaan niiden asioiden välillä, jotka hänestä näyttävät hyviltä ja oikeilta. Mutta tahtonsa turmeltuneisuuden ja synnin otteen takia Jumalan kutsu ei koskaan näytä ihmisestä hyvältä valinnalta.

Lisäksi on sanottava, että jos ihminen voisi vapaasti valita Jumalan, pelastuksessa ei olisi kyse armosta vaan ansiosta. Jumala vain valmistaisi pelastuksen edellytykset, mutta olisi pelkästään yksittäisen ihmisen ansiota, jos hän kääntyy uskoon.

Tällainen päättely näyttää sotivan sitä syvästi kristillistä opetusta vastaan, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon työtä, johon ihminen ei voi millään tavalla vaikuttaa ansioillaan. Oppi synnistä, armosta ja ihmisen ansiottomuudesta näyttää väistämättä johtavan ajatukseen predestinaatiosta.

 

Kaksinkertainen predestinaatio


Reformoidun kirkon perustaja, uskonpuhdistaja Calvin oli Lutherin linjoilla ja kehitti predestinaatio-opin johdonmukaiseen lopputulokseen. Hänen mukaansa Jumala teki "kauhistuttavan säädöksen" jo ennen maailman luomista. Hän päätti, kenet hän pelastaa ja kenet hylkää. Calvinin ajattelussa voidaan siis puhua selvästä kaksinkertaisesta predestinaatiosta, predestinaatiosta pelastukseen ja kadotukseen.

Calvin piti tätä Jumalan säädöstä kauhistuttavana, koska Jumala loi jotkut ihmiset tietäen, ettei hän tule pelastamaan heitä. Tälle Calvin löysi selvät raamatulliset perusteet. Paavalin mukaan "Jumala armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo". Jumala on kuin savenvalaja, jolla on oikeus luoda astioita mihin tahansa käyttöön, vaikka hylättäväksi. Tätä Jumalan oikeutta ihminen ei voi kritisoida (Room 9:18-23).

Reformoitu teologia omaksui Calvinin näkemykset. Se korostaa Jumalan kunniaa ja yksinvaltiutta kaikissa asioissa, myös Jeesuksen ristinkuolemassa. Sovituksessa Jumalan suvereniteetti näkyy siinä, että Jeesus ei kuollut turhaan kenenkään puolesta. Hän sovitti kuolemallaan vain ne, jotka Jumala on päättänyt pelastaa. Luterilaisuus katsoo, että Jumala oli "avokätisempi" ristillä. Kristus kuoli niidenkin puolesta, jotka eivät tule pelastumaan. Armoa riittäää tuhlattavaksikin.

  

Tahdoton ihminen


Arkijärki luonnostaan vastustaa predestinaatio-oppia, koska se näyttää merkitsevän sitä, että ihmiset ovat tahdottomia Jumalan narunukkeja. Luterilaisuus katsoo, että tämä on tosiasia, mutta ei valitettava vaan onnellinen tosiasia. Jos nimittäin ihminen saisi olla oman tahtonsa varassa pelastuksen asiassa, kukaan tuskin pelastuisi.

Reformoitu teologia ratkaisee ihmisen tahdottomuuden ongelman toisella tavalla. Jumala on kaikkivaltiudessaan luonut meidät sellaisiksi, että jotkut osaavat ja ymmärtävät ottaa Kristuksen vastaan vapaasta tahdostaan. Jumalan armovalinta ja ihmisen vapaa tahto eivät siis ole ristiriidassa keskenään. Toiset Jumala puolestaan on luonut sellaisiksi, ettei heillä ole tahtoa uskoa. Joka tahtoo uskoa, ei voi kiittää itseään vaan luojaansa tahtonsa suuntautuneisuudesta.

Molemmat perinteet korostavat sitä, että ihmisen on pohdittava ennaltamääräämistä varovaisesti. Ei kannata kysyä, onko minut määrätty pelastukseen. Sen sijaan on rohkeasti uskottava Kristukseen ja haettava turvaa ennaltamääräämisestä. Silloin kuin minun uskoni on heikko ja miltei olematon, saan luottaa siihen, että pelastukseni ei ole minun varassa vaan hyvän Jumalan. Paavalin mukaan "ratkaisevaa ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa" (Room 9:16).

 

Miten Suomi uskoo?


Suomalaisessa kristillisyydessä predestinaatio-opista ei puhuta kovin paljon. Sitä tarkastellaan pikemminkin armo-opin osa-alueena kuin itsenäisenä Jumala-oppiin kuuluvana asiana. Silti voidaan helposti nähdä, että tässä kysymyksessä maassamme vallitsee kristikunnan vanha moniäänisyys.

Katekismuksessa kirkkomme sitoutuu Lutherin opetukseen, jonka hän on ilmaissut Vähässä katekimuksessa näin: "Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut miut evankeliumin välityksellä" (Katekismus 24).

Erityisesti henkilökohtaista uskonratkaisua korostava kristillisyys on taipuvainen korostamaan ihmisen vapaata valintaa Jumalan edessä. Kärjistetyimmillään tämä näkyy herätyskokouksessa, jossa puhuja antaa ymmärtää, että tänä iltana kuulija itse valitsee kadotuksen tai pelastuksen välillä.

Tosin pelkän julistustilanteen perusteella ei voi päätellä liikkeen näkemystä. Monet julistajat nimittäin ajattelevat, että kokemuksensa tasolla ihmisestä tuntuu, että hän valitsee Jumalan. Mutta todellisuudessa kyse on Jumalan ihmiseen kohdistuvasta valinnasta. Julistaja valitsee puheensa ihmisen kokemuksen näkökulmasta ja puhuu siksi uskon valinnasta. Mutta kun uskoon tullutta perehdytetään uskon syvempiin salaisuuksiin, hän saa oppia Jeesuksen sanan: "Ette te valinneet minua vaan minä valitsin teidät" (Joh 15:16).

   

Vielä yksi tositärkee juttu:

 

Karl Barthin mukaan predestinaatio koskee vain Kristusta


Kalvinistiseen perinteeseen liittyvä 1900-luvun kuuluisin teologi Karl Barth esitti omalaatuisen tulkinnan predestinaatio-opista teoksessaan Die Kirchliche Dogmatik (Kirkollinen dogmatiikka). Hän katsoi, että predestinaatio-oppia ei tule tarkastella Jumalan ikuisena muuttumattomana säädöksenä, vaan kuvauksena Kristuksesta ja hänen roolistaan Jumalan pelastussuunnitelmassa.

Jumalan iankaikkinen tahto kohdistuu Jeesukseen Kristukseen. Jumala valitsi Kristuksen pelastajaksi. Kristus ei kuitenkaan ole pelkästään yksittäinen ihminen, vaan hän edustaa koko ihmiskuntaa. Valitessaan Kristuksen Jumala valitsi koko ihmiskunnan.

Barthille kaksinkertainen predestinaatio tarkoitti sitä, että Jeesus on sekä pelastajaksi valittu ihminen, että Jumalan tahdon valitseva Jumala. Myös kadotus- ja pelastusvalinnat liittyvät kristologiaan. Kristus valitsi kadotuksen ja kuoleman tullessaan ihmiseksi ja kärsiessään ristillä. Saman valinnan kautta Kristus valitsi pelastuksen ja elämän ihmiskunnalle. Kristus siis kantoi kaiken hylkäämisen ja siten pelasti ihmiset.

Yksittäisten ihmisten kohdalla Barth puhuu kaikkien ihmisten valinnasta Kristuksessa. Kaikki eivät kuitenkaan elä niin kuin heidät on valittu elämään. Jotkut elävät ikäänkuin Jumala ei olisi valinnut heitä. Tämä ei kuitenkaan kerro siitä, mitä Jumala ajattelee heistä.

Barthin kohdalla on kysytty, eikö hänen predestinaatioteologiansa johda siihen, että kaikki ihmiset pelastuvat. Barthin tulkitsijat ovat tästä kysymyksestä eri mieltä. Koska Barth ei ole ilmaissut asiaa riittävän selvästi, on luonteva päätellä, että hän jättää kysymyksen avoimeksi.