Kadonnut elämänusko ja Saarnaajan kirja

Vanhan testamentin Saarnaajan kirja on erikoinen soraääni Raamatun kirjojen joukossa. Sen lehdiltä paljastuu kertomus miehestä, joka näyttää menettäneen uskon elämän mielekkyyteen. Erityisesti elämän epäoikeudenmukaisuus sai hänet ajattelemaan, että kaikki on turhuutta. Saarnaajan kirjan näkemykset muistuttavat hyvin paljon masentuneen ihmisen mielenmaisemaa.


Saarnaajan kirjasta paljastuu kertomus miehestä, joka etsi elämän mielekkyyttä ja tarkoitusta. Kirjoittaja esittäytyy Israelin kuninkaaksi. Kirjan päällekirjoituksen mukaan kyseessä on kuningas Salomo. Kirjoittaja käyttää kuitenkin itsestään arvonimeä Saarnaaja, joka viittaa hänen opettajan rooliinsa seurakunnassa.
Teoksen alussa Saarnaaja sanoo ryhtyneensä etsimään viisautta ja tutkimaan kaikkia, mitä auringon alla tapahtuu. Tehtävä ei näytä olleen mieluisa, sillä hän kirjoittaa: ”Tämän raskaan tehtävän on Jumala antanut ihmisen vaivoiksi” (Saar 1:13).
Tiedon ja viisauden etsiminen osoittautui raskaaksi tehtäväksi. Tämä johtuu siitä, että ”missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, tuskaa lisää” (Saar 1:18). Suurikaan tieto ja viisaus ei anna mielenrauhaa.
Kirjoittaja kertoo etsineensä mielenrauhaa myös viinistä ja varakkuudesta. Hän päätti ”virkistää itseään viinilla” ja hän rakensi itselleen taloja ja keräsi vaurautta. Hänestä tuli lopulta mahtavampi mies kuin kukaan hänen edeltäjänsä Jerusalemissa. Mutta kunnioitettu asema osoittautui tuulen tavoitteluksi ja turhuudeksi.

Kuolema turhentaa kaiken

Saarnaaja totesi, että kuoleman tosiasia tekee kaiken inhimillisen turhaksi. Tyhmän ja viisaan osa on samanlainen: molemmat kuolevat eikä viisastakaan muisteta ainakaan kauaa. Ilmeisesti Saarnaaja päätteli, että vaikka viisaan muisto jäisikin ihmisten mieleen, se ei helpota hänen osaansa millään tavalla. Maine ja kunnia kun eivät pidennä ihmisen elinikää. Ja pitkänkin elämän lopulta turhentaa vääjäämätön kuolema.
Saarnaaja piti ”kipeänä kärsimyksenä” sitäkin, että rikkaat joutuvat jättämään omaisuutensa perillisilleen eivätkä voi viedä sitä mukanaan rajan taakse: ”Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut” (Saar 5:14-16).
Ajatus iankaikkisesta elämästä ei lohduttanut Saarnaajaa. ”Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensa ja vihansa ja kiihkonsa on mennyt, eikä heillä enää koskaan ole osaa missään, mikä tapahtuu auringon alla” (Saar 9:5-6). Kuolemassa ihmisen elämänvoima sammuu ja hän raukeaa olemattomiin. Tässä on eräänlainen Vanhan testamentin versio kreikkalaisesta Haadeksesta, jossa kuolleet ovat haamumaisia puolittain olemassaolevia hahmoja.
Saarnaaja ei yhdy omana aikanaan ensiaskeleitaan ottavaan uskoon kuolemanjälkeisestä elämästä, joka hyvittää tässä ajassa tapahtuneet epäoikeudenmukaisuudet. Hänen mielestään kuoleman edessä ihmiset ja eläimet ovat samassa asemassa. ”Ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisellä ei ole etusijaa eläimiin nähden…Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?” (Saar 3:19-21)

Elämän epäoikeudenmukaisuus ja uskon mielekkyys

Elämän epäoikeudenmukaisuus ahdisti Saarnaajaa. Nähdessään sorron ja väkivallan, hän ylisti vainajia, jotka ovat päässeet vapaaksi elämän ankarasta otteesta. Kaikkein onnellisimpia ovat ne, jotka eivät ole syntyneetkään, sillä he eivät ole nähneet sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu (Saar 4:1-3).
Uskonnon harjoittaminen ja hurskas elämäkään ei näytä tuovan mielekkyyttä elämään. Saarnaajan mukaan kuolema kohtaa niin ”jumalisen kuin jumalattoman…sen, joka uhraa ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen” (Saar 9:2).
Elämäkään ei tee eroa pyhän ja pahan välillä. ”Turhuutta on tämänkin, on hurskaita, joiden käy niin kuin he olisivat tehneet vääryyttä, ja on jumalattomia, joiden käy niin kuin he olisivat tehneet oikein” (Saar 8:14). Jumala ei tunnu olevan omiensa puolella, vaan kaikkea voi tapahtua kaikille.
Saarnaaja ei näytä tukeutuvan Israelin perinteiseen Jumala-uskoon. Hän ei viittaa Jumalan tekoihin luonnossa tai kansansa historiassa eikä hän odota Jumalan puuttuvan tulevaisuudessakaan maailman kulkuun. Nykyinen elämänkierto jatkuu loputtomasti. Ei ole mitään uutta auringon alla, Saarnaaja toistelee.
Jumala kuitenkin kuuluu Saarnaajankin maailmaan. Jumala antaa ihmiselle onnen ja rikkauden. Elämän pienet ilot ovat Jumalan lahjaa. Eräässä kohdassa kirjoittaja toteaa: ”Tiedän kuitenkin, että Jumalaa pelkäävälle käy hyvin hänen jumalanpelkonsa johdosta, ja tiedän myös, että jumalattomalle ei käy hyvin: koska hän ei pelkää Jumalaa, hänen elinpäivänsä häviävät kuin pakeneva varjo” (Saar 8:12-13). Uskon harjoittaminen siis näyttäsi kuitenkin kannattavan.
Tästä huolimatta Saarnaaja toteaa moneen kertaan, että kaikki on turhuutta. Eräänlaisena loppupäätelmänä hän päätyy sanomaan: ”Minä vihasin koko elämää, sillä kaikki, mitä auringon alla tapahtuu, oli minusta pelkkää pahaa, turhuutta ja tuulen tavoittelua” (Saar 2:17).

Elämän pienet ilot

Löysikö Saarnaaja minkäänlaista tarkoitusta elämälle? Vastaus riippuu siitä, minkälaisen äänensävyn kuulemme hänen toistuvassa kehotuksessaan nauttia elämän pikku iloista. ”Syö leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin. Nauti elämästäsi rakastamasi vaimon kanssa kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka Jumala on antanut” (Saar 9:7-10).
Onko tämä pienistä iloista nauttiminen Saarnaajalle laiha lohdutus keskellä turhaa ja merkityksetöntä elämää? Vai onko se todellinen iloa ja voimaa antava elämän suola? Vastaus riippuu kokonaisarviosta, jonka lukija tekee kirjaa lukiessaan. Saarnaajan omintakeiseen ja arvoitukselliseenkin tyyliin sopisi hyvin sekin, että kysymys jätetään auki.
Joka tapauksessa moni on kokenut maailman epäoikeudenmukaisuutta ja mielettömyyttä tarkastellessaan, että juuri pienet ilot ja lähipiirin rakkaus tuovat elämään tarkoituksen. En voi muuttaa maailmaa enkä poistaa sen kärsimyksiä. Mutta voin tehdä hyvää lähipiirissäni ja iloita niistä pienistä siunauksista, joita minulle on annettu.
Saarnaajan elämäntilitys muistuttaa masentuneen ihmisen mielenmaisemaa. Masentunut kokee, että elämä on muuttunut värittömäksi, harmaaksi. Ennen merkitykselliset asiat ovat tulleet mitäänsanomattomiksi. Kaikki tuntuu yhdentekevältä.
Joskus masennus tuo mukanaan myös uskon ja maailmankatsomuksen alueelle tunkeutuvan apatian. Puhe Jumalasta tuntuu etäiseltä ja merkityksettömältä.
Oliko Saarnaajan kirjan kirjoittaja masentunut? Tällaista diagnoosia on tietenkin kyseenalaista tehdä yli 2000 vuotta vanhan kirjan perusteella tapaamatta potilasta itseään. Joka tapauksessa masentuneet ja elämänuskonsa menettäneet ihmiset voivat löytää Saarnaajan kirjasta kaikupohjaa omille kokemuksilleen. Juuri tällaisena erikoisena soraäänenä Saarnaajan kirja rikastuttaa Raamatun kirjakokoelmaa.


Ja vielä vähän tarinaa:

Omaperäinen viisauskirja

Saarnaajan kirja luetaan Vanhan testamentin viisauskirjallisuuteen. Kyseessä on kokoelma mietelauseita, jotka on liitetty aihepiireittäin yhteen. Kirjan alkupuolella esitellään kirjoittajan yrityksiä etsiä viisautta. Näin lukijalle muodostuu mielikuva henkilöstä, jonka opetuksia hän lukee.
Kirja yleensä ajoitetaan 300-luvulle eKr. Teoksessa elämä osoittautuu epäoikeudenmukaiseksi ja mielettömäksi kohtalon leikiksi, johon uskontokaan ei tarjoa lohdutusta. Samoja elämän mielekkyyden ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja käsitellään myös Jobin ja Danielin kirjassa. Kirjoittajat tulevat erilaisiin ratkaisuihin. Job vaikenee kärsimyksen edessä ja toteaa, ettei hänellä ole oikeutta arvostella Jumalaa elämän näennäisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Danielin kirja kiinnittää katseen tulevaisuuteen ja tuonpuoleisuuteen, jossa Jumalan oikeus vihdoinkin voittaa.
Saarnaajan kirjan masentunut ja elämänuskon luovuttanut perussävy vaikeutti sen hyväksymistä pyhien kirjojen kaanonin. Lopulta kirja hyväksyttiin, kun ajateltiin, että itse viisas kuningas Salomo on sen laatinut. Kuninkaan ajateltiin kirjoittaneen teoksen väsyneenä vanhuksena, kun elämänvoima oli jo hiipumassa. Tästä teoksen masentunut ilmapiiri.
Saarnaajan kirja on poikkeuksellisen filosofinen teos Vanhan testamentin kirjojen joukossa. Teoksessa on myös perinteisen sananlaskuperinteen vaikutusta. Elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä pohdiskelevien jaksojen lomassa ja etenkin kirjan loppupuolella on sananlaskujen kaltaisia viisausmietelmiä.
Kirja on ilmeisesti syntynyt pitemmän ajan kuluessa. Yleisen käsityksen mukaan sitä on täydennetty viisauslauselmilla, jotka tuovat teokseen Israelin uskon perinteisiä painotuksia. Tästä johtuen tarkka lukija löytää kirjasta keskenään ristiriitaisia kohtia. Juuri tällaisena kirja hyvin kuvaa masentuneen ihmisen ajattelumaailmaa.
Kirjan viimeisillä riveillä oleva varoitus on puhutellut tutkijoita ja kirjailijoita: ”Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin” (Saar 12:12).