Arkkipiispan kova osa

Kirkossamme valitaan parhaillaan arkkipiispaa. Erilaisten näkemyslinjausten edustajat tietenkin toivovat valittavalta oman asiansa ajamista. Tällainen on kuitenkin liikaa pyydetty. Piispan kuuluu olla kaikkien kirkon ihmisten paimen, joten hänen täytyy säilyttää kaikkien luottamus. Siksi arkkipiispan eikä kenenkään muunkaan piispan ole viisasta asettua kovin voimakkaasti jonkun yhden linjan puolelle, jos se jakaa ankarasti mielipiteitä.

Tästä seuraa, että siellä missä tapahtuu uutta, piispan on liikuttava harmaan värittömästi ja varottava ottamasta kantaa mihinkään suuntaan. Parhaiten hän vaikuttaa antamalla tasapuolisesti tilaa hyville puheenvuoroille toivoen, että asian oma logiikka vie lopulta oikeaan tulokseen.

 

Nykyisen arkkipiispa Jukka Paarman mukaan piispan tehtävä on vaalia kirkon sisäistä yhtenäisyyttä. Siksi hän ei ärhennellyt mihinkään suuntaan, vaan neuvotteli ja sovitteli suljettujen ovien takana asioista. Kirkkoakaan ei nykymaailmassa johdeta käskemällä ylhäältä.

Toki ylimmältä puhemieheltä odotetaan hyviä suunnannäyttöjäkin. Kunpa hänellä – tai hänen teologisella sihteerillään – olisi erityisesti uskonnonfilosofista kompetenssia, sillä sieltä nousevat nykyään tärkeimmät kirkolle esitettävät kysymykset. Onko Jumalaa ylipäätään, miksi juuri kristinusko, miksi harjoittaisin uskontoa jne. Näihin vastaamiseksi tarvitaan luterilaista dogmatiikkaakin, mutta ensimmäiset askeleet otetaan uskonnonfilosofian kentällä.

 

Urheita veikkoja nuo arkkipiispaehdokkaat. Heitä katsellessa mieleen tulee eräs Joensuun yliopistoteologi, joka muutama vuosi sitten kieltäytyi piispaehdokkuudesta. Hän perusteli sitä näin. Ennen vanhaan piispat olivat suuria herroja, joille riitti että pönötti näyttävästi. Nyt täytyy oikeasti osata koutsata laumaa, neuvotella eri tavalla ajattelevien kanssa ja ottaa vastaan tulta ja tulikiveä niin omilta kuin vierailta.

Lisäksi terävät korvat kuuntelevat piispan puheita ja löysästä läpästä jää kiinni. Piispaa ei ehkä arvostella julkisesti, mutta sisäpiirissä kyllä osataan arvioida hänen puheitaan ja toimiaan. Tällaiselle miinakentälle tutkija-opettaja ei uskaltanut taiteilemaan.

Sama haluttomuus johtajuuteen näkyy myös kirkkoherratasolla. Ennen lahjakkaat papit ottivat kirkkoherruuden perimmäiseksi tavoitteekseen, mutta nyt osa heistä suuntaa kasvuenergiansa jonnekin muualle – tai antaa sen hiljalleen sammua.

 

Ehkä romantisoin nyt asiaa, mutta nostan oikeasti hattua niille, jotka lähtevät tavoittelemaan suurten johtajien istuimia kirkossamme. Ja annan helposti anteeksi sekin, jos homma vähän kihahtaa päähän.

Johtajat nimittäin joutuvat luopumaan paljosta: omasta ajasta, ajatuksista, tasaveroisista kollegoista ja osittain omista visioistaankin. Lisäksi keskitien kulkija saa kritiikkiä kumpaankin kylkeen. Kyllä itse kukin näin tiukkaan paikkaan joutunut pyytäisi välillä vähän respektiä.