Jumalan osoite hakusassa

Eräässä lehdessä kyseltiin kerran Jumalan osoitetta. Missä se korkein oikein luuraa?
Tätä olen itsekin kysellyt. Kokemukselta, kirkosta ja kirjoista. Vaan eipä ole varmuutta asiaan löytynyt. Ei vaikka olen toinen toistaan mahtavammilta viisailta kysynyt neuvoa. Korkein näyttää pelaavan kuurupiiloa niiden kanssa, jotka häntä etsivät. Kukkuu, täällä ollaan. Ja kun sinne mennään, ei mitään löydykään.
Sitten toisena päivänä aavistelen, ettei tarvitse kiiruhtaa minnekään. Kyllä se Korkein tässä on, ihan vieressä. Hänestä on kaikki ja häneen kaikki palaa. Mutta kohta taas uskonvarmuus otetaan pois.
Tämä ei ole mitään uskon edustajalle sopimatonta epäuskon tunnustelua. Näkymättömien kanssa askartelevaan uskontoon vain kuuluu suorastaan vihlova annos epävarmuutta ja tulkinnanvaraisuutta.
Olemme kuin kohdussa kasvavat kaksoset, joista toisen mielestä ei mitään ulkomaailmaa ole vaan kuolemme syntymään. Toinen taas uskoo, että olemme Korkeimman sylissä ja syntymästä se tosielämä vasta alkaa. Kummallakaan ei ole kunnon näyttöä kantaansa.

Opiskeluaikana arvelimme kavereiden kanssa, että pappisvihkimyksessä uskonasiat kirkastuvat kertaheitolla. Kun meistä ensimmäinen sitten vihittiin papiksi, kysyimme häneltä, tuliko valaistusta henkimaailman saloihin. Hän sanoi, että hetken tuntui jo siltä, mutta sitten hän tajusi, että se oli salamavalo.
Kun ei vihkimys valaissut kaveria, kysyin itse neuvoa tieteeltä. Vaikka yrityksen turhuus tiedettiin jo etukäteen. Teologia tieteenä tutkii ihmisten uskomuksia ja niihin kytkeytyneitä käytänteitä ennen ja nyt. Lisäksi se opettaa soveltamaan kriittisen ajattelun pelisääntöjä uskonnollisiin kysymyksiin.
Ei tällainen tiede saa Jumalasta esiin piilostaan. Se ehkä tarjoaa hänelle parhaimman vastuksen, mutta jää kuitenkin toiseksi. Jos Korkein haluaa pysyä piilossa, häntä ei pakota esiin mikään.


Filosofi Platonin mukaan on kolme keinoa saada selville, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Yritämme itse päätellä asian järjen avulla, tartumme parhaimpaan inhimilliseen oppiin siitä, tai turvaudumme jumalalliseen ilmoitukseen. Sama pätee mielestäni jumalakysymykseen, mutta tietyin rajoituksin.
Nykyaika suosii omaa oman mielipiteen muodostamista asiaan jos toiseen. Hyvä niin. Onhan uskonto melko subjektiivinen asia. Mutta tälläkin alueella viisas suhtautuu omiin päätelmiinsä hieman itsekriittisesti. Ne kun eivät tule oikeiksi siksi, että olen ne itse tehnyt. Niin suuresta asiasta kuin Jumalasta ei kannata muodostaa lopullista kantaa pelkän oman ymmärryksen pohjalta. Vähäpätöisemmissäkin asioissa kysymme neuvoa asiantuntijoilta.

Siksi itse nojaan mieluiten parhaimpaan inhimilliseen oppiin. Tällä pallonpuoliskolla se on kristillinen traditio. Ja hyvä opas se onkin. Sitä kun on jalostettu kaksi vuosituhatta. Lisäksi ainoana suurena maailmanuskontona se on omaksunut valistuksen itsekriittisen hengen.
Etenkin vanhemmiten olen yhä vähemmän halunnut keksiä itse ja enemmän nojata siihen, mitä yhteisössämme on asioista sanottu. Se ei anna absoluuttista varmuutta, mutta riittävän kuitenkin. Kummasti kirkon usko kantaa silloin kun omasta uskosta ei ole siihen.
Kaikkein paras opas olisi tietenkin jumalallinen ilmoitus. Jotkut autuaat uskovat saaneensa sellaisen. Oma tunne kun todistaa niin voimakkaasti uskon puolesta. Vaan suurimmalle osalle meistä ei tällaista ole annettu. Joudumme tyytymään isien uskoon ja omaan subjektiiviseen tuntumaan.