Paras puheenaihe: Minä

 

Kun tutut tapaavat, yleensä kerrotaan vuorollaan omat kuulumiset. Mutta aina ei näin tapahdu, sillä keskuudessamme elää ihmistyyppi, joka ei osaa lainkaan kuunnella toisia. He näkevät vain itsensä ja puhuvat vain itsestään.

Nämä minä minä tyypit siirtävät kaikki puheenaiheet itseensä. He uskovat, ettei toisia kiinnosta mikään muu niin paljon kun heidän tekemisensä ja tuntemuksensa. Jos he jotakin kysyvätkin sinulta, he jatkavat ajatustasi kertomalla, miten itse ovat nähneet asian.

He eivät oikeastaan keskustele lainkaan, vaan luennoivat omista tekemisistään. Ja mieluiten mahtailevaan sävyyn. He kuvailevat arkiset puuhansa suurina voittoina. Heidän lapsensa ovat pikkuneroja, puolisot tulevia kuun keisareita ja koirat ranskaa puhuvia muotovalioita.

 

Itsekeskeisyys ei katso ikää. Sitä löytyy nuorista, työikäisistä ja ikäihmisistä. Nuorelle sellaisen salliikin, mutta työikäiseltä jo odottaisi molemminpuolisuuteen kykenevää vuorovaikutusta. Silti kaikkein anteeksiantamattomimmat tapaukset löytyvät tästä ikäryhmästä.

Omanlainen narsismi riivaa myös joitakin korkeampaan ikään ehtineitä. He uskovat runsaan elämänkokemuksensa menevän hukkaan, jos sitä ei jaa joka käänteessä eteenpäin nuoremmalle polvelle.

Tämä kyseenalaistaa väitteen kypsän iän ja viisauden välisestä yhteydestä. Mitä elämänviisautta se on, ettei muille anneta tilaa eikä muita kutsuta ajattelemaan? Sehän on päinvastoin tylsää yksinkertaisuutta.

Hyvin korkeassa iässä tietty itsekeskeisyys on jo luvallista ja kenties luonnollistakin. Kun on tuntu siitä, että oma elämänkirja laitetaan kohta kiinni, sitä mielellään lukee ääneen toisten kanssa.

 

Miksi jotkut puhuvat niin ahneesti vain itsestään? Ehkä se on pohjimmiltaan tyhmyyttä, ei pahuutta. He haluavat olla yhteydessä toisten kanssa siten että persoonat kohtaavat. Siksi he nostavat itsensä esiin; tässä olen, käytössäsi, jaettavissa, kohdattavissa, he uskovat sanovansa.

Mutta he eivät huomaa, että yhteys vaatii molemminpuolisuutta. Toisenkin osapuolen täytyy tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ilman sitä ei tapahdu kahden ihmisen kohtaamista, vaan pelkästään yhden narsistin näyttäytyminen.

 

Lopuksi pieni ajatusleikki. Kuvitellaan hetki, että nyt keksittäisiin taskussa kannettava kamerapeili, joka tallentaa koko päiväni liikkuvaksi kuvaksi kovalevylle. Illalla voisimme sitten katsoa ulkopuolisen silmin, miten me toimimme, keskustelemme ja olemme ihmisten kanssa.

Mikä loistava keksintö. Sen ansiosta muistimme ei enää narraisi meitä tulkitsemaan mennyttä päivää epätodellisen edullisessa tai haitallisessa valossa, vaan näkisimme itsemme sellaisena kuin todella olemme. Eiköhän se herättäisi meitä minä minä –tyyppejä antamaan enemmän tilaa muille.