Uskolla on väliä

- kaikki maailmankatsomukset eivät ole yhtä hyviä


Jokaisen usko ja maailmankatsomus on aivan yhtä hyvä. Pääasia, että kukin tulee omasta uskostaan onnelliseksi.” Hienolta kuulostaa, äkkiseltään sanottuna.

Mutta kun tarkemmin ajattelee, niin väite ei voi pitää paikkansa. Usko ja maailmankatsomus sisältävät kannanoton siitä, miten maailma rakentuu ja minkälainen todellisuus pohjimmiltaan on. Todellisuuden perusluonne taas on sitä mitä se on riippumatta siitä mitä kukin uskoo asiasta. Maailma kun ei synny uskomalla.
Niinpä uskomusväite on tosi vain jos se vastaa todellisuutta. Siksi kaikki erilaiset uskot eivät voi olla samanarvoisia ja yhtä tosia.

Samaan suuntaan osoittaa ihmiskunnan pääuskomusten kirjo
. Ne poikkeavat toisistaan niin paljon, etteivät ne kaikki voi vastata todellisuutta yhtä hyvin.

Uskonnot jakautuvat karkeasti kahteen ryhmään. Läntisissä versioissa persoonallinen Jumala pyörittää maailmankaikkeutta oman suunnitelmansa mukaan. Itäisissä uskoissa perimmäinen todellisuus on persoonaton ”alkumassa” tai maailmansielu, johon yksilö sulautuu ajanoloon.

Katsotaan sitten sekulaarien maailmankatsomusten pääkolmikkoa. Materialismin mukaan pelkällä aineesta rakentuvalla kaikkeudella ei ole mitään korkeampaa ideaa. Niinpä siitä ei seuraa minkäänlaista käytännön elämänohjetta, joskin usein materialisti suosittelee lopulta pragmatismin ja utilitarismin yhdistelmää – se on hyvää mikä hyödyttää mahdollisimman monia.

Humanismi ei ota kantaa suuriin kosmologisiin kysymyksiin. Sille perimmäinen todellisuus on vain ihmisen kokoinen, joten elämän tarkoitus on ihmisyyden korkean arvon vaaliminen ja sitä kautta luonnon rakastaminen.

Sen kavennettu versio on kolmas pääkatsomus, eksistentialismi. Sen mukaan elämän idea olen minä, me myself and I. Kun kepeä julkkishaastattelu päättyy kysymykseen ”mikä on elämän tarkoitus”, kohtaamme toisinaan eksistentialistin uskontunnustuksen. Elämän tarkoitus on kerätä kokemuksia, nauttia elämästä, olla minä.

Monet näistä katsomuksista voivat kyllä johtaa yhtä toimivaan elämänkäytäntöön. Silti niiden erilaiset peruskatsomukset eivät voi olla yhtä aikaa totta eivätkä kaikki yhtä tosia.

Ymmärrän kyllä, miten houkuttelevaa on pitää kaikkia uskoja yhtä hyvinä. Niin ajatteleva saattaa olettaa arvostavansa kaikkia uskoja. Tosiasiassa hän kuitenkin väittää, ettei millään uskolla ole sen suurempaa totuusarvoa. Jos kaikki erilaiset kannat ovat yhtä hyviä, mikään ei ole minkään arvoinen. Relativismin perässä juoksee aina nihilismi.

Yhteen katsomukseen sitoutuminenkin voi tuntua vaikealta. Silloinhan minä väitän uskoani kaikkein oikeimmaksi ja miljoonien muiden uskoa enemmän tai vähemmän erheeksi.

Silloin tosin on hyvä muistaa, ettei kyse ole varsinaisesti minun keksimästäni uskosta vaan siitä uskontraditiosta, johon liityn. Siinä taas ei ole mitään epätavallista, että kilpailevista teorioista joku osuu lähimmäksi maalia. Näin on tieteessä ja sama pätee maailmankatsomuksiinkin.