Henki, sielu ja ruumis – usko ei ole pohjimmiltaan tietoista toimintaa (110508)

                                                                            Helluntain saarna


Kuvitellaanpa seuraava tilanne. Joku sinun naapurisi on ottanut tavakseen seurata elämääsi. Ehkä hänellä on kiikarit, joilla hän katselee sinua kaihtimien välistä. Tai kuuntelee stetoskoopilla seinän läpi. Jonakin päivänä hän oivaltaa, että käyt kirkossa silloin tällöin. Uskot siis Jumalaan, hän päättelee. Tai ainakin yrität uskoa.


Aikansa asiaa mietittyään naapurisi päättää kysyä sinulta asiaa suoraan. Kun jonakin sunnuntaina palaat kotiin, hän on pihalla ”sattumalta” odottamassa. Pienen smalltalk –rupattelun jälkeen hän kysyy suoraan: Taidat uskoa Jumalaan? Miksi?


Mitä vastaisit hänelle? Miksi uskot Jumalaan?


Ei taida olla ihan helppoa vastata tuohon kysymykseen. Ehkä voisi yrittää kehittää jotakin järkiperäisiä argumentteja Jla-uskoni tueksi. Tai voisi yrittää edetä käytännöllistä reittiä pitkin. Voisi kertoa, mitä usko antaa minulle. Mutta en usko, että kumpikaan niistä antaisi perimmäistä vastausta kysymykseen miksi sinä, tai kuka tahansa, uskoo Jlaan.


Mikä sitten on perimmäinen syy sille, että jotkut uskovat Jlaan ja haluavat tulla kirkkoon? Sanon, se on Pyhä Henki. Jumala itse Pyhän Hengen kautta vaikuttaa sen, että joku ottaa hänet vakavasti.


Selitän tätä tänään vähän harvinaisemmasta näkökulmasta. Katsotaan, minkälainen on ihminen. Uuden testamentin ja vanhan kirkon aikana kristityt jakoivat ihmisen mielellään kolmeen osaan, henkeen, sieluun ja ruumiiseen. Tuo kolmijako onkin mietityttänyt ja hämmentänytkin monia. Katsotaanpa sitä tarkemmin. Esitän yhden tavan ymmärtää se.


1. Ruumis on selvä juttu. Se on tämä konkreettinen, näkyvä osa minua.

2. Toinen osa, sielu, kreikaksi psyke, on ihmisen psyykkinen ulottuvuus. Siihen kuuluu ajattelu, tahtominen, muistaminen ja muut älylliset ja tunnemaailman asiat. Voisimme ajatella, että kun ihminen syntyy, hänen sielunsa on aika pienikokoinen. Vastasyntyneellä kun ei ole kovin paljon psyykkistä materiaalia, josta hänen tietoisuutensa muodostuu. Mutta kun vauveli kasvaa, mielikin kasvaa. Sielu siis kasvaa, varttuu ja rikastuu.


3. Sitten on tuo kolmas osa, tai ulottuvuus, ihmistä. Henki. Se on kaikkein vaikein selitettävä. Se on ihmisen syvin ulottuvuus. Se on ihminen suhteessa Jumalaan. Jokainen ihminen on henki, sillä jokainen on suhteessa Jlaan. Jla nimittäin on luonut meidät ja pitää meidät olemassa. Tämä tapahtuu meidän henkemme kautta. Hän ikään kuin pitää kättään vaakasuorassa asennossa, jolloin meidän henkemme lepää hänen kädellään. Näin se pysyy olemassa. Tuo henki on siis eräänlainen ihmisen perusta. Se on jotakin, josta emme ole tietoisia ja jota emme koe tunteen tasolla. Silti se on oleellinen osa ihmisyyttä. Sen ansiosta ylipäätään olemme olemassa.


Lisäksi tuossa hengessä on se ihmisyyden ulottuvuus, jota nimitämme Jlan kuvaksi. Kun sanomme, että olemme Jlan kuva, tarkoitamme, että meissä on liittymäkohta Jlaan. Kohta, josta aukeaa yhteys Jlaan. Valitettavasti tuo liittymäkohta ei toimi oikein hyvin. Olemme etääntyneet Jlasta, tai olemme vikaantuneet, niin ettemme osaa avautua hänelle. Ihmisen henki on kuin jumittunut lukko.


Onneksi Jla pystyy avaamaan sen. Hän pystyy korjaamaan ihmisen hengen, niin että se pystyy taas avautumaan Jlalle. Tuon korjaamisen Jla tekee oman Henkensä, Pyhän Hengen kautta. Jeesus itse sanoi siitä näin: Hän lähtee pois omiensa luota. Sitten hän lähettää heidän luokseen toisen puolustajan, Totuuden Hengen. Kun tuo Totuuden Henki tulee ihmiseen ja alkaa vaikuttaa hänessä, syntyy uusi ymmärrys. Ihminen ymmärtää, että Jeesus välittää yhteyden Jumalaan.


Jumalan, Jeesuksen ja ihmisen suhde nimittäin muodostuu eräänlaisesta kehärakenteesta. Uloimpana on Jla itse. Hänen "sisällään", "hänessä", toimii Jeesus Kristus. Jeesuksen "sisällä", "Kristuksessa", niinkuin Paavali sanoo, ovat puolestaan kristityt ihmiset. Näin Kristus yhdistää meidät Jumalaan.


Tällaisen asiantilan luo Pyhä Henki. Kun Pyhä Henki alkaa vaikuttaa ihmiseen, hän ikään kuin avaa ihmiseen kanavan. Tai hän avaa portin ihmisessä. Tuota kanavaa pitkin tai tuon portin kautta Jeesus sitten tulee meihin, ja tuo Jlan itsensä meidän elämään.

 


Tämä kaikki tapahtuu ihmisen hengen tasolla, siellä ihmisen syvimmän olemuksen tasolla. Emme ole tietoisia Jlan läsnäolosta itsessämme, se kun tapahtuu meidän ei-tietoisessa ja ei-tajullisessa perustassamme.


Tämä meidän henkemme vastaanottaa Jlan läsnäolon. Kun Jla eheyttää sitä, se antaa yhä enemmän tilaa Jlalle. Tuota Jlan vastaanottamista kutsumme uskoksi. Usko on ihmisen hengen teko, jolla se ottaa Jlan vastaan. Tai toisella tavalla sanottuna, usko on ihmisen hengellinen teko, teko jolla hän tarttuu Jlaan.


Mutta on tärkeä huomata, että tuo usko on jotakin, josta emme ole tietoisia. Sehän tapahtuu ihmisen ei-tietoisen hengen alueella. Sinne usko syntyy ensin. Ensin Pyhä Henki voittaa puolelleen ihmisen syvimmän tason. Sitten se uskon akti ja Jlan läsnäolo alkaa ikään kuin kohota pintaan. Se kohoaa psyyken eli tietoisuuden rajamaille. Jonnekin tietoisuutemme ja tajuntamme pohjalle alkaa tulla erikoinen tuntu: Jla on.


Meidän tietoinen usko syntyy siis vasta sen jälkeen, kun Jla on jo meidän syvimmällä tasollamme tullut luoksemme. Asian voi sanoa näinkin: ihmisen henki uskoo ensin, ja sieltä se nousee tietoisuuden, psyyken, maailmaan. Tätä valaisee imeväisen lapsen tilanne. Hänellähän ei ole kovinkaan paljon sanallisesti ilmaistavaa tietoista toimintaa. Silti imeväinenkin uskoo Jlaan, eli hän ottaa Jlan vastaan elämäänsä. Tämä on mahdollista, koska usko on ensisijaisesti jotakin muuta kuin psykologista toimintaa.


Valotetaan tätä vielä toisella näkökulmalla. Kun kristitty ihminen nukkuu, tai on koomassa, uskooko hän silloin Jlaan? Hän ei ajattele, ei ole mitään mieltä uskonasioista, eikä rukoile tietoisesti. Silti sanomme, että nukkuvakin uskoo. Jos joku nukkuu tämän saarnan aikana, hän ei ole yhtään vähemmän uskova kuin me hereillä olevat. Tämä johtuu siitä, ettei usko ole ensisijaisesti jotakin psyykkistä, vaan se on syvempää ja suurempaa Jlalle avautumista. Uskon psyykkiset – tai tiedolliset – ilmenemismuodot ovat vain seurausta siitä syvemmästä uskosta, joka meissä tapahtuu henkemme tasolla.


Tällä näkökulmalla on tärkeitä seurauksia uskonelämän hoitamiselle. Miksi käymme kirkossa ja ehtoollisella. Siksikö, että aivomme oppivat uusia tietoja? Että tunteemme vahvistuvat? Ei vain siksi. Yhteys hengellisiin asioihin rakentaa ei-tietoista henkeämme. Vaikka päämme ja tunne-elimemme eivät saisi mitään, ihmisen syvin rakentuu silti. Tämä voi kuulostaa aika oudolta, mutta näin asia menee.


Myös rukoillessa ihmisen henki rakentuu silloinkin kun ajatus ja tunne jäävät kylmäksi. Tämä asia tulee hyvin esiin Paavalin opetuksessa kielilläpuhumisesta. Siinä ihminen rukoilee vieraalla kielellä, jolloin hän kyllä rakentuu, vaikka hänen ymmärryksensä ei saakaan siitä mitään. Hänen henkensä nimittäin vahvistuu siitä. Sama pätee kaikkeen muuhunkin rukoiluun, Jlanpalveluselämään ja Raamatun lukuun. Kun olemme uskonasioiden vaikutuspiirissä, meidän syvempi uskonkyky vahvistuu, vaikka emme saisikaan siitä mitään tietoista hyvää.


Siksi ei ole hyvä arvioida hengellisiä tilanteita ja antaa niistä pisteitä. Emme voi tietää, miten Pyhä Henki on milloinkin vahvistanut meitä. Tästä syystä kristittyjen rukousteoria menee näin: rukoilemme, koska Jla käskee rukoilla. Kirkossa käymisen teoria on samanlainen: käymme koolla, koska Jla kehottaa niin Rtussa: ”älkää jättäkö srk:n kokousta”. Emme tee näitä siksi, että havaitsemme välittömästi niiden tuottaman hyödyn. 


Näin Pyhä Henki synnyttä uskoa. Se synnyttää ensin uskon tähän ihmisen syvimpään ei-tiedostettuun ulottuvuuteen. Sieltä Jlan vaikutus ikään kuin kohoaa tietoiseen minään, psyykeeseen. Ja siitä syntyy tuntu: Jla on. Ja siitä syntyy halu lähteä kirkkoon.


Palataan tuohon tilanteeseen, jonka esitin puheeni alussa. Naapurisi odottaa sinua kirkosta ja kysyy, miksi oikein uskot Jumalaan. Mitä siihen vastaisi? Melkein tekisi mieli sanoa, että toivottavasti naapuri ei kysy moista. Näitä uskon ja hengen asioita kun ei voi selittää järjellä kovinkaan pitkälle.


Ehkä naapurille voisi yrittää sanoa vaikka näin. Kun joku lukee kirjaa, hän tekee sen tietoisesti. Hän avaa opuksen, tavaa sanoja ja yrittää ymmärtää. Usko ei ole tällaista. Se on kuin hengittämistä. Minähän en hengitä tietoisesti. Kun istun ja olen, huomaan vaan hengittäväni. Voin tietysti vaikuttaakin siihen. Mutta heti kun kyllästyn hengittämään tietoisesti, von sen lopettaa ja hengitys jatkuu itsestään. Hengitän silloinkin kun en ajattele asiaa lainkaan. Usko on tällaista. Se vain on minussa. Kun menen kirkkoon, tartun uskonasioihin tietoisesti. Sitten kun lähden kirkosta, en pahemmin ajattele asiaa, mutta se on kuitenkin minussa.


Miksikö siis uskon Jlaan? En mistään syystä. Sille ei ole mitään aihetta. Se vain on.