Savon Sanomat 2004 (?)

Kirkon täytyy palata peruskysymyksiin, professori Heikki Räisänen muistuttaa.  

Kirkossa ei saa olla aikuinen, väitti raamatuntutkimuksen professori Heikki Räisänen Kuopiossa juhlaluennossaan. Uskonkysymysten itsenäiseen tutkisteluun ei juuri rohkaista. Sen sijaan ihmisille tarjoillaan valmis komiteoiden, kirkolliskokousten ja poliittisten johtajien masinoima uskonnollinen paketti.

Tässä luterilainen, kuten muutkin kirkot, ajavat sammutetuin lyhdyin. Ne eivät suostu avoimesti myöntämään sitä ilmiselvää tosiasiaa, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia.

Luterilainen Katekismus väittää ilmaisevansa suppeasti Raamatun keskeisen sisällön. Tämä ei raamatuntutkijan mielestä pidä paikkansa. Korrektimpaa olisi sanoa, että se esittää Luterilaisen uskontulkinnan Raamatulla höystettynä. Samasta kirjasta voitaisiin johtaa yhtä oikeutetusti toisenlainenkin kristinuskon muoto. 

Räisänen muistuttaa siitä, että nykyajan ihmiset eivät kysele neuvoa komiteoilta ja instituutioilta muodostaessaan elämänkatsomustaan. Kirkon pitäisi nyt luopua oikeassa olevan opettajan roolista ja rohkaista ihmisiä avoimesti kyselemään ja etsimään itse omia totuuksiaan. Lisäksi tulisi sallia suurempi näkemysten monimuotoisuus. Näin monen usko voisi muuttua huomattavasti yksinkertaisemmaksi ja toimivammaksi.

Esimerkiksi emeritusprofessori Antti Eskolan on kirkkoon liityttyään etsinyt kirjoissaan yksinkertaisempaa uskonmallia kuin mitä virallisessa versiossa tarjotaan. Räisänen kummasteli sitä, että Eskola otetaan aplodein vastaan kirkkoon jakamaan ajatuksiaan, mutta jos joku pappi esittelee samanlaisia ajatuksia, hänet leimataan oitis harhaoppiseksi.  Lyhyesti sanottuna, kirkon ymmärrys itsestään sopii huonosti tähän aikaan ja se on ainakin jossakin määrin epätosi. Ehkä jokainen kuulija ei huomannut luennon pohjalta tätä perusteesiä.  

Auts, Aihetta itsekritiikkiin   

Räisäsen luento herätti ainakin allekirjoittaneessa saman reaktion kuin viimeksikin hänen puhuessaan Kuopion papistolle synodaalikokouksessa. Kun Helsingin leijona jyrähtää, vaikkakin lempeässä herrasmieshengessä, me herkemmät karitsat vikisemme ja vapisemme.  

Hän on nimittäin ollut raamattunäkemyskeskustelun keskuksessa kohta neljän vuosikymmenen ajan. Siitä hänelle on kristallisoitunut terävä analyysi, jonka hän kykenee esittämään ensikuulemalta miltei vastaansanomattoman vakuuttavasti.

Ainakin allekirjoittanut kykenee arvioimaan sitä vasta kohtuullisen toipumisajan jälkeen. Räisäsen viestissä on varmasti kärki totta. Kirkon toiminnassa tapahtuva elämänkatsomuksellinen ja uskonnonfilosofinen pohdinta ei aina ole kovin syvällistä. Uskon asioita pidetään itsestään selvyyksinä, eikä juurikaan pohdita, millä perusteella asiat ovat juuri niin kuin kristikunta ajattelee. 

Suuri osa ihmisistä kyselee kuitenkin juuri näitä ns. teologian johdantokysymyksiä: Voidaanko Jumalasta ylipäätään sanoa mitään? Miksi juuri kristinusko? Missä määrin kirkkojen opit todella kertovat tuonpuoleisuudesta?  

Kirkon arkisaarnan ja Katekismuksen diskurssi taas olettaa nämä kysymykset ratkaistuksi ja siirtyy puhumaan hengellisestä elämästä. Näin se ohittaa juuri ne asiat, joista nykyään tarvittaisiin eniten tietoa ja selvyyttä. Nyt varmasti tarvitaan enemmän suurten peruskysymysten avointa kyselyä.

Ainakaan kirkolle sen lähtökohtana ei kuitenkaan voine olla se, että uskonnollinen katsomus rakennetaan ikään kuin tyhjästä uudestaan. Kohupiispa Spongin tuore kirja näyttää, että sillä tiellä päädytään sellaiselle avohakkuulinjalle, joka ei jätä juuri mitään klassisen teologian tammea pystyyn. Sekin tietenkin on mahdollista, että kristikunta on sijoittanut pääomansa kuolevaan hevoseen, ja se olisi nyt myytävä nopeasti pois.   

Vanhassakin on viisautta

Sitä ennen kannattaa kuitenkin katsoa teologian historiaa hieman toisella tavalla. Se on toki ihmisten inhimillistä historiaa, se myönnetään. Oppihistoria ei silti ole edennyt miten sattuu, vaan sisäisen järjen ja johdonmukaisuuden ohjaamalla tavalla. Siksi kristikunnalla on hyvä syy kuunnella myös edellisten vuosisatojen viisautta. Tosiasia nimittäin on, että jo keskiajalla on kyselty sitä, voidaanko uskonasioista ylipäätään tietää mitään ja voidaanko järkeä vakuuttaa niiden todenperäisyydestä.

Etenkin 1900-luvulla on siirrytty yhä voimakkaammin uskonnonfilosofisiin johdantokysymyksiin, joita tavan ihmiset pohtivat. Tälle alueelle menestystä tavoittelevan teologin kannattaisikin keskittyä. Paavaliin tai Lutheriin erikoistuminen ei varusta vastaamaan nykyajan kysymyksiin.
 
Toki ihmiset muodostavat itsenäisesti elämänkatsomuksensa. Mutta kummallista olisi, jos siihen ei kysyttäisi neuvoa keneltäkään. Jo filosofi Platon sanoi, että suurimmissa kysymyksissä kannattaa kuunnella järkeä, parhaita inhimillisiä viisaustraditioita ja jumalallista ilmoitusta, jos sellainen on saatavilla.

Järki tosin ei toimi ilman polttoainetta.Siksi sitä on hyvä ruokkia olemassa olevilla ajatuksilla. Jos niistä valitaan parhaat, varmaankin pitkällisen tradition koettelemat näkemykset ovat luotettavampia kuin omat edellisen viikon oivallukset.

Tästä syystä kirkko edelleen toimii uskonnon opettajan roolissa. Se ei vain kysele neuvoa tyhjältä pöydältä, vaan laittaa sille muutaman koetellun kirjan, joista se lukee ääneen suuntaviittoja. Juuri näin kirkko palvelee parhaiten katsomuksen pohtijoita.