Uudet ehtoollisohjeet luterilaisessa kirkossa

Mistä uusissa ehtoollisohjeissa on kyse?

Piispainkokouksen uudet ohjeet ehtoollisen vietosta kutsuvat tarkentamaan käsitystämme Herran ateriasta. Nyt niissä kehotetaan nauttimaan ehtoollisaineet loppuun asti. Jos viiniä jää yli, se juodaan viimeistään sakastissa pois sen sijaan että kaadettaisiin takaisin pulloon, saatikka viemäriin. Samoin leivät syödään loppuun tai säilötään erilliseen astiaan uutta ehtoollistilannetta varten, jolloin niiden yli ei enää lueta asetussanoja, vaan ne jaetaan sellaisenaan.


Lisäksi viinin tai leivän loppuessa jakotilanteessa uusien aineiden yli luetaan asetussanat eli ne konsekroidaan. Leipää otettaessa lausutaan asetussanojen leipäosuus ja viiniä otettaessa viiniosuus. Tämä merkitsee, että pappi ottaa uudet aineet lautaselle ja maljaan.


Uudet ohjeet koskevat myös diakoniatyöntekijää, joka sekä jakaa ehtoollista että mahdollisesti osallistuu aineiden jälkinauttimiseen sakastissa. Miksi siis nämä uudet ohjeet?

Läsnäolon tapa

Luterilainen ehtoolliskäsitys ottaa kirjaimellisesti Jeesuksen sanat ”tämä on minun ruumiini” ja ”tämä on minun vereni”. Nauttiessani ehtoollista tulen osalliseksi Kristuksesta itsestään, en vain hänen pelastustöistään. Tuo osalliseksi tuleminen tapahtuu suun ja sydämen kautta: ruumis ottaa Kristuksen vastaan suulla, sydän uskolla.
Kristuksen läsnäolon todellisuus tulee kaikkein selvimmin esiin, kun kysymme, mitä nauttii se joka ei usko koko asiaan. Reformoidun kristillisyyden mukaan hän syö pelkkää leipää, sillä ilman uskoa ne eivät ole hänelle Kristuksen ruumis ja veri, vaan tavallista ruoka-ainetta. Luterilaisuus näkee toisin. Myös epäuskossa nauttiva ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren, mutta ei siunaukseksi vaan tuomioksi. Kristuksen ruumis ja veri ovat siis ehtoollisaineissa riippumatta siitä, uskooko ihminen sitä vai ei.


Kutsumme tätä Kristuksen todellista läsnäoloa reaalipreesenssiksi. Sen vastakohta on hengellinen läsnäolo, jossa ehtoollisaineet eivät välitä Kristusta, vaan auttavat ihmistä uskossa ottamaan Herran vastaan hengellisellä tasolla. Katolisessa ajattelussa katsotaan leivän ja viinin olemuksen muuttuvan Kristuksen ruumiin ja veren olemuksiksi kun niiden ominaisuudet pysyvät leivän ja viinin ominaisuuksina (transsubstantiaatio). Siksi ne näyttävät leivältä ja viiniltä, vaikka oikeasti ovat Kristuksen ruumis ja veri.


Luterilaisten mielestä on turha puhua aineiden olemuksen muuttumisesta, sillä voimme ajatella leivän ja viinin sisältävän kaksi olemusta: leivän ja viinin olemuksen ja Kristuksen ruumiin ja veren olemuksen. Tästä tulee luterilaisten termi konsubstantiaatio = kaksi olemusta yhdessä. Näin nautimme sekä leivän että Kristuksen siten että otamme vastaan Kristuksen ”leivässä, leivän alla ja leivän kanssa”. Transsubstantiaation ja konsubstantiaation välillä ei kuitenkaan ole oleellista eroa, sillä kummankin käsityksen mukaan leipä ja viini ovat todellisesti Kristuksen ruumis ja veri.


Milloin sitten Kristus tulee leipään ja viiniin? Silloin kun ehtoollisen asetussanat lausutaan, tarkasti ottaen sanojen ”tämä on minuun ruumiini/vereni” sanojen kohdalla. Siksi näiden sanojen jälkeen voidaan pitää pieni tauko ja kohottaa hieman ehtoollisaineita Kristuksen läsnäolon merkiksi. Asetussanojen lausuminen on sekä evankeliumin lupauksen julistamista kokoontuneelle seurakunnalle että ehtoollisaineiden konsekroimista eli pyhittämistä Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.

Jälkikonsekroinnin logiikka

Nyt tulemme teoriasta käytäntöön. Kun ehtoollista vietetään, vain ne aineet ”tulevat” Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, joiden ylle asetussanat lausutaan. Lisäksi sen ehdon on toteuduttava, että ehtoollinen asetetaan oikeaa tarkoitusta varten eli nauttimista varten.


Alttarilla olevien aineiden konsekroiminen ei yllä alttarin takana olevalle pöydälle saatikka sakastiin, jossa säilytetään lisää leipää ja viiniä. Jos siis ehtoollista jaettaessa on otettava lisää leipää tai viiniä, ne on aina konsekroitava erikseen siten että pappi lukee niiden ylle hiljaa leipää tai viiniä koskevat asetussanat (ns. jälkikonsekrointi).


Tämä voi äkkiseltään kuulostaa magialta, mutta kyse ei ole siitä. Magiassa ihminen omilla kyvyillään hallitsee tuonpuoleisen maailman voimia. Ehtoollisaineet taas eivät konsekroidu ihmisen hokkuspokkusten ansiosta, vaan koska Kristus on antanut läsnäolonsa lupauksen ehtoollisen viettoon. Tuo läsnäolon lupaus toteutuu niissä aineissa, jotka on hänen käskynsä mukaisesti pyhitetty ehtoollisen nauttimista varten. Siksi asetussanat eivät konsekroi kaikkia kirkossa olevia aineita, vaan vain ne, jotka on otettu esiin jakamista varten ja joiden yli asetussanat lausutaan.


Uusien asetussanojen lukeminen hiljaa ei ole monimutkainen operaatio. Mutta se vaatii sen, että ne lausuu pappi, koska hänet on vihitty toimittamaan sakramentteja. Tämäkin voidaan huomioida luontevasti ehtoollisaineita käsiteltäessä.

Nautitaan loppuun asti

No hyvä, ehtoollisaineet ovat todellisesti Kristuksen ruumis ja veri. Uskoo ihminen sen tai ei, hän ottaa vastaan itse Jumalan Pojan ehtoollisaineiden kautta. Mutta kuinka kauan leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri? Tulevatko ne takaisin tavalliseksi leiväksi ja viiniksi messun jälkeen?


Eivät tule. Luterilaisen logiikan mukaan oikein konsekroidut aineet ovat konsekroituja aineita, joten ne ovat sakastissa Herran läsnäolon instrumentteja samalla tavalla kuin alttarikaiteella.
Piispainkokouksen ohje haluaa tarkentaa tähän liittyvää epäselvyyttä. Luterilaisessa ajattelussa ja käytännössä on myös esiintynyt sellainen käsitys, että aineet ovat ruumis ja veri vain niiden nauttimistilanteessa. Tätä kantaa on perusteltu Yksimielisyyden ohjeen ehtoollisartiklalla, jonka mukaan sakramenttia ei ole siellä missä puuttuu sakramentin käyttö. Jos konsekroituja aineita ei nautita Kristuksen käskyn mukaan, ne eivät ole hänen ruumis ja veri.


Tämän on tulkittu tarkoittavan, että aineet ovat ruumis ja veri vain käytössä (in usu) eli silloin kun ihminen ottaa ne vastaan alttarilta. Ehtoollisenvieton jälkeen ne ovat jälleen tavallista leipää ja viiniä, joten niiden jatkokäsittelyllä ei ole suurta merkitystä. Tämän käsityksen pohjalta monissa kirkoissa konsekroidut leivät pannaan takaisin leipäastiaan, josta ne konsekroidaan uudestaan seuraavana pyhänä. Viini taas kaadetaan takaisin pulloon tai jonnekin muualle.


Tässä on kuitenkin tulkittu Yksimielisyyden ohjetta väärin. Siinä sakramentin ”käytöllä” tarkoitetaan sellaista käyttöä, jossa leipä ja viini syödään ja juodaan. Sellaisessa käytössä on kyse sakramentista. Jos taas aineet konsekroidaan jotakin muuta käyttöä varten, ne eivät ole ruumis ja veri. Keskiajan katolisessa kirkossa leipää nimittäin konsekroitiin myös pelkkää palvomista varten, jolloin kukaan ei syönyt sitä, vaan kohotettua leipää vain katsottiin palvoen tai se nostettiin uhriksi Jumalalle. Lisäksi konsekroitua leipää kuljetettiin kulkueessa ikään kuin Kristusta itseään. Yksimielisyyden ohje torjui tällaisen käytön. Sellaista tarkoitusta varten konsekroidut aineet eivät ole Kristuksen ruumis ja veri. ”Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä siunattua leipää ei jaeta, oteta vastaan eikä nautita, vaan missä se suljetaan sakramenttilippaaseen tai uhrataan tai missä sitä kannetaan kulkueessa”.


Näin ollen nauttimista varten konsekroidut aineet ovat oikeassa käytössä, joten ne ovat ruumis ja veri pysyvästi. Oleellista on siis se, mitä tarkoitusta varten aineet konsekroidaan. Tästä syystä konsekroidut aineet ovat messun jälkeenkin eri asia kuin konsekroimattomat aineet. Siksi siunattu leipä ja viini on syytä nauttia loppuun, tai jos leivät säästetään, niitä ei konsekroida enää uudestaan.


Tällä on merkitystä myös seurakuntalaiselle. Hänen pitäisi juoda viininsä loppuun, vaikka se ei olisikaan lempimerkkiä. Niin tekevä on ymmärtänyt oikein, miksi pappi sanoo pikaria ojentaessaan: ”Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.”

Turhat pulinat pois

Nyt voidaan kysellä, ovatko oppineiden spekuloinnit nyt karanneet yläpilviin. Raamatun ehtoollistekstit kun mahtuvat yhdelle postikortille, joten onko niistä lupa vetää näin pitkälle ulottuvia johtopäätöksiä?
Luterilaisessa ajattelussa ollaan tietoisia turhan spekuloinnin vaaroista. Juuri siksi aineet neuvotaankin nauttimaan loppuun asti. Silloin emme pääse spekuloimaan reaalipreesensin kestolla, emmekä tekemään muutakaan kyseenalaista siunatuilla aineilla.


Mikään ohje ei silti torju vaikeita jatkokysymyksiä. Mitä pitäisi ajatella alballe läikkyneestä viinistä? Tai puolilleen jääneestä pikarista? Onko niissä edelleen Kristuksen ruumis ja veri? Vastataan tähän mitä tahansa, virallisten ohjeiden ja yleisen käytännön on silti oltava asianmukaista ja oikeaa. Ehtoollisen vieton pyrkimyksen on seurattava ehtoollisen teologista logiikkaa, vaikka se avaakin portit uusille spekuloinnin mahdollisuuksille.


On selvää, että uusista ohjeista huolimatta jotkut kirkon ihmiset mieltävät ehtoollisen enemmän sisäishengellisenä kuin ruumiilliskonkreettisena tapahtumana. Heille aineiden jälkikäsittelyllä ei ole suurempaa merkitystä, joten heillä ei pitäisi olla mitään uutta käytäntöä vastaan.


Äkkiseltään uudet ohjeet kuulostavat oudoilta, mutta kun tarkemmin ajattelee, niissä on oma johdonmukaisuutensa. Ne perustuvat reformaation vuosisadan luterilaiseen ehtoollisajatteluun, joka on kirjattu tunnustuskirjoihimme. Samalla ne liittyvät keskiajan kristikunnan ajatteluun ja käytäntöön. Uudet ohjeet eivät ole mitään isä Lutherin erityiskorostuksia vaan ne seuraavat vanhan kristikunnan yleistä tapaa.


Erityisen vakavuuden ehtoolliskäytännöt saavat siitä, että tunnustuskirjojemme mukaan kirkko on siellä missä ”evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit oikein toimitetaan ” (CA VII). Evankeliumin puhdasta julistusta on tietenkin vaikea arvioida. Ehtoollisen vietto taas on niin konkreettinen tapahtuma, että sen toimittamisen oikeellisuuteen voidaan jo ottaa kantaa.


Tietenkin on olemassa sekin mahdollisuus, että varhainen luterilaisuus tunnustuksineen ei ole ymmärtänyt ehtoollisteologiaa oikein, vaan jätti uskonpuhdistusprosessin siltä osin kesken. Paino sijoittui liikaa ehtoollisen materiaaliseen ja ulkoiseen puoleen, jolloin reaalipreesensin idea nähtiin laajempana kuin mitä se todellisuudessa on. Piispainkokouksen ohje katsoo kuitenkin toisin. Tämä merkinnee sitä, että useimpien seurakuntien toivotaan muuttavan nykyistä ehtoolliskäytäntöään. Asia jää käytännössä kirkkoherran aloitteellisuuden ja katsomuksen varaan.