Tietokonepeleistä riidellään kodeissa turhaan

 


Erään tutkimuksen mukaan 75% kodeista riidellään tietokonepelien pelaamisesta. Vanhempien mielestä lapset pelaavat liikaa tai vääränlaisia pelejä. Yhtä monta prosenttia lapsista toivoi, että vanhemmat pelaisivat heidän kanssaan. Ehkä lasten pyyntöä kannattaisi nyt kuunnella.

Ennen vanhaan vanhemmat pelasivat lastensa kanssa monopolia ja heittivät tikkaa. Nyt isien ja äitien olisi syytä ottaa joystick kiltisti käteen ja takoa lastensa kanssa tietokonetta. Se on yhdessä tekemistä lasten ehdoilla.

Samalla vanhemmat näkisivät, mitä ne pelit oikeasti ovat. Ehkäpä pelien turha demonisointi jäisi pois. Pelatessaan lapsi leikkii, seikkailee ja antaa mielikuvituksen rientää. Tervettä puuhaahan sellainen on.

Pelien paljon paheksuttu väkivaltakin voitaisiin nähdä oikeassa kontekstissa. Pelimaailmassa on lopulta sama, yritetäänkö vastustajaan osua lentosuukolla vai singolla. Pistehippaa se ammuskelu on, ei sen kummempaa.

Lisäksi on selvää, että pelaava isä osaa parhaiten kasvattaa lastaan oikeanlaiseen pelaamiseen ja arvioimaan pelejä kriittisesti. Äidin taas täytyy vahtia, ettei isä juutu peliputkeen.



Vanhempien tehtävä on valvoa lastensa pelaamista ja siihen käytettyä aikaa. Parhaiten se onnistuu, kun asiaan paneudutaan lapsen ensimmäisestä pelikoneesta alkaen.
Tässä yksi esimerkki. Kun meidän poika alkoi pelaamaan, pöydälle laitettiin herätyskello, joka kertoi jäljellä olevan peliajan. Aluksi 8-vuotias sai pelata joka toinen päivä puoli tuntia. Kun kello pirahti, hän sammutti pelikoneen ja jatkoi legoilla rakentelua.

Jossakin vaiheessa peliaikaa kasvatettiin tuntiin kerrallaan. Vielä rippikouluiässä ja sen jälkeenkin hän hyväksyi, että vanhemmat määräävät peliajan. Kun käytäntö oli ollut tämä alusta alkaen, lapsi tiesi, että meillä tehdään näin.


Lapsen ei pidä antaa päättää omasta pelaamisestaan, sillä pelit ovat käsittämättömän addiktoivia. Koululainen jumittuu helposti aamutunneille asti pelikoneeseensa. Ammattikoululainen voi jättää kouluviikon väliin uuden pelin takia. Jopa yliopistolliset tutkinnot ovat viivästyneet pelikoukun takia.

Pelien koukuttava vaikutus perustuu osittain samaan asiaan kuin ristisanatehtävät. Ne muodostuvat sarjasta ongelmia, joita ratkaistaan. Kun ongelman selvittää, pääsee vähän eteenpäin ja saa kohta eteensä uuden probleemin. Ongelmanratkaisu tuo ihmiselle tyydytystä, on se sitten todellinen arvoitus tai nurkan takana piilevä vihollispartio, joka täytyy tuhota.


Joidenkin nettipelien koukutus perustuu siihen, että edetäkseen pelissä sitä täytyy pelata paljon. Mitä enemmän pelaa, sitä pitemmälle pelihahmo kehittyy, jolloin sillä pärjää paremmin pelimaailmassa. Jos pelaa vain silloin tällöin, jää alokastasolle ja häviää kaikki taistelut.

Putkipeleissä seurataan valmiiksi kirjoitettua juonta, jota pelaaja voi ehkä omilla toiminnoillaan hieman muokata. Saadakseen tietää, miten tarina etenee, peliä on jatkettava.

Lisäksi hyvää peliä on vaan kiva pelata. Tosin tietyn yläaikarajan jälkeen huippupelistäkin tulee tylsää takomista, joka päättyy lopulta pelikrapulaan.

Kotien on syytä tehdä selvät ”pelisäännöt”, joita myös noudatetaan. Ainainen peliriita ei tee hyvää lapselle, sillä lapsi pelaa joka tapauksessa. Jos vanhemmat paheksuvat sitä, lapsi tuntee syyllisyyttä asiasta, josta hän nauttii. Näin ei saisi olla. Mukavaa asiaa täytyy voida tehdä vapain mielin.