Koneihminen - robosapiens

 
Ihminen on tunnetusti eläin, mutta hän on myös kone. Elintoimintomme ja jopa ajattelumme ovat pohjimmiltaan aineessa tapahtuvaa mekaanista toimintaa. Vain toimintojemme monimutkaisuus erottaa meidät muista laitteista.
 

Mekaaninen ihminen tuntui käsittämättömältä ajatukselta ennen tieteellisen tutkimuksen aikakautta. Uuden ajan kynnykselle ja senkin jälkeen ajateltiin, että ihmisessä täytyy olla joku materiaalisesta todellisuudesta poikkeava voima tai periaate, joka pitää ruumiin toiminnot käynnissä. Tätä voimaa kutsuttiin sieluksi. Sen uskottiin asuvan kaikkialla ruumiissa, mutta erityisesti se viihtyi sydämessä, hengityselimissä ja veressä.


Erityisesti sieluoppia tarvittiin selittämään ihmisen ajattelutoiminta. Ihminen tuntee, muistaa, aistii ja puhuu sielun avulla. Tämän käsityksen jäänteenä kutsumme edelleen mieltä käsittelevää tieteenalaa psykologiaksi eli kirjaimellisesti sielutieteeksi (kreikk. psykhe = sielu).

Puretaan kone ja katsotaan sisälle 


Kun tutkimusmielessä tehdyt ruumiinavaukset yleistyivät 1500-luvulta alkaen, käsitys sielusta alkoi muuttua. Anatomian ja fysiologian tutkimus osoitti, että kehon toimintaa on luontevampi ymmärtää fysiikan ja mekaniikan lakien pohjalta.


Tärkeän lähtölaukauksen tälle antoi Andreas Vesaliuksen vuonna 1543 julkaisema ihmisen anatomian kuvakirja, jossa hän esitti elimet, luut ja lihakset tarkasti ja seikkaperäisesti. Vaikka kaikkien elinten toimintoja ei tunnettu, kirja osoitti selvästi, että ruumiin osat ovat yhteydessä toisiinsa. Ne joko kiinnittyvät toisiinsa tai verisuonet ja hermot liittävät ne yhteen. Tämä osoitti, että ihmisruumis on monimutkainen kone.
 
Koneruumiin elimet ovat mekaanisia laitteita. Tämä on kaikkein ilmeisintä lihasten ja luiden kohdalla. Giovanni Borelli osoitti tämän vuonna 1679 teoksessaan ”Eläinten liikkeistä”. Lihakset, jänteet ja luut ovat telineitä, köysiä ja vipulaitteita, jotka kääntävät ruumiinosia saranoidensa varassa.


Mekaniikan periaatteita sovellettiin myös muihin elimiin. Giorgio Baglivi selitti elimistön toimintaa näin: ”Mitäpä nämä hampain varustetut koneet ovat muuta kuin hohtimia? Maha on tietenkin tislauskolvi, laskimot, valtimot, koko suonisto vesijohtoja, sydän on joustin, sisukset siivilöitä ja suotimia, keuhkot palje”.


Elimiä verrattiin 1600- ja 1700-luvun koneisiin ja laitteisiin. Silmä on kuin kaukoputki, mahasuolikanava on putken muotoinen komposti ja takapuolessa yhdistyy kamiinan tuhkaluukku ja savupiippu.

Ihmisen tekniikkaa 


Ihmisen mekanisoiminen sai lisäpontta teknologian uusista keksinnöistä. Insinöörit kehittelivät yhä monimutkaisempia koneita, joissa eri laiteryhmät toimivat yhdessä saman päämäärän hyväksi. Tämä vahvisti uskoa siihen, että myös ihmisruumiin elinryhmien toiminnot liittyvät toisiinsa mekaanisten kytkösten kautta.


Tutkijat päättelivät, että jos elimet ovat koneita, niiden osien täytyy olla valtavan pieniä. Esimerkiksi sydämessä ei ole silmin havaittavia vipuja ja rattaita eikä muitakaan mekaanisilta osilta näyttäviä muodostelmia. Jos sydän on kone, se on rakenteeltaan ja materiaaliltaan hyvin erilainen kuin ihmisten rakentamat koneet.


Mikroskoopin laajamittainen käyttö toi vähitellen valoa tähän ongelmaan. Jo 1600 –luvulla selvisi, että on olemassa äärimmäisen pieniä eläviä olentoja. Vesipisarassa saattaa olla miljoonia yksisoluisia eliöitä. Niidenkin täytyy olla koneita, joskin äärettömän pieniä. Ihmisen kudosten mikroskopointi osoitti, että ihmisruumis koostuusoluyhteisöistä. Kussakin elimessä on siis valtava määrä pienempia koneita.

Human machine


Koneihminen -nimisessä teoksessaan vuonna 1748 Julien La Mettrie esitti radikaalin teesin. Hän lähti liikkeelle siitä, että ihmisruumis on kone. Tämän periaatteen täytyy koskea kaikkia ihmisen toimintoja. Siksi myös mieli ja ajattelu perustuvat mekaniikkaan. Keskushermosto on fysikaalinen laite, jonka toiminta selittää ihmisen tietoisuuden ja tunteet.


Samaan hengenvetoon La Mettrien valitteli, että ihmisruumis ja etenkin sen hermosto ovat niin monimutkaisia, että emme koskaan pysty selvittämään niiden toimintaa kovin yksityiskohtaisesti. Tässä suhteessa nykytutkimus on loikannut kvanttihypyn. Nykyiset kuvantamismenetelmät mittaavat solutason toimintoja. Biokemian tutkimus menee vielä syvemmälle ja tutkii molekyylitason toimintaa.


Valistuksen ajan materialistiset biologit olivat kuitenkin oikeassa siinä, että ihmisruumiin toiminta on luonteeltaan fysikaalista. Pienimpiä yksiköitä ovat atomeista koostuvat molekyylit. Niiden keskinäinen vuorovaikutus on pelkästään mekaanista. Minkäänlaista ”sielutoimintaa” emme niissä havaitse.

 Edes mielen toimintaa ei selitetä enää hengen tai sielun avulla. Suomeen näitä ajatuksia toi Eino Kaila vuonna 1920 teoksessaan Sielunelämä biologisena ilmiönä, jossa hän osoitti, että ihmisen mielenelämä on biologinen ilmiö ja siten materiapohjaista mekaniikkaa.

Arkielämässä kukaan ei tosin koe olevansa kone. Tämä johtuu siitä, että ihminen ei voi tarkkailla aivojensa toimintaa. Hän kokee aivotoimintansa ajatteluna, aistimuksina ja tunteina, ei suinkaan sähkökemiallisena syy-seurausketjuna.

Missä sielu luuraa??? 


Ihmisen mekanisoituminen näytti tehneen sielun tarpeettomaksi. Mutta ihminen ei halua olla sieluton kone. Niinpä yritettiin yhdistää perinteinen oppi aineettomasta sielusta ja uuteen käsitykseen ruumiista koneena. Tämän perinteen juuret ovat 1600-luvulla toimineessa filosofi Descartesissa.


Descartes esitti, että ihminen muodostuu kahdesta osasta, konemaisesta ruumiista ja siinä asuvasta aineettomasta sielusta. Descartes sijoitti sielun käpyrauhaseen, koska käpyrauhanen sijaitsee jokseenkin aivojen keskellä eikä sen toiminnalle oltu keksitty muutakaan tehtävää (sen sisäeritystehtävä selvisi vasta 1970 –luvulla). Käpyrauhasen kautta sielu on vuorovaikutuksessa ruumiin kanssa.


Sittemmin käpyrauhasteoriaa ei ole kannatettu. Mutta kartesiolainen peruspyrkimys nähdä ihmisessä aineeton henki tai sielu ja aineellinen ruumis elää sitkeästi filosofiassa ja teologiassa. Usein esitetyn näkemyksen mukaan ruumis toimii tiukan kausaliteetin mukaan kun taas sielu on vapaa syyn ja seurauksen laista. Sieluteorian suuri perusongelma on se, ettei sitä voi yhdistää käsityksemme ruumiin toiminnasta.

 Sielun riisto


Sieluttomaksi apinaksi ihminen muuttui 1800-luvulla Charles Darwinin evoluutioteorian myötä. Darwin osoitti Lajien synty teoksessaan, että luonnonvalinta on kehittänyt eliöt yksinkertaisista organismeista monimutkaisiksi kasveiksi ja eläimiksi. Eräästä apinalajista on välivaiheiden kautta kehkeytynyt nykyihminen, homo sapiens.


Jos ihminen kuuluu samaan sukupuuhun eläinten kanssa ja jos eläimet ovat sieluttomia koneita, ei ihmiselläkään voi olla sielua, pääteltiin. Näin evoluutioteoria tuki mekanistista ihmiskäsitystä.


Luonnolla on hämmästyttävä kyky muovata elottomasta aineesta äärimmäisen kompleksisia organismeja, joita me kutsumme eläviksi olennoiksi. Elämä on siis aineen toimintaa. Tästä seuraa huima filosofinen johtopäätös. Periaatteessa ihminen voisi rakentaa niin monimutkaisen laitteen, että sitä voisi kutsua eläväksi olennoksi. Tällaisella koneella olisi kyky oppia, säädellä itseään ja olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.


Tieteisfiktion esittelemät ihmisen kaltaiset robotit eivät siis ole periaatteessa mahdottomia laitteita. Tosin käytännön vaikeudet niiden valmistamiseen ovat valtavan suuret. Jos koneihminen joskus sellaisen loisi, uuden elämänlajin voisi ristiä nimellä robosapiens.