Ehtoollinen Uudessa testamentissa ja vähän sen jälkeenkin

 

                                                                              dos Kari Kuula 2010

 

1. Ehtoollisen juuret

 

Herran aterialle voidaan tunnistaa kolme juurta tai taustavaikutinta. Maanpäällisen eli historiallisen Jeesuksen lähipiiri söi yhdessä aterioita. Tuohon aikaan ihmiset eivät syöneet kenen tahansa kanssa, vaan vain omaan lähipiiriin kuuluvien kanssa. Pöytäyhteyteen kutsuminen merkitsi samaan joukkoon identifioitumista, ystävyyttä ja myös tiettyä vastavuoroisuuden velvoitetta. Siksi juutalaiset söivät vain muiden juutalaisten kanssa, koska ateriayhteydellä ja sen yhteydessä noudatettavilla puhtaussäädöksillä ilmaistiin kuulumista samaan Jumalan kansaan.

Näin ollen myös Jeesus-liikkeen viettämillä aterioilla oli oma sosiologinen ja teologinen sisältönsä. Jeesus kutsui pöytäyhteyteen ihmisiä välittämättä lainkaan heidän sosiaaliluokastaan, puhtaudellisesta statuksestaan tai moraalisesta maineestaan. Tätä sekalaista joukkoa hän piti uutena ja uudistettuna Jumalan kansana, joka oli kääntynyt seuraamaan Jeesuksen kutsua. Noihin aterioihin sisältyi myös eskatologinen ulottuvuus: ne ennakoivat tulevaa Jumalan valtakuntaa, jossa vietetään uuden yhteyden juhla-ateriaa, jonne edesmenneet pyhätkin vaeltavat sankoin joukoin.

Evankeliumitraditiossa on runsaasti viitteitä Jeesus-liikkeen aterioihin. Ulkopuolisetkin panivat merkille Jeesuksen ateriakäytännöt, ja lausuivat ihmettelevän kritiikkinsä: hän syö syntisten kanssa. Teologisesti ladatuimpia ovat leipäihmeet, joissa ihmeaineksen kautta tuodaan esiin eskatologinen ulottuvuus: näin leipä tulee kerran riittämään Jumalan valtakunnassa. Nämä Jeesus-liikkeen yhteysateriat loivat yhden juuren alkukirkon ehtoolliskäytännölle.

Toinen pohja nousee Jeesuksen viimeisestä ateriasta, jonka hän vietti pääsiäisviikolla lähipiirinsä kanssa. Synoptiset evankeliumit ja Paavali tallentavat vakiintuneen tradition tästä ateriasta, kun taas Johanneksen versiossa jalkojenpesu peittää alleen itse aterian. Ajoituskysymysten takia on epäselvää, oliko kyse pääsiäisateriasta (synopt) vai viettikö Jeesus sitä pääsiäistä edeltävänä valmistuspäivänä (Joh). On asia kummin vain, ateriatraditiossa ei ole enää juuri minkäänlaista jälkiä pääsiäisaterian vietosta, sillä viittaukset pääsiäislampaaseen ja muuhun ruokaan puuttuvat. Tämä johtunee siitä, että tapausta kerrottiin vain siksi, että sillä perusteltiin kristillistä ehtoollisen viettoa, joten siitä pudotettiin saman tien pois kaikki ehtoollisenviettoon liittymättömät tarpeettomat yksityiskohdat. Koska meille säilynyt viimeisen aterian traditio puhuu nimenomaan pääsiäisateriasta, Uuden testamentin ehtoollisteologian tutkimuksessa lähdetään yleensä tästä liikkeelle. Silloin kysytään, mikä neljästä pääsiäisaterian maljasta oli se, josta Jeesus lausui maljasanan – se oli todennäköisesti kolmas, koska se nautittiin ”aterian jälkeen” ja koska viimeinen malja juotiin kiitoslaulun jälkeen. Tosin kovin paljon ei voida päätellä juutalaisen pääsiäisaterian vieton pohjalta, koska tietomme juutalaisten ateriakäytännöistä perustuvat melko myöhäsyntyisiin lähteisiin. Siksi viisainta on tutkia synoptisen tradition viittauksia sellaisenaan rakentamatta kovin paljon sen varaan, minkälaisessa konkreettisessa tilanteessa ateria vietettiin.

Kolmas Herran aterian juuri on julkisten juhla-aterioiden käytäntö kreikkalaisessa, roomalaisessa ja myös juutalaisessa kulttuurissa. Erilaisten yhteisölliset ateriat vaikuttivat väkisinkin kristittyjen käsitykseen omasta Herran ateriastaan, etenkin kun melkein kaikkiin aterioihin sisältyi aina uskonnollista toimintaa. Ammattikiltojen, yhdistysten ja kyläyhteisöiden yhteisillä aterioilla muistettiin aina uhrata jumalille viljaa, viiniä ja osa syötävästä lihasta. Tästä tulikin kristityille ongelmia, koska he joutuivat toisinaan tilanteisiin, jossa syödään epäjumalille uhrattua lihaa, kuten tiedämme Paavalin kirjeestä korinttilaisille. Myös joissakin suljetuissa uskonnollisissa liikkeissä, kuten Mitran kultissa, vietettiin uskonnollisia yhteysaterioita. Näistä syistä ulkopuolisista ei ollut mitenkään kummallista, että kristityt viettivät omia Herran aterioitaan. Pikemminkin olisi ollut outoa nähdä uskonnollis-filosofinen yhteisö, jolla ei ole minkäänlaista omaa kulttiateriaa.

 

2. Aterian vieton käytännöt

 

Lähdemme liikkeelle Herran aterian vieton käytännöistä. Vanhemmassa tutkimuksessa ajateltiin usein – Joachim Jeremiaksen perässä – että alkukirkolla oli kaksi erilaista ateriaa: puhtaasti karitatiivinen agape ateria ja Jeesuksen uhrikuolemaan muistava kultillissakrifisiaalinen eukaristia. Tämä kaksoisteoria on nykyään hylätty, koska meillä ei ole minkäänlaista näyttöä agape-aterioista, joissa ei olisi läsnä minkäänlaisia eukaristisia motiiveita. Toki kristityt söivät yhdessä ja kutsuivat naapureita kylään pelkästään karitatiivisista motiiveista käsin, mutta emme voi olettaa, että kirjalliset viittauksemme kristittyjen aterioista puhuisivat toisinaan näistä tilanteista. Emme myöskään voi tunnistaa selvää terminologista erottelua agapeen ja eukaristian välillä; esimerkiksi Ignatios Antiokialainen tarkoittaa molemmilla termeillä samaa ateriaa. Näin ollen lähdemme liikkeelle siitä, että kaikki kristittyjen seurakunta-ateriat sisälsivät eukaristisen motiivin: niitä vietettiin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen nimissä.

Alkuseurakunta jatkoi pääsiäisen jälkeen siitä mihin Jeesus-liike jäi: yhteisiä aterioita vietettiin edelleen, mutta nyt Jeesus ei ollut enää läsnä fyysisesti, vaan hän seurakunnan Herrana hän isännöi ateriaa hengellisellä tavalla. Ylösnousseena Herrana hän oli läsnä hengen olomuodossa, samaan tapaan siis kuten Pyhä Henki. Apostolien tekojen mukaan alkukirkon jumalanpalvelus muodostui ”leivän murtamisesta”, pyhien kirjoitusten lukemisesta, apostolisen opetuksen kuuntelemisesta ja rukouksesta – samat elementit kuin meillä edelleen, etenkin kun lisäämme Paavalin kirjeistä sen tiedon, että alkukirkossa myös laulettiin.

Kun kristillinen liike levisi pakanalliselle maaperälle, kääntyneitä ei ollut vaikea opettaa Herran aterian viettoon. Pikemminkin päinvastoin. He osasivat odottaa, että myös tässä uskossa vietetään jumalten kunniaksi ateriaa niin kuin kaikki muutkin tekevät. Paavalin tiedonantojen perusteella tiedämme, että Herran ateria oli kokonainen ravitseva ateria, jonne ihmiset toivat mukanaan omat ruoat, joita sitten syötiin illalliseksi. Samoin tähän viittaa Herran aterian vanha nimi kyriakon deipnon, jonka sana deipnon tarkoittaa ilta-ateriaa, antiikin maailman pääateriaa. On vaikea sanoa, milloin tästä käytännöstä luovuttiin ja Herran aterialla nautittiin vain muodollisesti pala leipää ja viiniä. Varmat kirjalliset viittaukset tähän löytyvät vasta kolmannelta vuosisadalta, mutta mahdollisesti niin tehtiin huomattavasti aikaisemmin, ehkä jo Justinoksen aikana. Lisäksi on muistettava, että kehitys on edennyt eri tahtiin eri paikkakunnilla. Todennäköisesti teologia ja käytäntö ovat edenneet käsi kädessä. Sitä mukaan kun Herran läsnäolo sidottiin itse aineisiin, muodolliset ateria-ainekset saivat edustaa Herran ruumista ja verta. Kun emme voi varmuudella ottaa kantaa tähän kysymykseen, jätämme sen avoimeksi.

Kenet kutsuttiin Herran aterialle? Vain kristillisen uskonsa tunnustetut kastetut ihmiset, vai oliko se avoin kaikille asiasta kiinnostuneille? Olisi luontevaa olettaa, että etenkin varhaisvaiheessa käytännöt vaihtelivat. Inklusiivisen käytännön puolesta puhuu se, että ei-kristittyjen kutsuminen jumalanpalvelukseen ja kunnon aterialle, olisi mitä luontevin keino evankelioida ihmisiä. Lisäksi kertomukset Jeesuksen seurueen yhteisistä aterioista voisi tukea inklusiivista ehtoolliskäytäntöä. Jeesuksen ”isännöimillä” aterioilla nimittäin oli läsnä sisäpiirin lisäksi ulkopuoliset ”kuuntelijat”, joiden toivottiin jonakin päivänä tekevän kunnollisen kääntymyksen.

Toisaalta ehtoollisen teologiset sisällöt puhuvat parhaiten eksklusiivisen käytännön puolesta: vain niiden sopii nauttia Herran ateriaa, jotka ovat yhteydessä Herraan ja hänen kansaansa. Joka tapauksessa kehitys johti ekslusiiviseen käytäntöön. Sen ensimmäinen selvä merkki on Didakhen rajaus ”teidän kiitosateriastanne älköön syökö älköönkä juoko kukaan muu kuin Herran nimeen kastetut. Tarkoittihan Herra myös tätä, kun hän sanoi, Älkää antako pyhää koirille” (Did. 9:5). Se, että ohjetta ei esitetä läpihuutojuttuna vaan sitä perustellaan Herran sanalla, viittaa siihen, että didakhisti tiesi myös inklusiivisista ehtoolliskäytännöistä. Justinos Marttyyri vahvistaa Didakheen ohjeen: ehtoolliselle kutsutaan vain se ”joka uskoo opetuksemme tosiksi ja joka on kasteessa pesty syntien anteeksiantamiseksi ja uudestisyntymistä varten ja joka elää siten kuin Kristus on säätänyt” (1. Apol. 66:1). Ehtoolliselle pääsyn ehtona oli siis oikea usko tiedollisena asenteellisena, seurakuntaan ja Kristukseen liittyminen kasteen kautta ja – näiden empiirisenä todisteena – oikea kristillinen elämäntapa.

Mitä tiedämme ehtoollisen vieton menoista? Aluksi tunnustettiin synnit, Didakhe tietää kertoa (Did. 14:1). Samainen Didakhe opettaa, ettei ehtoolliselle ja jumalanpalvelukseen ylipäätään pidä tulla, jos on riidoissa toisen kanssa – tai laajentaen, jos on muuten synnin tilassa – sillä sellainen saastuttaa kristittyjen uhrin (Did. 14:2-3). Paavali puolestaan muistuttaa, että ehtoollisen vietossa täytyy näkyä kristittyjen keskinäinen rakkaus. Korintissa nimittäin vietettiin ehtoollista vaarallisella tavalla väärin. Kukin toi omat eväät mukanaan, eivätkä rikkaat jakaneet köyhille, vaan söivät niin että he olivat – Paavalin liioittelevien sanojen mukaan – juovuksissa toisten jäädessä nälkäiseksi. Jos kaikille ei jaeta kristillisesti tasan, kyse ei ole oikeasta Herran ateriasta, Paavali sanoo. Sitten hän tarkentaa, että kelvoton nauttiminen koituu siunauksen sijaan tuomioksi, minkä takia monet korinttilaiset ovatkin sairastuneet tai kuolleet. Meille tämä voi kuulostaa aika vieraalta ajatukselta, mutta Raamatussa ja ylipäätään klassisessa kristinuskossa elää kirkkaana se usko, että Jumala rankaisee ihmisiä synnistä. Rangaistusten tarkoitus on käännyttää oikealle tielle tai kostaa niin kuin syntiselle kuuluu - siksi on oikein kysyä vastoinkäymisissä, mistä minua nyt rangaistaan. Paavalin viittaus kelvottomaan ehtoollisen nauttimiseen on erityisen tärkeä sen myöhemmän tulkintahistorian takia. Kohdassa on nähty merkki siitä, että ehtoollinen vaikuttaa ihmiseen hänen uskostaan riippumatta.

 

3. Kiitosrukous ja selebrantti

 

Aterialla luettiin kiitosrukous, kuten tuon ajan ateriakäytäntöihin kuului. Tästä tulee yksi aterian nimikin, eukaristia. Varhaisin viittaus tähän löytyy Paavalilta: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen” (1. Kor. 10:16). Myös leipäihmeiden yhteydessä Jeesus ”lausui kiitoksen” ja laivaehtoollisellaan Paavali ”otti leivän ja kaikkien nähden kiitti Jumalaa, mursi leivän ja alkoi syödä” (Apt. 27:35). Oletettavasti kiitosrukoukseen sisällytettiin sekä seurakunnan kulloisestakin tilanteessa että ehtoollisen teologiasta nousevia aiheita.

Leivän ja viinin yli lausuttua rukousta kutsuttiin sekä kiitokseksi että siunaukseksi. Tässä yhteydessä termeillä eulogein ja eukharistein ei ole havaittavaa eroa, sillä niitä käytetään vaihtoehtoisesti – Jeesus siunasi leivän kohdalla ja kiitti maljan kohdalla (Mt-Mk) tai kiitti molempien kohdalla (Pli, Just). Aterian kontekstissa kiitos ja siunaus kohdistuvat Jumalaan, ei aineisiin. Näin etenkin jos taustalla on juutalainen ruokarukouskäytäntö, jossa ruokaa ei varsinaisesti siunattu, vaan Jumalaa kiitettiin sanomalla ”siunattu olet sinä, Jumala”. Tämä on huomioitu Uuden testamentin käännöksessämme siten, että synoptikkojen Jeesuksen leipäihmeissä lausuma eulogein- verbi (kirj. siunata) käännetään ”lausui kiitoksen”. Johanneksen evankeliumissa Jeesus taas kiittää verbillä eukharistein. Siksi emme voi puhua aineisiin kohdistuvasta konsekraatiosta vielä varhaiskirkon aikakaudella.

Didakhe tallentaa vanhimman tuntemamme kiitos/siunausrukouksen (Did. 9:1-4), samoin kuin aterian jälkeen lausutun kiitosrukouksen (Did. 10:2-6). Rukousta ei kuitenkaan ole aina lausuttava juuri näillä sanoilla, sillä profeetat voivat lausua sen ”niin laajasti kuin tahtovat” (Did. 10:7). Maljasta rukoillaan näin: ”Me kiitämme sinua, Isämme, sinun palvelijasi Daavidin pyhästä viinipuusta, jonka olet ilmoittanut meille palvelijasi Jeesuksen kautta. Sinulle kunnia iankaikkisesti”. Sitten leivästä: ”Me kiitämme sinua, Isämme, elämästä ja tiedosta, jonka olet meille ilmoittanut palvelijasi Jeesuksen kautta. Sinulle kunnia iankaikkisesti.” Tämän jälkeen rukous jatkuu eskatologisella seurakuntateemalla: ”Samoin kuin tämä leipä oli siroteltuna hajalleen vuorille, mutta sitten koottiin ja tuli yhdeksi, samoin tulkoon kirkkosi kootuksi maan ääristä sinun valtakuntaasi. Sillä sinun on kunnia ja voima Jeesuksen Kristuksen kautta iankaikkisesti”. (Did. 9:2-4).

Tämän rukouksen jälkeen nautittiin ehtoollinen. Didakhe neuvoo rukoilemaan sen jälkeen näin: ”Me kiitämme sinua, pyhä Isä, pyhästä nimestäsi, jonka olet pannut asumaan meidän sydämiimme, sekä tiedosta ja uskosta ja kuolemattomuudesta, jonka olet ilmoittanut meille palvelijasi Jeesuksen kautta. Sinulle kunnia iankaikkisesti! Sinä, kaikkivoipa Valtias, olet luonut kaiken nimesi tähden. Ravinnon ja juoman olet antanut ihmisille nautittavaksi, jotta he kiittäisivät sinua. Meille taas olet antanut hengellisen ravinnon ja juoman ja iankaikkisen elämän palvelijasi Jeesuksen kautta. Kaikesta me kiitämme sinua, sillä sinä olet voimallinen. Sinulle kunnia iankaikkisesti! Muista Herra kirkkoasi, niin että pelastat sen kaikesta pahasta ja teet sen täydelliseksi sinun rakkaudessasi. Kokoa se neljästä ilmansuunnasta, tuo pyhitetty, sinun valtakuntaasi, jonka olet sitä varten valmistanut. Sillä sinun on voima ja kunnia iankaikkisesti! Tulkoon armo ja kadotkoon tämä maailma. Hoosianna Daavidin huoneelle! Jos joku on pyhä, hän tulkoon; jos joku ei ole, tehköön parannuksen. Maranata. Aamen.” (Did. 10:2-6) Nämä viimeiset huudahdukset saattavat olla liturgin ja seurakunnan välisiä antifoneja.

Mielenkiintoista on todeta, että Didakhen rukouksissa ei viitata Kristuksen kuolemaan millään tavalla. Tämä on saanut jotkut kommentaattorit pitämään Didakhen ohjeita jonain muuna kuin Herran aterian ohjeena. Luontevampaa on kuitenkin olettaa, että seurakuntaelämän käsikirjaksi tarkoitetussa teoksessa puhutaan ehtoollisen vietosta, kun siinä kerta puhutaan kasteesta, paastosta ja rukouksestakin.

Kuka lausui kiitosrukouksen eli toimi selebranttina? Sitä ei suoraan kerrota Uuden testamentin kirjallisuudessa, joten joudumme tyytymään todennäköisyyspäätelmiin. Todennäköisesti käytännöt vaihtelivat: joskus kunkin kodin isäntä lausui rukouksen ja joskus sen teki paikallisen seurakunnan johtaja. Näin ollen naisetkin saattoivat toimittaa ehtoollisrukouksen ja johtaa koko aterian viettoa. Kristillisen liikkeen järjestäytyminen ja vakiintuminen paikkakunnalle johti kuitenkin vähitellen siihen, että miehet toimivat johtavissa tehtävissä ja seurakunnan edustajina, jolloin he myös isännöivät Herran aterialla.

Ignatios Antiokialainen pystyttää tärkeän virstanpylvään kirjoittaessaan: ”Älköön kukaan ilman piispaa toimittako mitään seurakunnallista toimitusta. Sellaista ehtoollista pidettäköön pätevänä, joka tapahtuu piispan tai hänen valtuuttamansa henkilön toimesta” (Ign. Smyrn. 8:2). Tästä päätellen ainakin vuosisadan taitteen Antiokiassa seurakunnan virkaan asetetut episkopokset, presbyterokset ja ehkä diakonit johtivat ehtoollista, mutta näin ei välttämättä tehty kaikkialla tuon ajan kristikunnassa. Didakhen rukousohjeessa seurakuntaa nimittäin puhutellaan kollektiivisesti – ”lausukaa kiitosrukous” – ikään kuin kuka tahansa voisi sen toimittaa. Joka tapauksessa Ignatios tarjoaa ensimmäisen varman tiedon siitä, että ehtoollisen vieton edellytettiin tapahtuvan seurakunnan viranhaltijan johdolla.

Toinen tärkeä maamerkki on samoihin aikoihin kirjoittanut Clemens Roomalainen, joka ensimmäisenä puhuu apostolisen viran seuraannosta. Apostolit asettivat ensimmäiset tehtävään sopivat käännynnäiset paikkakunnan piispoiksi – tai presbytereiksi, Clemensille piispa ja presbyteeri on sama asia - ja diakoneiksi, ja näiden kuoltua uudet miehet – kyllä, Clemens puhuu miehistä -  täytyy asettaa samaan virkaan (1. Clem. 40-44). Todennäköisesti Clemens ajatteli näiden piispojen/presbyteerien johtavan ehtoollisen viettoa, etenkin kun hän rinnasti heidän virka-asemansa Vanhan testamentin papistoon, joka myös asetettiin suorittamaan uhreja ja palvelustehtäviä määräaikoina. Näin uskallamme päätellä, että viimeistään vuosisadan taitteen tienoilla ainakin Roomassa ja Antiokiassa ehtoollisjumalanpalvelusta johti seurakunnan viranhaltija. Todennäköisesti näin on tehty tuolloin muuallakin, joskaan ei välttämättä kaikkialla, sillä seurakunnallinen järjestäytyminen on edennyt eri tahtiin eripuolella kristikuntaa.

Roomassa toiminut Justinos Marttyyri vahvistaa tämän käytännön: ”Kokousta johtavalle veljelle viedään leipä, sekä maljat vedelle ja sekoitetulle viinille. Hän ottaa ne ja lähettää kaikkeuden Isälle kiitoksen ja ylistyksen hänen Poikansa ja Pyhän Hengen kautta sekä lausuu runsaita kiitosrukouksia siitä, että hän on katsonut heidät arvollisiksi näihin asioihin. Hänen päätettyään pyyntörukoukset ja kiitosrukouksen kaikki läsnäolevat vahvistavat ne sanomalla Aamen” (1. Apol. 65:3-4) Sitten ”diakoneiksi kutsumamme” antavat siunattua leipää, viiniä ja vettä paikallaolijoille ja vievät niitä niille, jotka eivät päässeet paikalle. Justinos käyttää johtavasta selebrantista yleistermiä ”kokousta johtava veli” (proestootos toon adelfoon, kirj. veljien johtaja), koska vielä tuolloin eri seurakuntien virkarakenne oli erilainen – oli piispajohtoisia ja presbyteerijohtoisia seurakuntia ja koska molemmat saattoivat johtaa ehtoollisen viettoa.

 

4. Asetussanojen lukeminen

 

Entä asetussanojen lukeminen? Luettiinko tai kerrottiinko ehtoollisen vieton yhteydessä, miten Jeesus itse vietti viimeistä ateriaansa käskien meidän jatkaa samaa käytäntöä? Kumma kyllä, tässä kohdassa historiallinen todistusaineisto vaikenee täysin. Missään ensimmäisten kolmen vuosisadan tekstissä ei kehoteta lausumaan asetussanoja, eikä mikään ehtoollistilanteen selostus anna ymmärtää, että niin olisi tehty. Uuden testamentin ”asetussanoissa” kehotetaan viettämään ehtoollista, mutta ei lukemaan asetussanoja. Didakhessa ei puhuta mitään asetussanoista. Justinos siteeraa ne lyhyesti, mutta ei osana ehtoollisliturgiaa vaan niiden kautta hän kertoo, miksi ehtoollista vietetään. Toisin sanoen, asetustilanne muistetaan katekeettisista syistä, ei siksi että ne olisivat kiinteä osa liturgiaa. Vasta neljännellä vuosisadalla tapaamme ensimmäiset viittaukset siihen, että asetussanat luettiin osana ehtoollisrukousta (Apostolinen traditio, joka aikaisemmin pantiin Hippolytoksen tiliin, Serapionin rukoukset).

Näillä havainnoilla on melko tärkeä teologinen merkitys. Uudessa testamentissa Kristus kehottaa viettämään ehtoollista, mutta käskyä asetussanojen lukemisesta ei anneta. Emme siis tiedä, pitikö alkukirkko asetussanojen lukemista oleellisena osana ehtoollista. Didakhen ja Justinos Marttyyrin tekstit kallistavat kuitenkin vaakaa varovasti siihen suuntaan, etteivät asetussanat olleet oleellinen osa ehtoollisen viettoa. Jos niitä olisi pidetty välttämättömänä, voisi olettaa kummankin mainitsevan sen. Näin ollen meidän tuntemamme asetussanat eivät ole – ainakaan Raamatun käskyn näkökulmasta – konstitutiivinen osa ehtoollisen viettoa.

Mutta heti tämän perään on sanottava, että alkukirkossa ilmaistiin kuitenkin jollakin tavalla se, että nyt vietämme Herran ateriaa. Sen tekemistä taas voidaan pitää oleellisena osana aterian viettämistä. Ilman sitä kyse ei ole Herran ateriasta vaan jostakin muusta. Siksi – näin voimme päätellä - ehtoollisen teologinen pätevyys vaati jonkinlaisen sanallisen ilmauksen tilanteen luonteesta. Ehkä varhaisessa vaiheessa ateriaa edeltävää kiitosrukousta pidettiin tällaisena, kunnes viimeistään neljännellä vuosisadalla asetussanat saivat saman tehtävän, jos ei jo aikaisemminkin. Tämä on toki mitä luontevin tapa aloittaa Herran ateria. Mutta kun Uudessa testamentissa eikä muussakaan aikalaiskirjallisuudessa asetussanoista ei anneta selvää käskyä, jäämme teologisesti hieman hankalaan tilanteeseen. Käytämme asetussanoja kirkon todistuksen nojalla, emme selvän Raamatun sanan perusteella.

 

5. Ehtoollisen teologiaa

                     

Katsotaan sitten ehtoollisen teologiaa. Ehtoollista vietetään, koska Kristus käski niin: ”Tehkää tämä minun muistokseni” (Pl-Lk versio). Sen tarkoitus on muistaa Kristuksen kuolemaa.

Kristuksen kuolemaa muistetaan pelastustapahtumana, ei vain historiallisena sattumuksena. Tämä tulee selvimmin ilmi maljasanoista: malja on ”liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Mt). Sana ”liitto”, diatheekee on avainkäsite tässä. Vanhan testamentin maailmassa Jumalan ja Israelin kansan liitto vahvistettiin ja sinetöitiin uhrieläinten verellä. Nyt Kristuksen veri luo uuden liiton, jossa Jumalan yhteyteen ja hänen kansaansa tullaan aivan uudella tavalla: Kristuksen kautta. Ehtoollisella siis muistetaan ja palautetaan mieliin ja eletään todeksi se, että Kristuksessa Jumala on avannut pelastustien, jota pitkin tulemme hänen yhteyteensä. Tästä seuraa, ettei ehtoollisen muisto rajoitu vain Kristuksen kuolemaan, vaan se kattaa kaiken mitä Kristus on tehnyt. Didakhen rukouksessa tämä tulee eksplisiittisesti esiin, kun siinä kiitetään ”Daavidin pyhästä viinipuusta”, joka on metaforinen ilmaus pelastuksen suuresta kokonaisuudesta. Sitten vielä kiitetään ”elämästä ja tiedosta”, jotka laajoina käsitteinä sisältävät kaiken mitä uskoon kuuluu, tiedon jumalallisista asioista ja henkilökohtaisen yhteyden niihin. Näin ehtoollisen muistomotiivi laajenee kattamaan kaiken luomisesta uuteen luomiseen.

Läsnä oli myös eskatologinen eli lopulliseen pelastukseen tähtäävä motiivi. Se nousee siitä Jeesuksen lausumasta, ettei hän nauti viiniköynnöksen antia ennen kuin Jumalan valtakunnassa (Mt-Mk). Ehtoollisviiniä juodessa muistetaan, että Kristus odottaa lopullista täyttymystä, jolloin vasta hän itse tarttuu jälleen viinimaljaan. Didakhen rukouksissa Jumalaa pyydetään kokoamaan kerran kirkkonsa kaikilta ilmansuunnilta yhteen samalla tavalla kuin leipä on koottu hajalleen sirotetusta viljasta. Sama eskatologinen idea elää huudahduksissa ”tulkoon armo ja kadotkoon tämä maailma” sekä ”maranata” (Did. 10:6). Johanneksen version mukaan ”sillä joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Joh. 6:54).

Syntien anteeksiantamisen teema esiintyy vain Matteuksen versiossa (ei Justinoksellakaan). Sen muistamisen voi toki ajatella kuuluneen kaikkien kristittyjen ehtoollisenviettoon, sillä se oli oleellinen osa pelastustapahtumaa.

 

6. Muistamista vai osallisuutta?

 

Antaako Herran ateria jotakin muutakin hyvää, kuin mahdollisuuden muistaa Herran menneitä ja tulevia pelastustekoja? Toisin sanoen, onko sillä muutakin kuin kognitiivisia sisältöjä? Välittääkö aterianvietto, tai jopa aterialla nautittavat aineet, erityisen siunauksen tai Herran läsnäolon, joka on enemmän kuin vain Herran pelastustekojen muistamista?

Tähän on vastattava kyllä. Paavalin mukaan malja on ”yhteys Kristuksen vereen” (koinoonia estin tou haimatos tou Khristou) ja leipä on ”yhteys Kristuksen ruumiiseen” (koinoonia tou soomatos tou Khristou estin)(1. Kor. 10:16). Yhteys tarkoittaa osallisuutta, osalliseksi pääsemistä, partisipaatiota. Leipä siis välittää yhteyden Kristuksen vereen ja ruumiiseen eli koko Kristukseen. Tämä käy ilmi seuraavasta lauseesta. Paavali jatkaa ”leipä on yksi (siis ehtoollisleipä), ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä” (1. Kor. 10:17). Toisin sanoen, kun syömme tuosta yhdestä leivästä, tulemme yhdeksi seurakuntaruumiiksi, koska tulemme silloin kaikki yhteyteen saman Kristuksen kanssa. Näin ehtoollisen nauttiminen yhdistää ihmisen Kristukseen ja sitä kautta kaikkiin kristittyihin.

Tässä tosin kohtaamme erään loogisen ongelman: miten jo Kristuksen yhteydessä elävät voivat tulla uudestaan osalliseksi Kristuksesta ehtoollisella. Kristushan joko on meissä tai ei. Ehkä jo alkukirkko näki asian samalla tavalla kuin myöhempi hengellisyyden historia: ehtoollinen ei niinkään tuo Kristusta ihmiseen, vaan valmistaa ihmistä ottamaan vastaan Kristuksen. Se avaa ihmisen puolelta lukkoja, niin että hän osaa avautua Kristuksen jumalallistavalle vaikutukselle.

Kysytään sitten, mikä on se mekanismi, jonka vaikutuksesta ehtoollinen yhdistää meidät Kristukseen. Yksi mahdollisuus olisi ajatella, että Kristus siunaa meitä läsnäolollaan, koska vietämme ehtoollista hänen käskynsä mukaan. Ehtoollisaineissa itsessään ei siis olisi erityistä voimaa, vaan Kristuksen siunaus tulisi hänen käskynsä noudattamisesta. Tätä voisimme kutsua minimalistiseksi tulkintalinjaksi. Siinä itse aineet eivät välitä Kristusta, vaan ehtoollisen vietto Herran käskyn mukaan. Näin asian on ymmärtänyt Zwinglin, Calvinin ja Bezan perustalle rakentava kristikunnan reformoitu tulkintasuunta. Toinen vaihtoehto on ajatella, että Kristus on läsnä itse ehtoollisaineissa, jolloin nimenomaan leivän ja viinin nauttiminen yhdistää ihmisen Kristukseen.

Näin tulemme kysymykseen Kristuksen läsnäolon tavasta ehtoollisessa. Se tiivistyy kysymykseen, miten alkukirkko ymmärsi asetuskertomuksen sanat leivästä ja viinistä. Vakiintuneen tradition mukaan Kristus sanoi leivästä ”tämä on minun ruumiini”. Viinisana tallennetaan vähän epätäsmällisemmin kahdessa muodossa: ”tämä on minun vereni” (Mt-Mk-Just) tai ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni” (Lk-Pli). Käytössämme on minimaalinen määrä tekstievidenssiä näiden sanojen tulkitsemiseksi, joten joudumme liikkumaan melko epävarmalla pohjalla ja etenemään todennäköisyyspäätelmien varassa. Esitän niistä seuraavassa kaksi erilaista tulkintalinjaa.

 

7. Minimalistinen tulkintalinja

 

Ensimmäistä seuraa reformoitu kristillisyys. Siinä ehtoollisaineiden ja Kristuksen välille ei piirretä yhtäläisyysmerkkiä, vaan nuoli. Leipä ja viini viittaavat, tarkoittavat ja merkitsevät Kristusta. Ne ovat Kristuksen ruumis ja veri vain kuvaannollisessa mielessä, mutta ei konkreettisesti. Tässä tulkintalinjassa pyritään tietoisesti ja korostetusti pysymään vain uusitestamentillisen todistusaineiston varassa, eikä vanhan kirkon todistukselle panna kovin paljoa painoarvoa.

Tämän tulkintalinjan edustajat lähtevät liikkeelle pääsiäisateriasta, jolloin ehtoollinen asetettiin. On tilanteen historiallinen todellisuus mikä tahansa, alkukirkko oletti sen tapahtuneen siten kuin asettamiskertomuksissa kerrotaan. Se oli konkreettinen ateriahetki. Lihaa ja verta oleva Jeesus otti leipää ja viiniä käsiinsä ja sanoi: ”tämä on minun ruumiini” ja ”tämä on minun vereni.” Kaiken todennäköisyyden mukaan opetuslapset, samoin kuin tarinaa tallentaneet kristityt, ovat ymmärtäneet leivän nimittämisen ruumiiksi ja viinin vereksi kuvaannollisesti. Leipä viittaa, merkitsee tai tarkoittaa jollakin tavalla Kristuksen ruumista. He tuskin ajattelivat leivän ja ruumiin suhdetta suoraksi identifikaatioksi. He eivät voineet syödä Kristuksen ruumista, koska se seisoi siinä heidän edessään. Vielä tuon aterian hetkellä Kristuksen ruumista ei edes oltu annettu heidän puolestaan, joten lause ”tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne” ei voinut tarkoittaa heille sitä, että Jeesuksen ristillä murrettu ruumis on jollakin tavalla identtinen ehtoollisleivän kanssa. Lisäksi Jeesus itse söi leipää ja joi viiniä, joten olisi omituista ajatella hänen syöneen omaa ruumistaan ja vertaan. Näin tuon asettamistilanteen konkreettinen historiallinen logiikka puhuu kuvaannollisen tulkinnan puolesta.

Tähän viittaa myös eräs kielellinen huomio. Lauseessa ”tämä on minun ruumiini” - touto estin to sooma mou leipään viittaava pronomini on neutri, touto, kun sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla maskuliini houtos, sillä leipä, artos, on maskuliini. Tästä päätellen tradition tallentajat eivät ajatelleet suoraviivaisesti, että itse leipä on Kristuksen ruumis, vaan leipään liittyvässä kokonaisuudessa – neutri viittaa usein kokonaisuuteen – on jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla kyse Kristuksen ruumiista. Toisin sanoen, se koko tapahtuma, leivän murtaminen, jakaminen, ottaminen ja syöminen viittaa Kristuksen ruumiiseen.

Kuvaannollisen tulkinnan puolesta puhuu se, että maljasanasta tallennettiin vaihtoehtoinen Lk-Pli versio: ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni”. Tässä versiossa maljassa olevaa viiniä ei samaisteta Kristuksen vereen, vaan uuteen liittoon, jonka Jeesuksen veri sai aikaan. Malja on uusi liitto eli uusi pelastusjärjestelmä, johon kuuluu kaikki Kristuksen pelastusteot. Uusi liitto eli kaikki Kristuksen pelastusteot on laaja yleiskäsite, johon sisältyy lopulta valtavan paljon asioita kirkon perustamisesta paruusiaan saakka. Uusi liitto on siis abstrakti yleiskäsite, se on ikään kuin yleisotsikko koko kristinuskolle. Siksi on epäluontevaa samaistaa ehtoollisviini uuteen liittoon. Viini ei voi olla missään suoraviivaisessa merkityksessä koko uusi pelastusjärjestelmä. Loogisempaa on ajatella, että malja on uusi liitto siinä kuvaannollisessa mielessä, että se viittaa, tarkoittaa, merkitsee tai kytkeytyy uuteen liittoon. Lyhyesti, malja on uusi liitto merkityksessä ”uuden liiton merkki”. Mutta tuo uusi liitto itse sijaitsee jossakin muualla kuin maljassa. Näin ollen ainakaan Luukaan ja Paavalin tuntemassa traditiossa Kristuksen lasnäoloa ei kytketty kovin tiukasti itse ehtoollisaineisiin.

Joskus on ajateltu, että Paavalin opetus arvottomasta ehtoollisen viettämisestä viittaisi konkreettisempaan yhteyteen ehtoollisaineiden ja Kristuksen ruumiin ja veren välille. Hän nimittäin sanoi, että joka nauttii leipää ja juo maljasta arvottomasti, ”tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan”, kirjaimellisesti ”on vikapää Herran ruumiiseen ja vereen” (1. Kor. 11:27). Jos aineiden arvoton nauttiminen loukkaa Kristuksen ruumista ja verta, eikö hänen ruumiinsa ja verensä ole silloin konkreettisesti läsnä ehtoollisaineissa? Ei välttämättä. Vaikka leipä viini vain viittaavat Kristukseen, silloinkin niiden arvoton nauttiminen loukkaa hänen ruumistaan ja vertaan. Arvoton käyttäytyminen loukkaa aina Kristusta aivan riippumatta siitä, millä tavalla hänen ajateltiin olevan läsnä loukkaamistilanteessa.

Paavali jatkaa: ”Joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion” (1. Kor. 11:29). Kirjaimellisesti: ”ottamatta huomioon ruumista” (mee diakrinoon to sooma). Tämäkin on joskus tulkittu niin, että Kristus itse on aineissa läsnä, joten vääränlaisella asenteella syöminen koituu tuomioksi. Mutta tämä ei ole ainoa mahdollinen tulkinta. Yhtälailla Kristus voi tuomita ihmisen, joka nauttii väärällä tavalla hänen ruumiiseensa viittaavaa, merkitsevää tai tarkoittavaa ehtoollista. Ajatus kelvottomasti syövän tuomiosta ei mitenkään vaadi sitä, että Kristus itse sisältyy ehtoollisaineisiin.

Näin olemme seuranneet tulkintalinjaa, jonka mukaan Kristuksen läsnäoloa ei kytketä suoraviivaisesti ehtoollisaineisiin, vaan koko ateriatapahtumaan. Se, että leipä on Kristuksen ruumis, tarkoittaa sitä, että leivän merkitys, tarkoitus tai viittauskohde on Kristuksen ruumis. Ehtoollisen nauttija tulee osalliseksi Kristuksesta, koska hän noudattaa Herran käskyä ja asetusta.

 

8. Reaalipreesensiin kallistuva linja

 

Tämä minimalistinen tulkintalinja ei ole ainoa mahdollinen. Voidaan myös ajatella, että ehtoollisaineiden ja Kristuksen itsensä välinen yhteys nähtiin paljon läheisempänä, vaikka sitä ei eksplikoitukaan sen tarkemmin. Tätä nimitetään reaalipreesensin suuntaan taipuvaksi tulkintalinjaksi, sillä sen mukaan Kristus itse on noissa aineissa, niin että ne todella ovat Kristuksen ruumis ja veri. Tämän tulkinnan esittäjä voi lähteä liikkeelle huomauttamalla, etteivät teologiset ideat yleensä putkahda valmiina maailmaan, vaan ne ovat syntyneet joskus pitemmän joskus lyhyemmän tulkintaprosessin tuloksena. Näin on tapahtunut alkukirkon ehtoollisteologiallekin. Ehkä alkuvaiheessa ehtoollisella nautittavat aineet ymmärrettiin non-sakramentaalisemmin. Kun Herran aterioita sitten vietettiin säännöllisesti, tilanne muuttui juhlallisemmaksi, siihen liittyvä ritualistiikka kehittyi ja vähitellen nautittavat aineet nähtiin yhä ylevämmässä ja korkeammassa valossa. Kun leipää vielä nimitettiin teknisellä termillä ”Kristuksen ruumis” ja viiniä ”Kristuksen veri”, on melko ymmärrettävää, että niiden ajateltiin jollakin tavalla kantavan Kristusta itseään.

                      Tämän kehityksen loppupisteenä voidaan pitää Justinos Marttyyria. Hänen mukaansa ”me emme ota tätä ravintoa vastaan tavallisena leipänä ja tavallisena juomana. Meidän pelastajamme Jeesus Kristus nimittäin tuli lihaksi Jumalan sanan kautta ja hän oli lihasta ja verestä meidän pelastuksemme vuoksi. Juuri samalla tavalla – näin meille on opetettu – hänen kiitosrukouksen sanoin siunaamansa ravinto (josta meidän veremme ja lihamme saavat muuttumisen kautta ravintonsa) on tämän lihaksi tulleen Jeesuksen liha ja veri” (1. Apol. 66:2). Tässä Kristuksen lihaksituleminen rinnastetaan ehtoollisaineisiin: niin kuin Kristus tuli ihmisruumiiksi, niin ehtoollisleipä ja viini tulevat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Siksi kristityt eivät nauti niitä tavallisena ruokana, vaan Kristuksen ruumiina ja verenä.

Mahdollisesti Ignatios Antiokialainen etenee samaan suuntaan sanoessaan, että ”ehtoollinen on vapahtajamme liha” (Ign. Smyrn. 7:1). Hän lausuu tämän doketisteja vastaan, jotka pysyttelevät poissa ehtoolliselta, koska eivät tunnusta Jeesuksen konkreettista lihaksitulemista. Tosin ehkä hekin osallistuvat ehtoolliselle, mutta ei konkreettisen inkarnaation kannattajien kanssa, vaan omissa piireissään. Joka tapauksessa Ignatios edustaa tässä melko realistista ehtoollisajattelua, joskin eräät yksityiskohdat jäävät hämäräksi. Toisaalla hän sanoo ”te murratte leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka ansiosta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa” (Ign. Ef. 20:2). (hena arton kloontes, hos estin farmakon athanasias, antidotos tou mee apothanein, alla zeen en Ieesou Khristou). Tässäkin on taustalla korkea ajatus ehtoollisesta. Jos ehtoollisleipä on lääke, se varmaankin sisältää lääkeaineen, Kristuksen. (Tosin tämä ei ole itsestään selvä tulkinta, sillä Ignatios käyttää paljon rakennetta x estin y tarkoittamatta suoraa identifikaatiota, vaan kyse on viittaussuhteesta: nosturi on risti, Jumalan tuntemus on Jeesus Kristus, yksi mieli, toivo, rakkaus ja ilo, joka on Jeesus Kristus, usko on Kristuksen liha, rakkaus on Kristuksen veri. Näin ollen hän ei välttämättä samaista ehtoollisleipää lääkkeeseen tai Kristukseen itseensä, vaan leivän ja lääkkeen suhde on väljempi.)

Katsomme siis Ignatioksen ajatelleen 110-luvulla, että Kristus itse on läsnä ehtoollisaineissa. Niinpä ei ole mahdotonta olettaa, että samoin katsoivat Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien ensimmäiset lukijat. He ovat voineet ymmärtää niiden lauseet ”tämä on minun ruumiini” ja ”tämä on minun vereni” siten, että Kristus itse sitoi läsnäolonsa ehtoollisaineisiin. Hän lupasi ”sijaita” tai ”asettua” niihin, niin että häneen päästään käsiksi konkreettisen syömisen kautta. Etäinen analogia tälle on Kristuksen läsnäolo seurakunnassa. Hän on luvannut olla siellä missä hänen nimissään ollaan koolla, joten se paikka jonne Kristityt kokoontuvat, sisältää aina myös Kristuksen itsensä. Samalla tavalla Kristus asettuu ehtoollisaineisiin, joiden kautta hänet voidaan kohdata eri tavalla kuin vaikkapa rukouksessa.

Myös synoptisten evankeliumien kirjoittajat ovat voineet ymmärtää saamansa ehtoollistradition näin. Ja jos näin on, sama koskee myös Paavalia. Hänen ajatuksensa kelvottomasta ehtoollisen nauttimisesta voi perustua siihen, että Kristus on itse aineissa läsnä. Arvoton nauttija tekee syntiä ”Herran ruumista ja verta vastaan”, koska Herra itse on leivässä ja viinissä läsnä. Tässä tapauksessa voidaan sanoa, että leipä todellakin on Kristuksen ruumis ja viini hänen verensä. Näin Uuden testamentin ehtoollisteologiassa voidaan nähdä reaalipreesensin idea ainakin idullaan.

Olen käyttänyt yllä monta kertaa ilmausta ”voidaan tulkita”. Tällä haluan sanoa, että reaalipreesensin suuntaan taittuva ehtoollistekstien tulkinta on mahdollista. Jos tämä tuntuu liian uskaliaalta tulkinnalta historiallisessa mielessä, voimme ajatella sen olevan mahdollista teologisessa mielessä. Tällöin ajattelemme, että alkukirkon ehtoollisteologia implikoi reaalipreesensin idean, vaikka sitä ei vielä tuotukaan eksplisiittisesti esiin eikä sen varaan rakennettu jatkopäätelmiä. Kristuksen läsnäolon syvyys aukeni vasta toisen vuosisadan kuluessa, mistä todistaa viimeistään Justinos Marttyyri.

 

9. Puhuuko Johannes ehtoollisesta?

 

Johanneksen evankeliumista puuttuu kertomus ehtoollisenasettamisesta. Sen tilalle Johannes sijoittaa jalkojenpesuepisodin. On kuitenkin mahdollista, että Johannes puhuu verhotusti ehtoollisesta luvun 6 jaksossa, jossa Jeesus kertoo olevansa elämän leipä. Jeesus lähtee liikkeelle siitä, että Israelilaiset elivät erämaavaelluksessa taivaallisen manna-leivän ansiosta. Tästä hän johtaa periaatteen: Jumalan antama leipä pitää ihmisen hengissä. Nyt Jeesus on tuo taivaasta tullut Jumalan leipä, ”elämän leipä”. ”Joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä jonka minä annan, on minun ruumiini” (Joh. 6:51). Tämä puhe saa kuulijat ihmettelemään: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meille syötäväksemme” (Joh. 6:52). Jeesus ei selitä, vaan toistaa vaan väitteensä vieläkin konkreettisemmassa muodossa: ”Sillä joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä…Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti” (Joh. 6:53-58).

Tämäkin ”ehtoollisjakso” jakaa tutkijoiden mielipiteet kahtia. Toisen tulkintalinjan mukaan kyse ei ole ehtoollisopetuksesta, vaan Johannes puhuu syömisen kielikuvien avulla uskosta. Jeesus syödään ottamalla hänet uskossa vastaan. Samalla tavalla luvussa 4 opetetaan, että Jeesuksen antamaa elämän vettä juodaan uskomalla Jeesukseen. Jeesus sovittaa ruokametaforan itseensäkin: ”minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon” (Joh. 4:34). Samoin luvussa 6 Jeesuksen ruumiin syöminen tapahtuu tulemalla uskon kautta yhteyteen Jeesuksen kanssa. Juutalaiset kuulijat eivät käsittäneet tätä lainkaan. He ottivat Jeesuksen puheen konkreettisesti ja ihmettelivät, miten hän voi antaa ruumiinsa syötäväksi. Tässä on Johannekselle tyypillinen tilanne, jossa hänen puheensa ymmärretään väärin, liian konkreettisesti. Sen kautta evankelista sanoo, että hänen teologisen sanomansa ymmärtävät vain ne, joille Jumala sen paljastaa. Ulkopuoliset eivät sitä voi käsittää. Jumalan valitut puolestaan tajuavat Jeesuksen lihapuheen: hän kuolee syntiemme tähden ja syömme hänet ottamalla hänet uskossa vastaan. Näin tämän tulkintalinjan mukaan liha ja veri –puhe ei ole opetusta ehtoollisesta, vaan kuvapuhetta uskosta.

Toisen tulkinnan mukaan jakson aihe ja sanavalinnat tulevat niin lähelle ehtoollistematiikkaa, että kyse ei ole pelkästä metaforiikasta, vaan tässä puhutaan jollakin tasolla myös Herran ateriasta. Pinnallisen luennan pohjalta voi ehkä näyttää, että päätarkoitus luvussa 6 on puhua Jeesuksesta ja uskosta. Mutta kun Johannes selostaa samaa aihetta kaikkialla muuallakin, ja suorastaan jankkaavaan tyyliin, on syytä kysyä, mitä uutta tässä jaksossa tuodaan tuttuun aiheeseen. Silloin alkaa näyttää siltä, ettei puhe Jeesuksen lihan syömisestä ole pelkästään uusi metafora, jolla sanotaan sama mikä on sanottu monta kertaa aikaisemminkin – ota Jeesus vastaan uskossa – vaan siinä puhutaan Herran ateriasta, joka on tapa tulla yhteyteen Jeesuksen kanssa. Näin ollen kyse on Johanneksen ehtoollisopetuksesta, jossa hän omintakeisella tavallaan selittää, mistä on kyse silloin kun kristityt nauttivat Herran ruumiin ja veren. Johannes korostaa erityisesti Herran aterian eskatologista ulottuvuutta: sen luoma Kristus-yhteys koituu iankaikkiseksi elämäksi. Näin Johannes tulee lähelle Ignatios Antiokialaista, joka myös viittasi ehtoolliseen ”liha” -terminologialla ja kutsui leipää ”kuolemattomuuden lääkkeeksi, jonka ansiosta elämme ikuisesti Kristuksen yhteydessä.”

Kummalle linjalle siis asetumme Johanneksen kohdalla? Ehkä vaaka kallistuu jälkimäiselle puolelle. Johannes puhuu tässä ehtoollisesta, ja vieläpä melko realistisin sanakääntein, toisin sanoen, reaalipreesensin hengessä. Tähän suuntaan ehtoollisteologia oli muutenkin menossa toisen vuosisadan kuluessa: kristillinen liike näki yhä selvemmin, ettei ehtoollisella syödä tavallista ruokaa, vaan Herran ruumis ja veri kantaa jollakin tavalla Herraa itseään. Justinos Marttyyri on tämän kehityslinjan tärkeä todistaja, koska hänen tekstissään asia tulee jokseenkin kiistattomasti esiin.

Ehkä saamme sivustatukea tälle kehityslinjalle myös niiltä, jotka katsoivat kristillistä liikettä ulkopuolelta. Toisella vuosisadalla nimittäin jotkut väittivät parjausmielessä, että kristityt syyllistyivät ihmisuhreihin ja ihmissyöntiin. Vaikka kyse oli tarkoituksellisesta mustamaalauksesta, idea siihen saatiin kristittyjen opetuksesta, että Herran aterialla nautitaan Herran ruumis ja veri. Kun Pontoksen ja Bitynian käskynhaltija Plinius nuorempi tutki 110-luvun tienoilla kristityistä esitettyjä syytöksiä, hän kidutti kahta diakonia saadakseen tietää, mikä on se outo ruoka, jota kristittyjen väitettiin syövän. Trajanukselle hän sitten raportoi saaneensa tietää, että kristityt syövät kokoontumisissaan tavallista ruokaa, huhut ihmissyönnistä eivät siis pidä paikkansa. Näin tiedonannot ulkopuolisten mielikuvista kertovat omalla tavallaan, että kristityt näkivät Herran ateriassa enemmän kuin tavallisen ruoan, jonka päälle liimataan vertauskuvallinen tulkinta. Kyse ei ole vain Herran ruumiin ja veren merkeistä, vaan paljon enemmästä.

 

10. Johtopäätöksiä

 

1. On aika tehdä muutama teologista ajattelua koskeva johtopäätös. Kristillinen liike on alusta alkaen viettänyt ehtoollista. Aterian viettämisellä muistettiin Herran kuolemaa ja siihen kytkeytyvää pelastustapahtuman ketjua.

 

2. Varhaiskristillisen ehtoollisvieton käytännöt ovat pääosin hyvin samanlaisia kuin tämän päivän kirkossa. Ehtoolliselle kutsutaan kastetut kristityt, heiltä odotetaan totista parannuksen tekemistä, synnit tunnustetaan ennen ehtoollisen viettoa, ehtoollisen yhteydessä lausutaan kiitosrukouksia ja virkaan asetettu selebrantti johtaa ehtoollisen viettoa.

 

3. Asetussanojen kohdalle joudumme piirtämään kysymysmerkin, sillä kristityillä ei ollut selvää Herran käskyä lukea ne ehtoollisen vieton yhteydessä, tai ainakaan tällaista käskyä ei ole tallennettu Ut:iin eikä mihinkään muuhunkaan varhaiskristilliseen kirjallisuuteen. Joka tapauksessa joillakin sanoilla on tehty sama asia; ilmaistu, että kyse on Herran aterian viettämisestä. Evankelistojen ja Paavalin tallentamat asetussanat tulivat varmuudella liturgiseen käyttöön vasta neljännellä vuosisadalla. Näin ollen meidän tapamme käyttää asetussanoja perustuu kirkon ratkaisuun, ei Raamatun käskyyn. Ratkaisu on varhaiskristillisen teologian näkökulmasta erittäin looginen. Asetussanoissa tulee selvästi esiin se, että nyt seurakunta on viettämässä Herran ateriaa.

 

4. Lähdeaineiston niukkuus estää meitä ottamasta selvää kantaa varhaiskirkon näkemykseen konsekraatiosta. Joka tapauksessa he tunsivat konsekraatiota vastaavan idean, koska he pitivät Herran aterian ruokaa erilaisena ruokana kuin muuta ruokaa. Näin ollen jollakin hetkellä ja jollakin tavalla tuo jumalanpalvelukseen tuotu ruoka muuttui Herran ruumiiksi ja vereksi. Mutta millä hetkellä? Joudumme vain arvailemaan alkukirkon teologien päättelyä tässä. Todennäköisesti kiitosrukous nähtiin hetkenä, jolloin aineet pyhittyvät eukaristiseen käyttöön. Mutta koska asiasta ei ole mitään selvää teologista opetusta missään varhaiskristillisessä tekstissä, on loogisinta seurata kirkon ratkaisua: katsomme konsekraation tapahtuvan asetussanojen yhteydessä ja niiden kautta.

 

5. Kysymykseen Herran läsnäolon tavasta ehtoollisella voidaan vastata legitiimisti kahdella tavalla. Hän on läsnä koko ateriatapahtumassa, jota vietetään hänen muistokseen, jolloin hänen läsnäolonsa siunaus perustuu hänen käskynsä noudattamiseen. Ehtoollisaineet ovat Kristuksen ruumis ja veri kuvaannollisessa mielessä: ne viittaavat, merkitsevät ja symboloivat Kristuksen uhria.

 

6. Myös reaalipreesensin suuntaan kallistuva tulkinta on mahdollista. Leipä ja viini ovat todellisesti Kristuksen ruumis ja veri, jolloin ne myös vaikuttavat ihmisessä Kristuksen hankkimia pelastuslahjoja. Tähän suuntaan ehtoollisajattelu kehittyi varmuudella viimeistään toisen vuosisadan kuluessa. On mahdollista, että näin ajateltiin jo Ut:n aikana. Koska Ut:n tekstit eivät anna ehdottoman varmaa viestiä kumpaankaan suuntaan, kallistumme luterilaisina reaalipreesensin tulkintaan myöhemmän kirkon tulkintalinjan perusteella.

 

7. Koska reaalipreesenstulkinta ei nouse puhtaasti Raamatusta vaan nojaa kirkon ratkaisuun, Raamatun primaariauktoriteettia korostavan protestantismin olisi loogista antaa olemassaolon oikeus myös kuvaannolliselle tulkinnalle. Toisin sanoen, vaikka teologisesti reformoidun ja luterilais-katolisen näkemyksen välillä on suuri ero, kumpikaan ei saisi siksi sulkea toistaan ehtoollisyhteyden ulkopuolelle.

 

8. Kun seuraamme reaalipreesenstulkintaa, mitä olisi Ut:n pohjalta sanottava sen kestosta? Tähän on tunnetusti vaikeaa ottaa kantaa. Kehityssuunta on kuitenkin selvää. Justinoksen mukaan ehtoollisaineita vietiin myös poissaoleville, joten 150-luvun Roomassa ajateltiin, että siunatut aineet säilyttivät taivaallisen aterian luonteen jumalanpalveluksen jälkeenkin. Tästä seuraa, että piispainkokouksen ohje nauttia aineet loppuun on aivan looginen. Siinä seurataan varmuuden vuoksi vanhakirkollista käytäntöä, kun Ut itse ei anna selvää valoa asiaan.

 

9. Paavalin sana arvottomasta ehtoollisen vietosta on vakavaa puhuttelua koko kristikunnalle. Hänen mukaansa ehtoollista syödään tuomioksi silloin, jos sillä ei tule näkyviin kristittyjen keskinäinen rakkaus ja samaan ruumiiseen kuulumisen idea. Juuri näin tapahtuu kaikkien niiden kirkkojen ehtoollisilla, jossa pöydät eivät ole avoimia toisenlaisen tunnustuksen omaaville kristityille. Siksi on suuri vaara, etteivät ehtoollisemme ole lainkaan Herran aterioita, tai vielä pahempaa, syömme tuomioksemme. Johanneksen evankeliumi korostaa terveellisellä tavalla sitä, etteivät ketkään ihmiset saa hallinnoida Herran ateriaa, sillä Jeesus itse antaa itsensä: ”Leipä, jonka minä annan”. Ainoa hallinnointi mihin varhaiskristillinen käytäntö antaa lupaa, on se että ehtoolliselle kutsutaan kastettuja. Nykyinen eksklusiivinen käytäntömme sotii melkein kaikkia ehtoollismotiiveja vastaan. Siinä ei ilmaista sitä, että olemme yhtä ruumista, siinä ei julisteta kaikkien kristittyjen yhteistä eskatologista kohtaloa, siinä ei luoteta syntien anteeksiantamuksen avaamaan tiehen Kristuksen luo. Ja vielä, luemme asetussanoissa selvän Kristuksen käskyn, jota emme kuitenkaan noudata: ”Juokaa tästä, te kaikki”.