Usko ja tiede debatti

Dosentti Markku Myllykankaan ja professori Tapio Puolimatkan debatti tieteen ja uskonnon suhteesta (11.2.09) oli perin erikoinen. Sanotaan tahdikkaasti näin: kummankin puheessa oli paljon ilmaa. Kun sivuraiteet ja tyhjät syytökset karsitaan, varsinaisten argumentit vähenevät muutamaksi.

Puolimatkan pääteesi seurasi älykkään suunnitelman ideaa: maailmankaikkeuden järjestelmällinen rakenne viittaa pikemminkin persoonalliseen luojaan kuin tyhjästä syntyneeseen puhtaasti naturalistiseen prosessiin.

Luojan olemassaoloa ei silti voida todistaa, vaan sellainen on vain oletettava. Tässä ei ole mitään outoa. Muussakin ajattelussa ja tieteessäkin lähdetään liikkeelle muutamasta todistamattomasta perususkomuksesta. Ja kun jatkotutkimukset universumin luonteesta ovat sopusoinnussa jumalaoletuksen kanssa, siitä voidaan edelleen pitää kiinni.

Tähän tarinan puolimatkaan saakka seuraan varovasti Puolimatkaa. Mutta en enää hänen jatkoväitteitään: ateismi ei esitä mitään kunnollisia argumentteja tuekseen, sitä motivoivat enempi psykologiset kuin intellektuaaliset syyt, länsimainen tiede on kehittynyt kristinuskon ansiosta ja sen voittokulku on merkki kristinuskon totuudesta. Huh huh ja ohhoh!

Ateismia puolustavan Myllykankaan retorisen rähinän alta erottui yksi avainpointti. Jumalaan uskova ei voi todistaa kantaansa. Mikään luonnossa ei kiistatta osoita, että suurempi sormi kuljettaa prosessia eteenpäin. Siksi ateismi on luontevampi elämänkatsomus.

Ja taas allekirjoittanut allekirjoittaa, joskin varauksella. Luontokone näyttää raksuttavan itsekseen. Siinä ei näy selviä syy-seuraus-ketjujen katkoksia, jotka pakottaisivat olettamaan tuonpuoleisen vaikutuksen.

Tosin jo keskiajalla katsottiin, ettei Jumala ohjaa luontoa yksittäisten ulkoisten sysäysten kautta vaan maailmansisäisten syiden avulla. Siksi sanottiin, että vaikka Jumala toimii kaikkialla, häntä ei näy missään. Ateistille tämä on pelkkä verbaalitrikki, ja laiha lohtu se on teistillekin.

Luonnontiede ei ole ainoa tieteen muoto. On myös ihmistieteitä, kuten historia, psykologia, antropologia ja filosofia. Kun niiden pohjalta kysytään, onko Jumalaa olemassa, astutaan teologian ja uskonnonfilosofian maailmaan.

Tällä sektorilla luonnontieteilijän arvovalta kutistuu huomattavasti. Hän voi esitellä oman disipliininsä tutkimustulokset ja sanoa, ettei luonnosta löytynyt näyttöä Jumalasta. Sen perusteella hän ei kuitenkaan voi kumota luonnontieteiden ulkopuolella etenevää jumalanuskon argumentointia.

Modernin uskonnonfilosofian pääkanta lienee eräänlainen pattitilanne. Jumalauskoa ei voida todistaa ulkopuolisille. Se on kyllä sisäisesti looginen, mutta vain jos hyväksytään joukko alkuoletuksia. Valitettavasti tällaisella uskolla ei ole juurikaan kontaktipintaa sen ulkopuoliseen maailmaan.

Ehkäpä deismissä itääkin totuuden jyvä. Polkaistuaan maailman käyntiin Jumala ei ole juurikaan puuttunut sen tapahtumiin. Hyvin suunniteltu systeemi kun toimii itsekseen. Hän tekee vain pieniä temppuja maailmassa: vilauttaa kerran toista persoonaansa Palestiinassa ja sitten kuiskailee asioita, joita sielut kuulevat vain aavistellen.