Hengellinen sielunhoito: mitä se on? Lyhyt käytännön opas:


Seurakuntalainen tulee tapaamaan työntekijää. Asiana rypäs kipeitä asioita. Uskonkysymyksiin ei löydy selvyyttä ja asiat korkeimman edessä ovat sellaisessa solmussa, että ei vain pelota vaan suorastaan ahdistaa. Olenko kirottu, joudunko kadotukseen, onko Jumala minut hylännyt?
Miten kirkon työntekijä ottaa vastaan tällaisen ihmisen?

Jos etenemme standardikaavan mukaan, oletamme hengellisten kysymysten taustalle psyykkisiä tai sosiaalisia ongelmia. Eipä kuitenkaan tällä kertaa käännetä uskonnollista problematiikkaa psykologian tasolle. Lähdetään liikkeelle siitä, että autettava tuli seurakunnan ihmisen puheille, koska hän haluaa ihan oikeasti hengellistä neuvontaa. Vastataan siis hengellisiin kysymyksiin hengellisellä tavalla.

Kun uskonasiat tuntuvat vaikeilta, perusongelmaa ei useinkaan osata sanoittaa kovin selvästi. Uskon kanssa kipuilija ei saa sanotuksi, mikä tarkasti ottaen tuntuu vaikealta.

Jostakin keskustelu kuitenkin lähtee liikkeelle. Puhutaan siis siitä, mistä seurakuntalainen aloittaa. Jos olemme herkällä korvalla, keskustelu etenee kyllä oikeaan suuntaan.

Kolmas Persoona mukaan


Hengellinen sielunhoitokeskustelu eroaa tavallisesta tukea-antavasta keskustelussa eräässä suhteessa. Siinä oletetaan autettavan elämänpiiriin yksi ylimääräinen persoona ja tahto, nimittäin itse Jumala. Jumalaa ei käsitellä vain autettavan subjektiivisena kokemuksena ja mielipiteenä, vaan tosiasiallisesti olemassaolevana persoonana.

Tällä on suuri merkitys keskustelun luonteelle. Se ei liiku vain autettavan omien kokemusten tasolla, joissa autettava itse on suurin asiantuntija, vaan kumpikin, auttaja ja autettava, suostuvat suuremman Sinän alle, jolla on asiaa molemmille.

Tällaisen lausuminen ääneen saattaa sähköistää ilmapiirin. Olemme nimittäin tottuneet siihen, että saarnoissa ja sielunhoitokeskustelussakin Jumalasta puhutaan usein poissaolevana oliona tai ihmisten oman kokemusmaailman hahmona. Näin hänet on ikään kuin kesytetty helpomman ja turvallisemman oloiseksi – voisimme sanoa, että persoonasta on tehty käsite.

Tässä kohdassa hengelliseltä sielunhoitajalta tarvitaankin suurinta taitoa. Miten puhua Jumalasta todellisena Sinänä ilman että pelästyttää autettavaansa.

Keskustelun lähtökohta on tietenkin autettavan kysymysrypäs. Hengellinen sielunhoitaja tietää kuitenkin etukäteen joitakin asioita, joihin on syytä tarttua. Ensimmäinen on sen selvittäminen, onko ihmisen suhde Jumalaan kunnossa. Vastaako hän oikein Jumalan peruskysymykseen: ”Missä olet, ihminen”? Ja kyseleekö Jumala ylipäätään häneltä tätä.

Hengellinen auttaja ei saa hukkua tulkintojen suohon, vaan hänellä on oltava selvä ymmärrys uskon peruskysymyksistä. Silloin hän voi tehdä sen, mitä toinen ihminen ylipäätään voi tehdä uskossaan ahdistuneen hyväksi. Lähdemme siis liikkeelle siitä, mistä kaikki alkaa uskonelämässä.

Miten tullaan Jumalan luo?


Luterilaisessa hengellisyydessä katsotaan, että Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä yhteyteensä. Sanassa kun sanotaan, että Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan ja tulevan tuntemaan totuuden (1. Tim. 2:4). Myös Jumalan pelastusteko Kristuksessa on universaali, se koskee kaikkia ihmisiä. ”Kristus on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman” (1. Joh. 2:2).

Jumalan pelastustahto ja Kristuksen sovitustyö koskee siis kaikkia ihmisiä. Ratkaiseva kysymys onkin, onko ahdistunut seurakuntalaisemmekin niiden piirissä. Toisin sanoen, onko yleinen pelastusarmo annettu myös hänelle, ja onko hän ottanut sen vastaan?

Tässä kohdassa sielunhoitajan henkilökohtainen uskonoppi vaikuttaa hänen lähestymistapaansa. Kasteen armoa korostava auttaja lähtee liikkeelle autettavan kasteesta. Se nimittäin kertoo, että Jumala on ottanut ihmisen omakseen. Ihmisen on nyt vain tartuttava kasteen lupaukseen ja uskottava, että hän on edelleen Jumalan lapsi, tuntuu miltä tuntuu. Tuo usko tulee esiin rukouksessa, jossa sanotaan Jumalalle, ”tässä minä olen, armahda minua ja pidä minut omanasi.”

Vähemmällä kasteen armolla toimeentuleva auttaja hyppää suoraan tähän rukousvaiheeseen. Autettavalle tehdään selväksi, että yhteys Jumalaan avautuu, kun ihminen rukoilee. Sillä ei ole merkitystä, minkälainen tunne tai uskonvarmuus siivittää tuota rukousta. Luotamme siihen, että ”jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13).

No hyvä, perusta on laitettu kuntoon. Autettava on kastettu, tai hän on rukoillut sen ”auta ja armahda minua” pyynnön. Mutta hengellinen ahdistus ja epävarmuus jatkuu silti. Mitä tähän sanomme?

Ahdistukset kuuluvat kuvaan


Ensimmäinen viestimme ahdistuneelle kristitylle on se, että omiin tunteisiin ei kannata luottaa. Ne johtavat helposti harhaan, sillä tunteiden perusteella ei voi päätellä, olenko Jumalan lapsi vai ei.

Se saadaan selville vain katsomalla Jumalan lupauksiin. Hän on luvannut pelastaa jokaisen häntä avukseen huutavan. Tämän lupauksen nojalla uskonkysymysten kanssa ahdistunut saa luottaa siihen, että hänelläkin on paikka Jumalan sylissä.

Toiseksi voisimme todeta, että hengelliset ahdistukset vain kuuluvat joidenkin kristittyjen elämään. Jumala ei ole luvannut omilleen pelkkää tyyntä lepoa. Olemme nimittäin ristin miehen seuraajia. Jeesus itse epäili lopulta

Jumalankin hylänneen hänet. Samanlaiset ahdistukset voivat kohdata hänen seuraajiaankin.

Uskoon nimittäin kuuluu erikoinen vastakohtien yhtäaikainen läsnäolo. Jumala on lähellä, ja silti hän tuntuu olevan poissa. Sielu on ahdistunut, ja silti se on Jumalan käsissä. Uskonvarmuutta ei ole lainkaan, ja silti voidaan luottaa siihen, että minutkin on otettu armoon.

Tätä kutsutaan hienosti ristin teologiaksi, arkisemmin kuitenkin –ajatteluksi. On sitä tai tätä ahdistusta, kuitenkin Jumala on puolellani.

Ihminen voi aina huonosti


Myös ihmisenä olemiseen on rakennettu tietty annos hengellistä ahdistusta. Elämme niin eri sfääreissä kuin Jumala ja hengelliset asiat, ettemme mitenkään saa niihin järkeä ja aisteja tyydyttävää otetta. Joitakin ihmisiä tämä ahdistaa tavattomasti. Heille kristillinen maailmankuva on kuin tupakansavusta puhallettu rengas, joka haihtuu heti kun siihen vähän puhaltaa. Ei ihme, ettei pysyvää uskonlepoa tunnu löytyvän mistään.

Parempi tieto uskonasioista voi toki viedä jonkin askeleen eteenpäin. Moniin vaikeisiin kysymyksiin nimittäin on olemassa hyviä vastauksia. Silti kaikkien kirjojenkin jälkeen mieli voi jäädä levottomaksi.
Vielä on lausuttava julki ruma sana synti. Tosiasia vain on, että ihmisessä on paljon hengellistä ja moraalista rikkonaisuutta. Synti saa ihmisen voimaan huonosti Jumalan edessä.

Luterilaisina uskomme vieläpä peri- tai perussyntiin. Se vieraannuttaa meitä Jumalasta, vaikka emme olisi tehneet mitään väärin ja vaikka olisimme seurakuntajoukon parhaimmistoa. Siksi hurskainkaan ei välttämättä löydä täyttä lepoa uskostaan. Tunnetuin moderni esimerkki tästä on äiti Teresa, jonka vastikään julkistetut kirjeet paljastavat, että hänkin oli ahdistunut siitä, ettei ollut vuosikymmeniin kokenut Jumalan läsnäoloa.

Ja sitten on tekosyntien inha joukko. Sekin on mahdollista, että uskonahdistukset nousevat ristiriidasta arkielämässä. Toimimme jossakin asiassa vastoin kristityn eetosta emmekä yritäkään kilvoitella kääntääksemme tottumuksiamme parempaan. Niinpä hengellinen omatunto saattaa kolkuttaa tuskaisellakin tavalla.

Sielunhoidollisessa keskustelussa ei tosin ole ollut tapana kysellä, onko elämässä syntiä, josta olisi tehtävä parannus. Tällä alueella tarvitaankin erityistä hienotunteisuutta. Asian arkaluonteisuus ei kuitenkaan muuta sitä, että kristillisen katsomuksen mukaan tekosynnit rikkovat tekijäänsä jo tässä ajassa. Siksi niiden tunnistaminen kuuluu hengelliseen sielunhoitoon.

Pelkällä synnin tunnustamisella ei kuitenkaan päästä kovin pitkälle mielenrauhan tiellä. Hyvä rippi-isä tai äiti auttaa myös tekemään konkreettista parannusta. Tässä kohdassa voidaan sitten kartoittaa psykohistoriaa ja elämänkaarta, jotta saadaan selville, miksi juuri tuo tai tämä väärä tottumus on sitonut ihmistä niin paljon. Näin asiakasta autetaan kasvamaan kohti parempaa ihmisyyttä.

Todetaan vielä uudestaan, että hengelliset ahdistukset eivät aina nouse eetoksen ja uskon välisestä ristiriidasta. Myös kaikin tavoin nuhteettomia ihmisiä voidaan kiusata ja koetella monilla tavoilla.

Terve usko terveessä mielessä


Hengellinen sielunhoitaja on kuitenkin koko ajan tietoinen siitä, että hengellisiä solmuja ei voi aina erottaa ihmisen muusta hyvinvoinnista ja tasapainosta. Jos jollakin muulla elämänalueella on ristiriitoja, ne voivat vaikuttaa siihen, miten uskonasiat koetaan.

Klassinen esimerkki tästä on vanhempien rakkautta vaille jääminen, joka voi tuoda jumalasuhteeseen jatkuvan hylkäämisen tunnun. Mikään hengellinen vakuuttaminen ja harjoitukset eivät tuo tunteen tasolle luottamusta siihen, että armo on annettu minullekin.

Samasta lähtökohdasta käsin usko voidaan kokea juuri päinvastoinkin. Jumalasuhteesta tulee puuttuvan vanhempisuhteen korvike, jolloin se saa suorastaan äitelän makeita piirteitä.

Ihmisen hyvinvointi voi heijastua myös uskon yhteisöllisen tason kokemuksiin. Jos ei voi hyvin itsensä kanssa, ongelmat saattavat projisoitua seurakuntaan. Mikäpä sen mukavampi syntipukki kun diakoniatyöntekijät ja papit. Heitä onkin erityisen helppo arvostella jopa päin näköä, koska heiltä odotetaan ”ammattiystävällisyyttä” joka tilanteessa. Kirkon kiltti palvelija ei lyö luuta kurkkuun, vaikka olisi aihettakin.

Koska usko ja psyyke kulkevat käsi kädessä, sielunhoitaja voi kääntää hengellisen keskustelun myös psykologiselle tasolle. Mutta se olisi reilua tehdä avoimesti. Asiakkaalle todetaan suoraan, että uskonkokemukset kytkeytyvät myös ihmisen kokonaisvaltaiseen psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Sitten todetaan, että sitäkin puolta olisi hyvä tutkia yhdessä.

Hyvä hengellinen sielunhoitokeskustelu kartoittaakin elämän molemmat puolet, hengellisen ja psyykkisen. Hengellistä näkökulmaa ei kuitenkaan pidä muuntaa psyykkiseksi. On oikeasti olemassa itsenäisiä hengellisiä ahdistuksia ja kysymyksiä, jotka eivät ole mielenterveyden ongelmien johdannaisia.

Ei taivaita etukäteen


Luterilainen auttaja ei voi luvata varmaa sielunlepoa kenellekään. Tämä tietysti vapauttaa sielunhoitajaa. Hänen ei tarvitsekaan yrittää ihmeitä.

Tämän varjopuolena on se, että luterilainen auttaja ei ehkä voi auttaa kovin paljon. Hän voi ohjata rukoilemaan ja hän voi vakuuttaa, että Jumalan armo koskee myös hänen edessään istuvaa ihmistä. Ja hän voi kuljettaa autettavaansa jonkin matkaa hengellisen ja eettisen itsetutkistelun tiellä.

Mutta tulokset jäävät silti epävarmoiksi, Herran haltuun, kuten sanonta kuluu. Uskonkysymykset kun ovat itsessään epävarmoja. Lisäksi ihmisessä itsessään on loputtomasti esteitä sielunrauhalle.

Ei ihme, että sielunhoitaja voi itsekin ahdistua autettavansa hädästä. Joskus tämä onkin hänen tehtävänsä. Hän menee hetkeksi autettavansa helvettiin jakamaan tämän kipuja.