Saarnaamisen vaikea taito

Suomessa pidetään 2000 saarnaa joka sunnuntai. Saarna on siis melkoinen viestintäkanava valtakunnallisella tasolla. Ja samalla se on poikkeuksellisen vaikea puhelaji. Siinä kun on vastattava niin moneen odotukseen.

Pitäisi runoilla kauniisti, juhlavasti ja ylevästi. Ja sen verran viihdyttävästi, että kuulijan mielenkiinto pysyisi yllä.

Mutta mikä tahansa juttelu ei käy saarnasta. Saarnassa selitetään Jumalan sanaa kirkon uskolle kuuliaisella tavalla. Silti ei saa hukkua raamatunhistorian ja teologian syövereihin. On vastattava nykyajan ihmisten kysymyksiin.

Ja on huomattava, että kuulijat ovat varsin erilaisia. Tämä tekeekin saarnaamisen erityisen vaikeaksi. Jotkut vuosikausia uskonasioita pohtineet odottaisivat syvällisempää pohdintaa siitä, miten nämä asiat oikein menevät. Toiset ovat kenties ensimmäistä kertaa kirkossa kysellen, olisikohan sillä minulle jotakin annettavaa.

Äänentoistoon liittyvät huoletkin kalvavat joitakin saarnaajia. Pa-laitteet eivät toimi tai kirkoissa kaikuu häiritsevästi.

Samalla saarnahenkilöt ovat innoissaan – tai ainakin heidän pitäisi olla. He saavat jakaa vanhasta ja koetellusta traditiosta aarteita, jotka ovat inspiroineet lukemattomia sieluja.

Ei ihme, että saarnaa valmistellessa tulee helposti hiki ja hätä.

Olisi mielenkiintoista tutkia tämän päivän saarnoja. Ehkä en olisi itse oikea ihminen tehtävään, koska saarnaan itsekin ammatikseni. Lisäksi on vaikea sanoa, mitä standardia vasten arvioisimme saarnoja.

Sormituntumalta sanoisin kuitenkin, että saarnaajan suurin vaara on aliarvioida kuulijansa. Puhumme arkipäivän viisauksia, keittiöpsykologiaa ja rippikouluteologiaa. Ne kuorrutetaan pikkunäppärillä kielikuvilla ja kekseliäimmät ehkä vilauttavat jotakin havaintoesinettä. Mutta tarkempi kuuntelija huomaa, että puheen varsinainen sisältö jää perin ohueksi. Aamenen jälkeen voisi pyytää: ”Kerro mitä en jo tiedä.”

Nimekkäätkin puhujat haksahtavat tähän. Mutta samaan lankeamme me pienemmätkin tähdet. Huomaan itsessänikin erikoisen ilmiön: haluan olla kiva ja auttaa kuulijaa, joten vahvistan hänen turvallisuuden tunnettaan lässyttämällä kuin nelivuotiaalle. Kerron että kaikki on hyvin ja Jumala on puolellasi.

Useammin putoan kuitenkin toiseen ojaan. Kuvittelen, että kirjatoukan ja yläpilvifilosofin löydöt kiinnostavat kaikkia muitakin. Niinpä vastailen kysymyksiin, joita kukaan kuulija ei ehkä ole koskaan esittänytkään.

Nykyajan mediaeetteri tulvii puhetta ja puhuvia päitä. Ja kun puhe käy yhä viihdyttävämmäksi ja kiihottavammaksi, saarnaajien tehtävä vaan vaikeutuu. Miten vangita ihmisten mielenkiinto kymmeneksi minuutiksi? Siinäpä haaste.

Saarnaajat valitsevat harvemmin hauskuttamisen reitin. Useimmiten luotetaan kuulijaan itseensä. Hän on päättänyt kuluttaa puolitoistatuntia sunnuntaistaan jumalanpalvelukseen, joten hän haluaa aktiivisesti ponnistella kuullakseen, mitä sanottavaa saarnaajalla on tänään. Niinpä keinotekoisia huomiotemppuja ei tarvita.

Hyvä näin. En itse haluaisi keksiä vitsejä ja pelle-esityksiä saadakseni ihmiset kiinnostumaan päivän aiheesta.

Minusta saarnan saa lukea paperista. Ulkomuistista saarnattu menee helposti niikutteluksi tai tyhjänpäiväisiksi arkiviisauksiksi. Harvoin puhuja on niin nero, että pelkkä suun avaaminen vuodattaa kultaa kuulijoiden ylle.

Mutta jotakin väriä voisimme silti tuoda kirkolliseen puhekulttuuriin. Saarnan ei ole pakko jäljitellä muun jumalanpalveluksen juhlallista ja ylijäykkää tyyliä. Siinä saa kuulua ihmisen ääni.

Saarnaamisen vaikea taito