Kirkko ei ole viriketarjotin

Postmodernismin haasteessa kuuluu ontto kumahdus: kirkko ei voi heittää vastuuta kuulijalle.


Savon Sanomien mukaan kirjailija Kaisa Raittila pohdiskeli hiippakuntamme naispappien juhlassa kirkollisen kielen ongelmia. Hänestä ikivanhat termit ovat loputtomien hokemien kautta kuluneet merkityksettömiksi.

Lisäksi postmoderni ihminen ei kaipaa asioiden selittelyä valmiiksi, vaan avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi jääviä mysteereitä. Hän ei halua ottaa vastaan yläpuolelta saneltua totuutta ja ohjailua, vaan ajatella omilla aivoillaan ja tuntea sydämellään.

Äkkiseltään Raittilan ohjelma kuulostaa vakuuttavalta. Ovathan puheemme joskus melko köykäisiä ja menevät kuulijan ohi. Ja Jumalakin toisinaan banalisoidaan jonkinlaiseksi kaikkien tuntemaksi Amerikan-enoksi, niin kuin Raittila hauskasti toteaa.

Mutta kun tarkemmin ajattelee, postmodernismin tilauksesta vasta ontto kumahdus kuuluukin. Siihen nimittäin sisäänrakentuu ajatus, ettei kirkolla pohjimmiltaan ole mitään omaa erityistä sanomaa. Sen tehtävä on vain antaa monitulkintaisia virikkeitä, joista kukin sitten ottaa sen mitä itselle sopii.

Tällä ohjelmalla puheistamme tulisi melko tyhjää löpinää. Meidän pitäisi runoilla tautologista tunneyläpilveä tyyliin ”olennainen on tärkeää”, ”kaikkeus on läsnä” ja ”värit tuulevat taivaanrannassa”. Eräässä vitsissä naispapin karikatyyri saarnasi juuri tällaista höttöä.

Postmodernismiin kuuluu usko asioiden subjektiivisuuteen. Minä päätän mikä on minulle totta. Näinhän asia menee silloin kun valitaan kaurapuuron ja jäätelöannoksen välillä. Makunsa kullakin.

Mutta uskonnon ja maailmankatsomusten kohdalla tilanne on toinen. Katsomus ei tule todeksi siksi, että se kolahtaa minulle. Maailma ja perimmäinen totuus ovat tietynlaisia aivan riippumatta siitä, mikä on kunkin yksilön subjektiivinen arvio niistä.

Vaikeahan perimmäistä totuutta on tavoittaa, se on selvä. Postmodernissa iskulauseessa ”sinun arvauksesi on yhtä hyvä kuin minun” on perääkin. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kirkon pitäisi lopettaa oman totuutensa paasaaminen, vaan päinvastoin, sitä kirkkaammin kirkon pitää tutkia ja selittää sitä.

Kristinusko nimittäin on maailmankatsomuksellinen liike. Se on vuosituhansien kuluessa etsinyt ja löytänyt oman sanomansa, jota ilmaistaan sen omilla sanoilla. Jos vanhat sanat – Jeesus, armo usko jne. – ovat ohentuneet, täytyy selittää entistä verevämmin, mitä ne tarkoittavat kirkon sanoman kontekstissa. Vain sellaisella kirkolla on oikeasti asiaa ihmiselle.

Siksi kirkon on mahdotonta muuttaa julistustaan ”sinä päätät mitä tämä tarkoittaa” –viriketarjottimeksi. Mitä eväitä tällainen hällävälismi antaa perimmäistä totuutta etsivälle? Heittämällä vastuu savolaisittain kuulijalle kirkko kieltäisi oman tehtävänsä ja olemuksensa.

Itse en ole törmännyt siihen ongelmaan, että kirkossa mysteerit selitettäisiin puhki. Liiallisen järkeistämisen sijaan luisumme pikemminkin anti-intellektuaaliseen suuntaan, jossa väheksytään teologian ja uskonnonfilosofian viisauksia.

Minusta tällainen linja on ihmisten aliarvioimista ja lapsettamista. Siinä oletetaan, etteivät ihmiset haluakaan tietää, ajatella ja pohtia asioita. Heille riittää kivat fiilikset ja omat tämän hetkiset mieltymykset.