Langenneet enkelit modernissa teologiassa

 


Paholaiset 1900-luvun teologiassa

Mitä pahoista hengistä ja paholaisista on ajateltu nykyteologiassa. Yhden yksiviivaisen vastauksen antaminen on mahdotonta, koska 1900-luvun teologia on pirstoutunut moneen erilaiseen linjaukseen ja linnakkeeseen. Yhteistä kaikille on sama lähtökohta. Liikkeelle lähdetään Raamatun viittauksista pahuuden persoonallisiin voimiin. Vanhan kirkon aikana niistä rakennettiin klassiseksi kutsuttu paholaisdoktriini, jota sitten syvennettiin ja tarkennettiin keskiajan kuluessa.

Kohta reformaation vuosisadan jälkeen paholaiskäsitykset alkoivat jakautua kahtia traditionaaliseen ja modernisoivaan versioon. Traditionaalinen tulkinta tietenkin piti kiinni siitä mitä pimeyden ruhtinaasta oli aina ennenkin sanottu. Modernisoiva tulkintalinja piirsi aluksi kysymysmerkkejä perinteisen paholaiskäsityksen reunaan ja lopulta veti täydet ruksit sen yli. Paholainen on kyllä, mutta vain symbolina. Nykyteologia on näiden kahden tendenssin perillinen. Tulkintasuunnan toiseen päähän sijoittuu traditionaalinen käsitys ja toiseen symboliseen suuntaan vievä linja. Niiden väliin jäävä karsiva tai minimalisoiva näkemys riisuu traditionaaliselta Paholaiselta karkeimmat antiikin ja keskiajan vanhentuneen maailmankuvan jättämät taakat, mutta ei kuitenkaan nihiloi häntä pelkäksi metaforaksi. Hän on kyllä, mutta ei ihan sellainen, joksi hänet on vanhastaan mielletty. Ja mikä oleellisinta, hänestä ei voida/haluta sanoa paljoakaan. Ehkä hän ei ole edes mikään persoona, vaan jokin voima.

Kirkkojen ja tunnustuskuntien viralliset käsitykset seuraavat traditionaalista paholaisdoktriinia. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että kirkot ovat sitoutuneet tunnustusdokumentteihin, joista osa on syntynyt hyvinkin kauan sitten. Esimerkiksi luterilaisen kirjan tunnustuskirjat ovat peräisin 1500-luvulta, jolloin perinteinen sielunvihollinen eli ja voi hyvin kirkoissa, kotona ja katekismuksissa. Kun kerran on virallisella tasolla sitouduttu tällaisiin näkemyksiin, niistä on vaikea sanoutua irti. Eikä ole tarviskaan, jos siihen ei nähdä selvää aihetta. Niinpä vuonna 2006 laadittu laaja Katolisen kirkon katekismus jatkaa keskiaikaisella linjalla paholaisopetuksessaan. Tietenkin kirkkojen viralliset asiakirjat ovat eri asia kuin niiden tosiasiallinen opetus saarnatuoleissa ja populaarihengellisyydessä. Kirkkojen käytännön elämään pätee karkeasti ottaen sääntö, että mitä nuoremmasta kirkko- tai tunnustuskunnasta on kyse, sitä rehevämpänä siellä viljellään perinteistä paholaiskäsitystä.

Traditionaalinen diaboliikka

Aloitamme katsauksemme traditionaalisesta diaboliikasta. Katolisen kirkon katekismuksen voidaan sanoa edustavan kristillisten kirkkojen yhteistä virallista linjaa. Vaikka kirkkokunnat kiistelevät pelastusopin eri yksityiskohdista, Paholaisesta ne ovat suorastaan liikuttavan yksimielisiä. Tämä johtuu siitä, että oppia Paholaisesta ei tarvitse määritellä kovinkaan tarkasti, koska se ei kuulu ilmoituksen keskeisiin teemoihin. Ilmoituksen katsotaan käsittelevän ensisijaisesti sitä, mitä ihminen tarvitsee tullakseen Jumalan yhteyteen. Tämän ulkopuolelle jäävät kosmologiset kysymykset esimerkiksi siitä, kuinka vanha on maapallo, onko elämää muualla kuin meidän planeetallamme. Sen sijaan opetus enkeleistä kuuluu ilmoitukseen, joskin marginaalialueille, sillä enkeleilläkin on oma tehtävänsä pelastushistoriassa. Paholaisella taas ei ole mitään kantavaa positiivista roolia ihmisen saattamisessa Jumalan yhteyteen, joten hänellä ei ole samanlaista paikkaa ilmoituksessa. Siksi kristinopin ei katsota sisältävän kovin tarkasti määriteltyä paholaisdoktriinia. Samalla logiikalla katsotaan, ettei kristikunnalla ole varsinaista oppia helvetistä, koska sekään ei kuulu Jumalan alkuperäiseen luomis- ja pelastussuunnitelmaan. Kristikunnan kuuluu vain varoittaa kadotuksen mahdollisuudesta, mutta ei opettaa oppia helvetistä samalla tavalla kuin opetamme taivaasta ja taivaallisista asioista.

Avataan sitten Katolisen kirkon katekismus. Sen mukaan enkelit ovat täysin henkisiä, persoonallisia, kuolemattomia olentoja, jotka ovat olleet olemassa maailman luomisesta asti. He toimivat pelastussuunnitelman sanansaattajina, ympäröivät kristityt huolenpidollaan ja esirukouksillaan ja toimivat viimeisellä tuomiolla Kristuksen saattueena ja palvelevat häntä tuomion yhteydessä. Kaikki enkelit eivät kuitenkaan enää palvele pelastushistoriaa, sillä jotkut heistä oman tahtonsa päätöksellä lankesivat ja hylkäsivät Jumalan ja hänen valtakuntansa. He luopuivat Jumalasta täydellisesti ja toimivat nyt koko olemuksellaan häntä vastaan. He eivät siis ole antaneet pahalle vain pikkusormeaan, vaan kaikkensa. Heidän synnilleen ei ole anteeksiantamusta, mutta ei siksi, että Jumalan laupeus loppuisi, vaan koska he itse eivät tule koskaan katumaan ja muuttamaan mieltään. Nyt Paholainen joukkoineen toimii maan päällä vihasta Jumalaa ja hänen valtakuntaansa kohtaan. Koska hän kadehti ihmistä, hän vietteli tämän syntiinlankeemukseen ja johti siten ihmiskunnan kuolemaan. Jumalan valtakunnan vihollisena Paholainen tuottaa nyt syvää vahinkoa jokaiselle ihmiselle ja yhteiskunnalle, mutta kuitenkin vain jumalallisen kaitselmuksen sallimana. On suuri salaisuus, että Jumala sallii paholaisen toiminnan, mutta kuten Paavali opettaa, ”me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa”. Näin siis Katolisen kirkon katekismus. Se sanoittaa harkitusti jo vanhan kirkon aikana muotoutuneen opetuksen Paholaisen olemuksesta, historiasta ja tulevaisuudesta. Samaa linjaa jatkavat muutkin kirkkokunnan virallisella tasolla.

Käytännön tasolla vanhojen kirkkojen paholaisusko näkyy selvimmin kastekäytännössä. Jo vanhan kirkon ajalla kasteeseen liitettiin eksorkismi, koska jokaisen ihmisen katsottiin olevan Paholaisen valtapiirissä ennen kristityksi kääntymistään. Tämä perususkomus ei ole muuttunut miksikään, joskin pahojen henkien karkottamisen ajatus saatetaan lausua kastekaavassa paljon huomaamattomammin kuin aikaisemmin. Nykyisessä luterilaisessa kastekaavassa pappi voi enimmillään rukoilla ”vapauta NN pimeyden vallasta”. Katolisessa kaavassa vedotaan Jeesuksen eksorkismeihin ja pyydetään sitten Jumalaa vapauttamaan kastettava perisynnistä. Hieman ennen varsinaista vedellävalelua vanhemmilta ja kummeilta kysytään lapsen puolesta: luovutko Saatanasta ja hänen teoistaan, johon vastataan kyllä. Paholaisen pakeneminen kastettavasta tapahtuu viimeistään vedellävalelun yhteydessä, jolloin Kristus itse asettuu ihmiseen asumaan ja siirtää hänet pimeyden valtakunnasta omaan valtapiiriinsä. Tämän jälkeen pahat henget eivät - ainakaan periaatteessa – voi asua kristityssä, joskin ne voivat riivata häntä ulkopuolelta käsin.

Tämän pitemmälle vanhojen kirkkojen viralliset dokumentit eivät vie diaboliikkaansa. Perinteinen paholaisusko lausutaan julki varovasti ja harkitusti. Yksittäiset kristityt ja teologit voivat tietenkin jatkaa siitä eteenpäin ja rakentaa rehevämpää opetusta Paholaisesta ja hänen teoistaan. Toiset taas ovat edenneet vastakkaiseen tulkintasuuntaan karsien Paholaista koskevan tietämyksen minimiin. Rikkaimman version traditionaalisesta demonologista tapaa niissä liikkeissä, joissa korostetaan Raamatun arvovaltaa ainoana kristillisen opin lähteenä, oppaana ja tulkintamittana. Silloin diabologiikastakin on runsaasti sanottavaa, sillä Uudessa testamentissa puhutaan melko paljon pahoista hengistä. Jeesus itse uskoi Paholaiseen ja ajoi ulos riivaajia, apostolit pitivät Paholaista kristikunnan perivihollisena ja varhaiset seurakunnat harjoittivat eksorkismeja. Siksi raamatullis-konservatiivisen siiven sisällä syntyneissä teologian yleisesityksiin (systemaattisissa teologioissa) varataan melkein aina oma alaluku langenneille enkeleille.

Katsotaan edustavana esimerkkinä tästä reformoidun Wayne Grudemin massiivista systemaattisen teologian oppikirjaa, josta löytyy selkeästi jäsennelty alaluku Saatana ja demonit. Mitä kristittyjen tulisi ajatella Saatanasta ja demoneista nykyään? Grudem opettaa pimeyden valloista näin. Saatana joukkoineen lankesi Jumalan tahdosta joskus kuudennen luomispäivän ja paratiisikertomuksen välissä, houkutteli sitten ensimmäisen pariskunnan syntiin ja eksytti kaikki kansat palvelijoikseen. Siksi pakanallisten uskontojen harjoittajat palvovat pohjimmiltaan demoneita - Paavali tietää kertoa näin (1. Kor 10:20). Tämä antaa uuden näkökulman Vanhan testamentin sotahistorioihin: koska pahat henget ohjasivat Israelin kansan vihollisia, kyse oli fyysisen sodankäynnin lisäksi hengellisestä taistelusta. Vanhan testamentin aikakaudella demonien valta oli huipussaan, eikä edes Jumalan kansalla ollut kunnon välineitä niiden ulosajamiseksi - siksi Vt:ssa ei kerrota eksorkismeista, parhaana riivajaisten karkotteena tunnetaan vain vaatimaton musiikkiterapia. Vasta Jeesus sitoi Paholaisen, ehkä silloin kun häntä kiusattiin erämaassa, Grudem arvelee, ja riisti tämän vangit itselleen ostamalla heidät vapaaksi ristinkuolemallaan. Myös Jeesuksen seuraajilla on nyt valta sitoa pahoja henkiä ja ajaa niitä ulos ihmisistä. Näin Uuden liiton aikakaudella demonien valta on kuin varjo entisestään. Ja pahempaa on tulossa. Tuhatvuotisen valtakunnan alussa sielunviholliselta riistetään kaikki valta, jolloin maan päälle koittaa vihdoin rauhan ja rakkauden millenium. Sen jälkeen Paholainen päästetään jälleen vapaaksi, hän nostaa kansat uuteen kapinaan Jumalaa vastaan ja lopuksi hänet nujerretaan ja heitetään helvetin tuliseen järveen.

Lisää traditionaalisen diaboliikan esityksiä löytyy helposti evankelikaalisen kristillisyyden piiristä. Niissä aiheeseen liittyvät raamatunjakeet luetaan kirjaimellisesti Jumalan selvänä ilmoituksena henkimaailman historiasta ja vaikutuksesta ihmisten elämään. Hyvä esimerkki tästä lähestymistavasta on Millard E. Ericksonin demonologian osuus omassa systemaattisen teologian esityksessään. Hän esittelee ensin lyhyesti klassista demonologiaa vesittäviä tulkintalinjoja, jotka sitten kumotaan siteeraamalla raamatunjakeita, joissa ei näytä olevan sen kummempia tulkinnallisia ongelmia. Kun Jeesus ja apostolit uskoivat pahoihin henkiin, niin on meidänkin tehtävä. Traditionaalisen diaboliikan edustajat piirtävät Paholaisen profiilin melko rehevästi. Tämä tulkintasuunta ei siis juurikaan eroa sydänkeskiajalla muotoutuneesta ns. klassisesta paholaiskäsityksestä. Jotkut sen edustajat yhtyvät myös vanhan kirkon aikana syntyneeseen käsitykseen lopunaikoina ilmestyvästä antikristuksesta.

Jos langenneita henkiä pidetään osana kristillistä maailmankatsomusta, sillä on myös käytännöllistä merkitystä arkielämällemme. Ovathan pahat henget keskuudessamme. Tämän uskomuksen kaikkein kouriintuntuvin seuraus on ajatus pahan hengen valtaan joutumisesta ja eksorkismien harjoittaminen. Tarkastelimme jo edellä kasteessa tapahtuvaa eksorkismia, joka kuuluu vanhojen kirkkojen oppiin, vaikkakaan se ei aina näy selvästi kastekaavan kulussa. Pahojen henkien kanssa voidaan joutua tekemisiin myös muussa yhteydessä. Silloin puhumme varsinaisesta riivauksesta, joka vaatii toisenlaista eksorkismia.

Käytännöllistä demonologiaa: riivauksen teologia ja käytäntö

Kutsukaamme käytännön demonologiaksi teologian osa-aluetta, joka tutkii pahojen henkien vaikutusta ihmisten elämään ja hengellistä sodankäyntiä niitä vastaan. Siitä ollaan tietenkin eniten kiinnostuneita siellä missä pidetään kiinni muustakin traditionaalisesta diaboliikasta sellaisenaan. Evankeliumeissa yksi Jeesuksen keskeinen toimintatapa oli riivaajien ulosajaminen. Tämän esikuvan mukaan kristikunta on läpi keskiajan pitkälle uuteen aikaan saakka uskonut pahojen henkien läsnäoloon, joka vaatii joskus selväsanaisen eksorkismin. Tästä uskoa ei ole vieläkään haudattu, vaikka siitä ei pidetä kovaa ääntäkään.

Hyvä esimerkki tästä on Katolisen kirkon katekismuksen selvitys riivauksesta ja eksorkismeista. Aihetta käsitellään petiittikirjaimin, koska ilmiötä pidetään harvinaisena ja se häviää uskonkokonaisuudessa jonnekin äärimmäiseen marginaaliin. Silti asia täytyy ottaa esiin, koska klassiseen diabologiaan sitoutuminen tuo mukanaan myös perinteisen näkemyksen riivauksesta. Asiasta sanotaan näin: Ihminen tai eloton kohde voi joutua pahojen henkien vaikutuspiiriin, jolloin kirkolla on mahdollisuus käyttää Jeesukselta saamaansa eksorkistista valtaa. Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin meneteltävä viisaasti. Sairaudet, ennen kaikkea psyykkiset sairaudet ovat nimittäin kokonaan toinen asia: niiden hoitaminen kuuluu lääkärille. Siksi ennen eksorkismin viettoa on selvitettävä, onko kyse todella Paholaisen läsnäolosta vai sairaudesta. Näin Katolinen katekismus toteaa riivauksen olevan mahdollista, mutta samalla varoittaa ylitulkinnasta ja vaatii mahdollisen eksorkistisen toiminnan tarkan virallisen valvonnan alle.

Elokuvissa eksorkistit ovat melkein aina katolisia pappeja. Tosiasiassa protestantit ovat karkottaneet henkiä paljon ahkerammin, johtuen osittain protestantismin uskosta yleiseen pappeuteen: jokaisella kristityllä on ainakin osittaiset papin valtuudet, joten kuka tahansa voi tarvittaessa ajaa vaikka henkiä ulos. Eräissä raamatullis-karismaattisissa liikkeissä onkin erityisesti 1990-luvulta alkaen esiintynyt lisääntyvää kiinnostusta pahoihin henkiin ja eksorkismeihin, niin että voidaan varovasti puhua eräänlaisesta paholaisherätyksestä. Paheita ja syntejä on personifioitu eri alueille erikoistuneiden demonien piikkiin, jolloin on puhuttu esimerkiksi katkeruuden, epäuskon, kateuden, laiskuuden tai mässäilyn hengestä. Ihmisistä on ajettu ulos henkiä, joistakin lukuisiakin kertoja. Jonkun tietyn demonin on uskottu pitävän hänelle annettua kaupunkia hallussaan, jolloin hengellisen herätys edellyttää kyseisen demonin sitomista rukouksella. Tämä lienee näiden liikkeiden huolestuttavin näkemys, sillä se on toisinaan kytketty myös poliittiseen ajatteluun: joku poliittinen liike tai kokonainen valtio on nähty persoonallisen pahan palveluksessa.

Miten sitten paha henki manataan pois? Katsotaan Wayne Grudemin ohjeita, joiden avulla kuka tahansa vakavamielinen kristitty voi näyttää pahalle hengelle taivaan merkit. Grudemin mukaan pahat henget toimivat edelleen yhtä aktiivisesti kuin Raamatun aikoina, joten henkien vaikutus kristittyyn ja ei-kristittyjen joutuminen riivatuksi on mahdollista. Jos tarkalla hengellisellä aistilla varustettu kypsä kristitty tunnistaa tällaisen tilanteen, hän voi ajaa hengen tiehensä puhuttelemalla tätä. Henkeä käsketään poistumaan vaikka sanoilla ”lähde hänestä” ja siten mahdollisesti siteerataan jotakin sopivaa raamatunjaetta sanojen vahvistukseksi. On tärkeää komentaa henkeä ääneen, koska ne eivät lue ajatuksia, hiljainen rukous yksin ei siis riitä. Paras tulos saavutetaan, kun kaikki vaikutuskeinot yhdistetään. Grudem ottaa esimerkin lasten kasvatuksesta. Vanhemmat voivat nuhdella kapinallisuuden, laiskuuden tai vihan henkeä lapsessa, rukoilla lapsen puolesta, opettaa tälle oikeaa käyttäytymistä ja sitten vielä kurittaa lasta - amerikkalaista common-sense lähestymistä. Tällaisten ohjeiden yhteydessä Grudem kuitenkin muistuttaa, että pahat henget tottelevat kristittyjen käskyjä, eivätkä ne ole huonokuuloisia, joten niiden häätäminen ei vaadi pitkällisiä rähjäyseksorkismeja, vaan hiljaisella, luottavaisella ja lujalla äänensävyllä lausuttu lyhyt käskysana riittää. Näin siis Grudem neuvoo eksorkistia.

Evankelikaalisessa kristillisyydessä elää edelleen käsitys siitä, että pahat henget toimivat erityisen näkyvällä tavalla siellä missä kristinuskoa ei ole otettu vastaan laajamittaisesti. Siksi esimerkiksi Afrikan alkuperäisuskontojen parissa raportoidaan tapahtuneen monenlaisia noituutta ja ihmeitä. Niissä ei ole kyse pelkästään sivistymättömien ihmisten herkkäuskoisuudesta, vaan pimeyden voimien eksytyksestä. Tätä teoriaa tukee kertomukset onnistuneista eksorkismeista lähetysmailla, samoin kuin se että monilla lähetysalueilla ihmiset kääntyvät mieluiten ihmeitä ja merkkejä lupaavaan kristinuskon muotoon. Pinnallisestikin kristinuskon läpäisemissä maissa taas noituus ja pimeyden voimien tekemät ihmeet ovat harvinaisempia, koska Pyhä Henki hillitsee langenneiden henkien toimintaa.

Tässä vaiheessa on syytä todeta painokkaasti, että valtaosa klassista paholaisuskoa tunnustavasta kristillisyydestä ei ole juurikaan kiinnostunut käytännön demonologiasta. Langenneiden henkien mahdollista vaikutusta maailmanmenoon ei kiistetä, mutta siitä ei myöskään sanota mitään positiivista. Näin paholaisdoktriinin merkittävin anti liittyy puhtaasti spekulatiiviseen pohdintaan enkelimaailman tapahtumista. Lisäksi sille tulee käyttöä Raamattua luettaessa, koska siellä Paholainen demoneineen esiintyy yhtenä Jeesuksen ja alkukirkon vastapuolena. Näin voisimme sanoa, että traditionaalinen paholaiskäsitys pysyy elossa pääosin tradition tähden: koska Paholainen on kuulunut kalustoon niin kauan, hän saa roikkua mukana edelleen, vaikka hänellä ei olekaan enää mitään kunnollista käyttöä.

Joidenkin ajattelijoiden mielestä näin turha tavara täytyy heittää saman tien kaatopaikalle. Kristikunnan olisi suoraan todettava, ettei se usko enää wanhan ajan Paholaiseen joukkoineen. Siksi paholaisopilla ei ole muuta annettavaa kuin Paholaisen nimi, jota voidaan nyt käyttää kaikenlaisen pahan ja ei-toivotun symbolina.

Symbolisoiva tulkintasuunta: Paholaista ei ole

Symbolisoivan paholaistulkinnan juuret ovat 1700 ja 1800-luvun paholaiskritiikissä. Se ylti kuitenkin suureen läpimurtoon vasta kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, kun monet uudet tieteenalat kyseenalaistivat klassista paholaisoppia omilla huomioillaan. Eräät raamatuntutkijat esittivät, että Uuden testamentin paholaisnäkemykset ovat oman aikansa maailmankuvaan sidottuja uskomuksia, joilla ei ole pysyvää antia kristinuskon varsinaiselle sanomalle. Heidän uskonnonhistoriallisesti suuntautuneet kollegansa jatkoivat, että raamatullinen diabologiikka ei edes ole mikään itsenäinen kristillinen oppi, vaan se on pitkälti lainatavaraa pakanallisista uskonnoista. Historialliseen perspektiiviin erikoistuneet kommentaattorit nakersivat paholaisuskoa korostamalla sen kehityskaarta. Vanha testamentti ei tunne Paholaista, Uusi testamentti tarjoaa vain paholaisopin siemenet, joista vanhan kirkon ja osin keskiajan kuluessa kasvatettiin klassinen versio Paholaisesta, joka alkoi jo reformaation jälkeen kuihtua kiihtyvällä vauhdilla. Raamatullisen perinnön vaalijat eivät siis ole aina uskoneet samanlaiseen sielunviholliseen, joten atomiajan kristikunta voisi aivan hyvin luopua kokonaan persoonallisesta pahasta. Filosofisesti orientoituneet ajattelijat yhtyivät kuoroon sanoen, ettei paholaisopilla ole mitään todellista annettavaa oikeille teologisille probleemoille, sillä se ei ratkaise pahan ongelmaa, vaan siirtää sen vain tästä maailmasta enkelten sfääreihin. Psykologisiin selityksiin erikoistuneet pohtijat varoittivat paholaisuskon käytännöllisistä uhkakuvista: se houkuttele näkemään vieraassa, väärässä ja vaarallisessa paljon kauheampia elementtejä kuin mitä niissä tosiasiassa on. Koko maailmanrauha uhkaa järkkyä, kun eri mieltä olevat osapuolet leimaavat toisensa Pahuuden imperiumiksi isoilla kirjaimilla.

Nämä kritiikit antoivat syyn arvioida uudelleen klassista paholaisdoktriinia. Mitä oikein tarkoitamme lausuessamme Paholaisen nimen? Saksalainen raamatuntutkija Rudolf Bultmann lähti liikkeelle siitä, että on erotettava toisistaan kristillinen sanoma ja sen sanallinen ilmiasu. Sama sanoma on puettu kunakin aikana sen ajan ihmisten maailmankuvan mukaiseen sanastoon ja kertomusperinteeseen. Nyt teologian tehtävä on etsiä ajatonta sanomaa sen aikasidonnaisten kielellisten ilmausten alta. Tätä Bultmann kutsui myyteistä riisumisen tai myyttien tulkitsemisen ohjelmaksi. Hän perusteli sen tarpeellisuutta käyttämällä varhaiskristillisyyden demonologiaa esimerkkinä vanhentuneen maailmankuvan uskomuksesta, johon atomiajan ihminen ei voi enää yhtyä. Uuden testamentin viittaukset demoneihin on nyt tulkittava vertauskuvina, jotka tarkoittavat kaikkea sitä, mistä hyvä sanoma vapauttaa ihmisen. Vaikka moni olikin eri mieltä Bultmannin ohjelman käytännön toteutuksesta, hänen perusideaansa yhdyttiin laajasti, liitettiin se sitten hänen nimeensä tai ei: on tehtävä ero ajattoman kristillisen sanoman ja sen kuhunkin aikaan sidotun kielellisen ilmauksen välillä. Tämä onkin ollut yksi 1900-luvun loppupuolen teologian keskeisistä teemoista. Kun teologista kieltä on analysoitu, uskonnollisen puheen metaforaluonne on nähty entistäkin selvemmin. Puhumme tuonpuoleisista asioista tästä maailmasta nostetuilla kielikuvilla.

Tämä on avannut uuden mahdollisuuden kysyä, mistä silloin tosiasiassa puhutaan, kun käytämme ilmauksia pahat henget tai Paholainen. Puhumme jostakin aivan muusta, ovat monet vastanneet. Emme langenneista henkiolennoista, vaan erilaisista pahuuden ilmentymistä. Esimerkiksi Paul Tillich teologian yleisesityksessään viljelee adjektiivia demoninen tarkoittaen sillä kaikkea itsensä perimmäiseksi totuudeksi korottavaa petollista ja harhaista, jolla ihminen kietoo itsensä epäaitoon olemassaoloonsa. ”Paholainen” on yleistermi yksilön vanginneelle rakenteelliselle ja institutionaaliselle pahalle. Samansuuntaisia muotoiluita on sittemmin esitetty leegioittain. Usein paholainen symbolisoidaan siten, ettei lukija saa aivan täyttä selvyyttä siitä, irtisanoudutaanko samalla kokonaan persoonallisesta paholaiskäsityksestä. Jotkut kirjoittajat puolestaan ovat nostaneet mustan kissan suoraan pöydälle ja sanoneet avoimesti, ettei häntä ole olemassakaan. Perinteinen Paholainen on kuollut ja nyt hänet haudattava julkisesti, ettei raadon haju enää myrkytä kirkkojamme. Perinteiset paholaiskuvat nimittäin elävät niin voimakkaasti kollektiivisessa tajunnassamme, että ihmiset olettavat niiden ilman muuta kuuluvan kristinuskoon, jos emme suoraan ja selvästi sano, etteivät langenneet enkelit kuulu enää kristinuskoon muuten kuin symbolina.

On toinenkin tapa puhdistaa kristinusko kyseenalaisesta paholaisopista, nimittäin kiistämällä perinteinen käsitys hänestä. Tämän strategian valitsee Henry Ansgar Kelly, professoritason tutkija, joka esittää lennokkaasti kirjoitetussa teoksessaan Satan. A Biography (2006) yllättävän teesin. Se mitä me kutsumme Jumalan ja ihmiskunnan periviholliseksi, on vasta kolmannella vuosisadalla luotu hahmo, jolla ei ole paljoakaan tekemistä alkuperäisen Saatanan kanssa. Kellyn mukaan Raamatun Paholainen on hyvä enkeli, joka Jumalan käskystä koettelee, syyttää ja rankaisee niitä joille Jumala katsoo sen tarpeelliseksi. Tutkimuksen pääuomahan katsoo Saatanan olevan tällainen vain Vanhassa testamentissa, kun taas Uudessa testamentissa hänet kuvataan Jumalasta irtautuneena pahuuden imperiumin edustajana. Kellyn mielestä tällaista eroa ei ole, vaan molemmat testamentit näkevät hänet samassa valossa. Paholainen ei siis ole langennut enkeli, pahan prinsiippi ja maailman eksyttäjä, vaan samanlainen palvelijaenkeli kuin kuka tahansa muukin enkeli. Kristus ei pelastustyössään voittanut Paholaista vaan vain lakkautti hänen syyttäjänvirkansa: Kristuksen armotyön tähden Paholainen ei enää saa syyttää Jumalan omia. Koettelijan ja vastustajan virkaa ei kuitenkaan ole lakkautettu, joten tätä Paholainen tekee edelleen Jumalan käskyjen mukaan.

Miten sitten pitäisi ymmärtää Jeesuksen eksorkismit, joissa demonit kuitenkin kuvataan Jumalan valtakunnan vihollisina? Kellyn mukaan Demonit ja Saatana kuuluvat eri porukkaan. Saatana ei ole lähettänyt pahoja henkiä ihmisiin, eikä ole niiden esimies, vaan ne ovat hänestä riippumattomia ”parasiitti-henkiä”, jotka vaivaavat ihmisiä aiheuttamalla ruumiillisia ja henkisiä sairauksia. Paholainen käyttää niitä hyväkseen koetellakseen ihmisten uskoa ja moraalista ryhtiä. Näin Jeesus ei suinkaan taistellut Paholaista vastaan ajaessaan henkiä ulos, vaan auttoi muuten sairaita ja itseään riivattuina pitäviä ihmisiä. Näin Raamatun Paholainen on Jumalan palvelija siinä kuin muutkin enkelit. Hänen läsnäolonsa on toki aina huono uutinen, koska hänen tehtävänsä on koetella ja kovistella meitä. Mutta tätä hän ei tee pahuuttaan, vaan koska on kuuliainen Korkeimmalle. Tämä on Kellyn mielestä alkuperäinen raamatullinen näkemys Paholaisesta, joten hän kutsuu sitä Saatanan vanhaksi biografiaksi. Mistä sitten on peräisin uusi biografia, jonka mukaan Paholainen on Jumalan ja ihmiskunnan katumaton arkkivihollinen?

Paholaisen uuden biografian sorvaaminen alkoi toisella vuosisadalla, Kelly esittää. Ensin eräät teologit olettivat, ettei Saatana vain koetellut Eevaa paratiisissa, vaan tarkoituksellisesti johti tämän lankeamaan. Sitten erityisesti Origenes ja muutamat muut kehittivät uuden tulkinnan Paholaisen persoonasta: hän on pahuudelle vihkiytynyt langennut enkeli, joka on luvatta ja itsenäisesti vanginnut ihmiskunnan pahan valtapiiriinsä. Näin Kristuksen pelastustyö tuli aivan uuteen valoon. Se merkitseekin vapauttamista persoonallisen Paholaisen otteesta. Tästä käynnistyi mahtava Paholaisen hahmon mustamaalausprosessi, joka seurauksena sielunvihollisen käpälät ulottuivat lopulta kaikkeen hengelliseen elämään ja tuonpuoleiseenkin. Ihmisten ajateltiin olevan Paholaisen vallassa, joten kristityksi kääntymisen riittiin, kasteeseen, liitettiin ajatus Paholaisesta luopumisesta. Pakanalliset uskonnot ja harhaopit nähtiin sielunvihollisen työnä. Hurskaat kilvoittelijat luostareissa uskoivat taistelevansa pahojen henkien armeijaa vastaan. Pian Paholainen korotettiin myös helvetin hallitsijaksi, joka kiduttaa kadotettuja sieluja kärsien samalla itsekin suunnatonta tuskaa. Viimeisessä vaiheessa hänet vielä nimitettiin kaikkien noitien esimieheksi. Näin Paholainen irtautui täysin Jumalasta ja alkoi elää aivan omaa elämäänsä ihmisten harhaisessa mielikuvituksessa.

Kellyn mielestä Paholaisen uuden biografian sepittäminen oli suuren luokan virhe, sillä se vammautti vakavasti kristikunnan käsitystä Jumalasta. Nyt Jumala nimittäin tulee melkoisen mustaan valoon. Jos Paholaista todella pidetään persoonallisena pahana, joka tekee hirmutöitään läpi historian, meidän täytyy olettaa Jumalan sallivan sen. Ja jos hän sallii sen, eikö se samalla tarkoita, että käytännössä hän tahtookin pahuutta ja antaa sillekin siunauksensa? Ja mikä kaikkein oudointa, Jumala asetti Paholaisen helvetin valtiaaksi kiduttamaan kadotettuja ihmisparkoja ikuisesti. Tämä kaikki on täysin vastoin todellisen Jumalan luonnetta, joka tavoittelee ihmiskunnan pelastusta. Nyt hän muka antaa Paholaisen langeta, sitten eksyttää ihmisiä ja lopuksi kiduttaa kadotettuja sieluparkoja. Näin uuden biografian mukainen Paholainen tekee Jumalasta Paholaisen. Tällainen paholaisoppi olisi pitänyt heti alussa julistaa harhaopiksi, Kelly jyrisee. Valitettavasti se hiipi näyttämölle niin hitaasti ja salakavalasti, ettei sen tuhoisia seurauksia huomattu heti. Kun mitään korjausliikettä ei heti tehty, harhainen uusi biografia sai pian niin tukevan jalansijan kristinopin ytimessä, ettei siitä päästä eroon enää millään.

Kellyn paholaiskritiikki ampuu ohi maalin monessa kohdassa. Vaikka hylkäisimme ajatuksen pahaan houkuttelevasta Paholaisesta, Jumalan maine ei puhdistuisi tippaakaan. Joutuisimme edelleen kysymään, miksi hän ei estä ihmisten pahuutta ja luonnon aiheuttamaa kärsimystä. Klassiseen helvettikäsityksen mukaan Paholainen ei ole mikään kadotettujen pääpyöveli, vaan yksi kärsivä sielu muiden joukossa. Tietenkin se mahdollisuus, että jotkut voisivat joutua kadotukseen, on perin ongelmallinen, mutta sitä ei helpoteta sillä että luovutaan kokonaan uuden biografian mukaisesta Paholaisesta. Jos Kellyn filosofis-teologinen kritiikki ontuu, sama koskee hänen tulkintaansa paholaiskäsitysten historiasta. Tiedeyhteisö tuskin vakuuttuu siitä, ettei Uuden testamentin Saatanalla olisi mitään yhteistä klassisen sielunvihollisen kanssa. Heikkouksistaan huolimatta Kellyn kirja osoittaa omalla tavallaan, miten kova tarve atomiajan teologialla on luopua perinteisestä paholaisuskosta. Harvempi ajattelija kuitenkaan lähtee Kellyn perässä piirtämään uudelleen paholaiskäsitysten historiaa. Useimmat puhdistavat uskoa muuttamalla persoonallinen Paholainen pahan symboliksi. Mutta mennäänkö silloin liian pitkälle? Eikö olisi luontevampaa vain korjata eräitä diaboliikan ylilyöntejä ja fantastisimpia spekulaatioita sen sijaan että pahat henget eksorkisoidaan kokonaan kristikunnasta?  

Karsiva tulkintasuunta

Jos tulkintojen toisessa ääripäässä Paholainen otetaan jokseenkin traditionaalisessa muodossaan ja toisessa hänet kielletään kokonaan, niiden väliin sijoittuvalla alueella ei tehdä kumpaakaan. Langenneet henget kyllä oletetaan, koska niille on annettu melkoisen leveä palstatila kristinuskon historiassa ja etenkin koska ne näyttelevät tärkeää roolia Jeesus Nasaretilaisen vaiheissa. Mutta toisaalta niistä ei haluta sanoa kovin montaa sanaa, koska se ei ole mahdollista, emme tiedä niistä mitään kunnollista, tai koska niiden analysointi ei kuulu teologian varsinaiseen tehtävään. Historiallisesti orientoitunut tutkija voi toki kartoittaa paholaiskäsitysten vaiheita laajastikin, mutta silloin kun tehdään varsinaista teologiaa, minkä tarkoitus on sanoa jotakin perimmäisestä totuudesta itsestään, diaboliikka kutistuu melko ohueksi. Sielunvihollisesta jää käteen vain kuiva luu.

Kutsun tätä lähestymistapaa karsivaksi tai minimalisoivaksi tulkintasuunnaksi. Siinä langenneet henget oletetaan osaksi kristillistä maailmankatsomusta, mutta niiden tarkempaa olemusta, historiaa ja tulevaisuutta ei juuri haluta/voida analysoida. Edustavat esimerkit karsivasta tulkintasuunnasta löytyvät eräistä paljon luetuista systemaattisen teologian yleisesityksistä, joissa pyritään liittymään klassiseen kristinuskoon, mutta siten että huomioidaan myös modernin ajan filosofiset ja maailmankatsomukselliset haasteet ja keskustellaan niiden kanssa. Demonologialle ei tietenkään uhrata kovin monta sivua teologian yleisesityksissä, koska niiden pääjuoni on toisaalla: niissä halutaan kertoa oleellinen kristillisestä ajattelusta. Siksi juuri niistä saakin hyvän kuvan karsivan diaboliikan tulkintasuunnasta.

Aloitamme anglikaaniselta pohjalta kirjoittavan John Macquarrien paljon käytetystä teoksesta Principles of Christian Theology. Hän lähtee liikkeelle siitä, ettei kukaan enää usko pahoihin henkiin, sillä onnettomuudet, vastoinkäymiset ja sairaudet selittyvät ilmankin niitä. Raamatun demonologia nousee vanhentuneesta maailmankuvasta, joten sillä on enää vain symbolista käyttöä. Langenneita henkiä voi silti olla olemassa. Macquarrie pitää aivan mahdollisena, ettei ihminen edusta luomakunnan korkeinta älyä, vaan on olemassa meitä korkeampia toisella olemisen tasolla operoivia olentoja. Ja jos niitä on, niihin pätee sama kuin muuhunkin luomakuntaan: niillä on vapaus valita itse suuntansa, sillä maailmanprosessin käynnistänyt Luoja otti sen riskin, ettei kaikki etenekään hänen toiveensa mukaan. Jos siis ihminen lankeaa, on aivan mahdollista, että jotkut häntä korkeammatkin olennot ovat tehneet saman. Heillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä wanhan ajan demonien kanssa, jotka ovat pelkkää myyttistä fantisointia vailla mitään teologista arvoa. Näin Macquarrie edustaa ns. luonnollista demonologiaa: emme tiedä langenneista hengistä Raamatun perusteella, vaan yleisen järkipäättelyn nojalla. Macquarrien järkipäättelyä voidaan jatkaa pitemmällekin. Kaikki ihmiset hulluimmasta viisaimpaan lankeavat tavalla tai toisella Jumalasta. Eikö silloin olisi loogista päätellä saman pätevän myös ihmistä korkeampiin olentoihin? Nekin kaikki ovat luopuneet Jumalasta. Jos näin on, kaikki ylemmät älyt kuuluvat joukkoon, jota myyttisellä kielellä nimitämme demoneiksi.

Amerikan luterilainen Robert W. Jenson antaa langenneille enkeleille pari sivua systemaattisessa teologiassaan (Systematic Theology, Vols 1 ja 2). Hän toteaa ensin, että Auswitschin jälkeisessä tilanteessa meidän on tunnustettava, että pelkkää ja puhdasta pahaa on olemassa, kysymys kuuluu vain, onko se hyvän puutetta, ihmisten pahojen tekojen kasautumista, vai ”onko tuolla jossakin joku joka nauraa meille”? Jenson valitsee viimeisen vaihtoehdon. Jotakin on. Niin kuin Jumala arvostaa luomakuntaa, niin on myös subjektiviteetti, joka ei sitä arvosta. Klassista oppia enkelien lankeemuksesta on tosin melko mahdotonta ymmärtää – miksi hyvä olento valitsisi pahan – ja yhtä käsittämätöntä on kaikki muukin paha, mutta silti pahaa on. Sama pätee pahoihin henkiin, Jenson toteaa. Tällä hän tarkoittaa, että vaikka demonisia olentoja on vaikea kuvitella, niitä voi silti olla olemassa. Tämän jälkeen hän yrittää sanoa jotakin Paholaisen persoonasta, jos häntä nyt voi kutsua persoonaksi. Paholainen on otus, joka ei suostu minkäänlaiseen vastavuoroiseen kommunikaatioon muiden kanssa, vaan haluaa itse määritellä itsensä ylhäisessä yksinäisyydessään. Kun enkeli haluaa asua luomakunnassa, Paholainen kieltäytyy asumasta missään, millä Jenson tarkoittanee, että tämä kieltäytyy kaikesta yhteydestä muiden luotujen kanssa. Tämä riittää Paholaisesta, jonka tunnetusti ”yksi sana kaataa”, Jenson toteaa paholaisosionsa päätteeksi.

Saksalainen Wolfhart Pannenberg tunnetaan pyrkimyksestä ottaa vakavasti klassisen teologian ja filosofian päälinjat, moderni raamatuntutkimus ja nykyinen luonnontiede maailmankuvineen. Kun näistä lähtökohdista laaditaan kolminiteinen teologian yleisesitys (Systematische Theologie Band 1-3), Paholaisesta joukkoineen ei jää juuri mitään suoraa ja selvää sanottavaa. Esiteltyään Barthin negatiivista demonologiaa – pahat henget ovat Jumalaa vastustavan ei-minkään aktiviivinen ilmenemismuoto - Pannenberg saa omista ajatuksiaan kokoon vain tämän: Jumala vetää luomakuntaa tiettyä päämääräänsä kohti ja saattaa olla, että maailmassa on ”voimakeskuksia”, jotka vastustavat tätä Jumalan tulevaisuutta. Uuden testamentin mukaan koko luomakunta on joutunut tällaisen jumalattoman voiman valtaan. Mutta tämän enempää Pannenberg ei suostu sanomaan näistä ”voimakeskuksista”.

Katsotaan vielä erästä tutkijaa, jolle kuuluu johtavan demonologin titteli. Jeffrey Burton Russell on laatinut paholaisuskon historiasta komean neliosaisen monografiasarjan (Satan, Devil, Lucifer ja Mephistopheles). Hänen mukaansa Paholainen on olemassa ainakin käsitteenä, sillä kaikki uudet ja vanhat kulttuurit tuntevat perimmäisen pahan personifikaation jossakin muodossa. Mutta siihen, onko häntä syvemmässä merkityksessä olemassa, tieteellinen lähestymistapa ei tietenkään pysty ottamaan kantaa. Kristinuskon sisällä taas totuus Paholaisesta ratkeaa katsomalla koko kuvaa. Emme voi valita ajattelijoiden virrasta yhtä pyörrettä, josta nostamme Paholaisen esiin kuin jäniksen hatusta. Sen sijaan on katsottava koko teologianhistorian pitkää sielunvihollisen kuvakavalkadia, sillä vain tästä suuresta kokonaisuudesta syntyy kristillinen käsitys hänestä. Samalla on muistettava, ettei moderni tieteen aikakausi ole kaikissa kysymyksissä viisaampi kuin edeltävät sukupolvet. Empiiriseen totuuteen ihastunut silmämme ei näe mikroskooppinsa ja kaukoputkensa läpi todellisuuden kaikkia vivahteita.

Näillä pelisäännöillä Russell päätyy toteamaan, että ainoa kristityille mielekäs paholainen on traditionaalinen pimeyden prinssi, mahtava persoonallinen äly ja tahto, joka pyrkii tuhoamaan luomakuntaa ja aiheuttamaan kärsimystä sen luontokappaleille. Kristikunta ei voi nähdä asiaa millään muulla tavalla Russellin mielestä, sillä sen maailmankatsomuksen on perustuttava sen omiin pyhiin kirjoituksiinsa ja sen oman tradition pitkään historiaan. Ja molemmissa Paholainen on kummitellut sen verran kuuluvasti, ettei häntä voida räjäyttää olemattomiin edes atomiaikana. Liityttyään näin traditionaaliseen paholaisuskoon Russell ottaa kohta muutaman askeleen taaksepäin. Emme voi toistaa minkään vuosisadan demonologiaa sellaisenaan, koska kunkin ajan ajattelussa on omat puutteensa ja yksipuolisuutensa. Tämän pitäisi saada myös nykyisen sukupolven suhtautumaan varovaisesti omaan käsitykseensä Paholaisesta. Näin päädymme paradoksiin: kristityn tulisi tunnustaa Paholainen, mutta hänestä ei saisi tunnustaa liikaa. Tiedämme, että hän on, mutta emme, mitä hän on.

Nämä esimerkit näyttävät karsivan tulkintasuunnan perushengen. Uuden testamentin runsas demonologinen aineisto ohitetaan vähin äänin, koska sillä ei ole juuri mitään todellista annettavaa teologisen ajattelun kokonaisuudelle. Jotkut perustelevat tätä sanomalla suoraan, että raamatullinen demonologia perustuu mytologiseen maailmankuvaan, jonka varassa emme enää hahmota todellisuutta. Toiset eivät mene näin pitkälle, vaan ottavat Raamatun paholaisteksteistä pienimmän yhteisen nimittäjän, jolloin saadaan kokoon demonologian minimi-idea: jokin ihmistä suurempi transsendenttinen mahti vastustaa luomis- ja pelastussuunnitelmaa.

Barth: Paljon melua tyhjästä

Vielä on katsomatta kaikkein omalaatuisin ja samalla tyylikkäin demonologinen esitys. Sen löydämme 1900-luvun merkittävimmän teologin, Karl Barthin kirkkodogmatiikka sarjan seitsemännestä niteestä. Barth pyrki ohjemassaan puolustamaan traditionaalista kristinuskoa uusia villityksiä ja vesitysyrityksiä vastaan. Silti hän onnistui laatimaan paholaistulkinnan, jonka oikeaoppisuutta on vaikea arvioida. Hänen omasta mielestään melkein kaikki häntä ennen tulleet demonologit olivat pelkkiä varkaita ja rosvoja, sillä teologianhistoriassa aihetta on lähestytty oikealla tavalla ani harvoin, jos koskaan. Mukana on ollut lähes aina hienovaraista kunnioitusta, salainen ripaus ihailua tai ainakin ilmapiiri on ollut myönteisen kiinnostunut. Mutta tässä on tehty suuri virhe, Barth jyrisee miltei nyrkkiä puiden. Paratiisin käärmettä on tuijotettu, kun sitä olisi pitänyt lyödä. Demonologian systemaattinen analyysi ei ole tehnyt koskaan kenellekään mitään hyvää, sellainen pikemminkin kylvää tutkijaan itseensä hiukkasen demonisuutta. Barthin mielestä aiheeseen saa luoda vain pikaisen silmäyksen, joten tutkittuaan enkeleitä 150 sivun verran hän uhraa paholaisille vain 12 sivua.

Barthin mukaan demonologian perusvirhe on ollut ensiaskeleista lähtien siinä, että pahoja henkiä on luultu langenneiksi enkeleiksi. Tätä ne eivät kuitenkaan ole. Niillä ei ole yhtään mitään yhteistä enkelien kanssa eikä minkään muunkaan luomakunnan olennon kanssa. Kukaan ei ole niitä luonut, eikä niitä oikeastaan ole edes olemassakaan. Ymmärrämme tämän Barthin paradoksaalisen väitteen, kun katsomme ensin hänen teoriaansa enkeleistä. Enkelit elävät niin täydellisessä yhteydessä Jumalaan, ettei heillä ole minkäänlaista omaa tahtoa eivätkä he oikeastaan ole edes yksilöllisiä persoonia. He tulevat yksilöiksi vain suorittaessaan jonkin tehtävän, joka jälkeen he palaavat välittömästi takaisin enkelien suureen massaan. Siksi me emme pysty erottamaan enkeleitä toisistaan emmekä personifioimaan heitä mitenkään, sillä heidän tahtonsa ja tekonsa ovat Jumalan tahtoa ja tekoa. Enkelit ovat kuin ohut kalvo Jumalan ja maailman välissä: kalvoa itseään ei voi edes havaita, koska se myötäilee niin täysin takanaan olevaa Jumalan muotoa. Näin Barth kytkee enkelit lähes orgaaniseen yhteyteen Jumalan. Tällaiseen skenaarioon ei mitenkään mahdu ajatusta joidenkin enkelien lankeemuksesta. Sellainen on mahdotonta. Täysin Jumalan tahtoon sulautunut enkeliolento ei voi mitenkään itsenäistyä kapinalliseksi hengeksi. Eikä Raamattu edes väitä sellaista, Barth toteaa. Jeesus itse sanoo Saatanan olleen valehtelija alusta alkaen. Hän ei siis ole koskaan kuulunut hyvien enkelien joukkoon, vaan hän on aina ollut se Paholainen, joka hän on tänäänkin.

Näin Barth hylkää ajatuksen enkelien lankeemuksesta. Sellaista ei ole koskaan tapahtunut. Oppi henkimaailman lankeemuksesta on kirkon suuri harha-askel ja paha uni. Mistä pahat enkelit ovat sitten peräisin? Yksi mahdollisuus olisi päätellä, että kun kaikki on Jumalan luomaa, ehkä Jumala on luonut heidät alunperinkin pahoiksi. Tämän tulkinnan Barth hylkää päättäväisesti. Jumala ei luo mitään pahaa, eikä varsinkaan niin pahaa kuin mitä paholaiset ovat. Näin Barthille jää jäljelle paradoksaalinen teoria: langenneet enkelit ovat luomattomia olioita, epäluomia. Jumala ei ole luonut niitä. Mutta ne eivät silti ole ikuisia, vaan niillä on alkuperä. Mistä ne sitten ovat tulleet? Ei mistään, Barth vastaa. Niiden synty ja olemus on ei-missään. Ei-mikään on Barthille tärkeä käsite, jolla hän tutkii pahan olemusta. Kun Jumala loi maailman, hän valitsi tietyt asiat olemaan ja päätti samalla jättää toteuttamatta toiset mahdollisuudet. Paha on sitä mitä Jumala ei tahtonut, minkä hän jätti luomatta, minkä hänen sallimuksensa kielsi, mille hän sanoi Ei. Tälle Barth antaa nimen ”ei-mikään” (das Nichtige). Se ei kuitenkaan ole mitään tyhjää ja olematonta, vaan se on jollakin epävarsinaisella ja luonnottomalla tavalla olemassaoleva valtakunta, koskapa se vastustaa Jumalaa, koska Jumalan täytyy ottaa vakavasti se huomioon ja koska se on saanut otteeseensa osan luomakunnasta. Demonit kuuluvat ei-minkään valtakuntaan Jumalan vasemman käden puolelle. Niiden tunnusmerkki on aktiivisuus, ne syntyvät toiminnasta. Puhumme demoneista silloin kun ei-mikään toimii aktiivisesti Jumalaa vastaan. Missään muualla demoneita ei sitten olekaan. Niillä ei ole muusta luomakunnasta erillistä valtakuntaa, jossa ne pitävät lomaa ja suunnittelevat juoniaan, vaan ne ovat olemassa vain silloin kun ne toimivat. Jos siis kysytään, mitä demonit tekevät silloin kun ne eivät vastusta Jumalaa, vastaus kuuluu: niitä ei ole.

Paljon melua tyhjästä, näin voisi tiivistää Barthin demonologian. Demonit eivät ole enkelien sukulaisia, eivät luotuja olentoja, eivät ikuisia henkiä, eikä niitä ole olemassa missään itsenäisessä mielessä. Ne eivät ole yhtään mitään, paitsi yhtä, valhetta. Ei-mikään on itsessään valhetta. Muuta olemusta sillä ei ole kuin valhe ja teeskentely. Ja demoninen ei-mikään sylkee valheensa joka suuntaan. Se valehtelee väittäessään olevansa melkein tasaveroinen Jumalan vastapuoli, väittäessään olevansa muille luoduille vakavasti otettava haastaja, julistaessaan voivansa tunkeutua Jumalan armon ja pelastusta tarvitsevan ihmiskunnan väliin, teeskennellessään olevansa houkutteleva toiselta ja kauhistuttava toiselta puoleltaan ja esiintyessään hierarkkisena valtakuntana, jolla on johtaja, alaiset ja hallintojärjestelmä lainsäätäjineen, tuomareineen ja toimeenpanijoineen. Demonit ovat siis melko ristiriitaisia otuksia, mitä tietenkin voikin odottaa olennoilta, jotka eivät ole mitään muuta kuin suurta valhetta. Mutta paradoksaalisesti Barth jatkaa, että juuri valheena ne ovat todellisia. Valheen valtakuntana ne muodostavat olemassaolon viidennen tai kuudennen ulottuvuuden. Missä ne sitten vaikuttavat? Kysy pikemminkin, missä niitä ei tapaa, Barth vastaa. Valheenvaltakunta on levittänyt lonkeronsa kaikkialle maailmaan, ihmisten välisiin suhteisiin ja sielujemme ytimeen. (Valheen tuhoaa vain totuuden tuli. Kun tajuamme Jumalan ilmoituksen valossa, ettei demoniseksi vallaksi naamioituneella valheella ole mitään omaa voimaa eikä edes olemassaoloa, ne paljastuvat ja häviävät.)

Onko Barthin mielestä pahoja henkiä olemassa, vai ei? Oikea vastaus kuuluu kyllä ja ei. Barth sanoo monta kertaa pahojen henkien olevan todellisuutta, mutta jatkaa sitten selittämällä niiden olevan pelkkää valhetta. Näin Barth soveltaa diabologiaan klassista ajatusta pahasta hyvän puutteena. Niin kuin paha ei ole mitään itsenäistä, vaan pelkästään hyvän puutetta, samoin pahoja henkiä ei ole missään itsenäisessä merkityksessä, vaan niistä voidaan puhua vain siellä missä Jumalan hyviä suunnitelmia vastustetaan. Tietenkin voidaan kysyä, kuka niitä sitten vastustaa? Mikä on se persoona tai mahti, joka nousee Luojaa vastaan. Tästä päästään taas Barthin paradokseihin. Ei kukaan, sillä Jumalaa ei kukaan voi vastustaa. Ja toisaalta, koska Jumala otti niin vakavasti huomioon vastustajan läsnäolon luomakunnassa, että lähetti oman poikansa kuolemaan pelastaakseen ihmiset vastustajan otteesta, täytyy pahan mahdin kuitenkin olla jotakin. Näin palaamme jälleen paradoksaaliseen kyllä ja ei vastaukseen.

Barthin diaboliikka jää lopulta herkullisen monitulkintaiseksi. Hyvinkin monet koulukunnat voivat adoptoida hänet omaksi pojakseen. Jos traditionaalisen paholaisuskon kannattajat käyttävät runsaasti hyvää tahtoa, he voivat lukea Barthin omaan joukkoonsa: sanoihan hän painokkaasti pahojen henkien olevan todellisuutta, jonka Jumalakin ottaa vakavasti. Paholaisen tyystin kieltävät skeptikot puolestaan voivat katsoa Barthin yrittäneen sanoa omalla rikkaalla kielikuvastollaan samaa kuin hekin: pahoja henkiä ei ole olemassakaan, tai Barthin tavoin ilmaistuna: pahat henget ovat ei-mistään ja niiden olemus on ei-mitään. Karsitun paholaistulkinnan edustajat katsovat seuraavansa Barthia siinä, että pimeyden voimat myönnetään, mutta niille ei uhrata sen kummemmin huomiota. Niistä ei sanota paljoakaan, ne eivät sitä ansaitse, ja kaikkein vähiten niitä palvotaan muodostamalla jäsenneltyä oppia Paholaisesta ja pahuuteen liittyvistä asioista. Barthin Kyllä ja Ei muuntuu heidän korvissaan sanaksi ehkä. Ehkä langenneita henkiäkin on, mutta niistä emme tiedä, koska meidän ei kuulukaan tietää.