Mitä voisi sanoa helvetistä?

                    - jos kirkon työntekijältä kysyttäis.

- vastaus ei ole lyhyt eikä helppo, mutta jotakin täytyy sanoa 


Ihminen tulee seurakunnan työntekijän vastaanotolle mielessään kysymysrypäs. Kirkko opettaa kauniisti pelastuksesta, ja hänkin on omalla pienellä uskollaan tarttunut siihen. Mutta mitä tapahtuu niille, jotka eivät ota vastaan Jumalan pelastuskutsua? Mikä on tuon iankaikkisen elämän vastakohta: ikuinen kuolema, kadotus tai helvetti?

Kysymys helvetistä on kiistatta modernin kristinuskon vaikein kohta. Taivaasta tiedämme jotakin, koska siihen koko sanomamme tähtää. Mutta ilmoitusvalo ei loista kovin kirkkaasti helvetin syvyyksiin, joten emme tiedä siitä kovinkaan paljoa. Miten siis kohtaisimme helvetin perään kyselevän seurakuntalaisen?

Ei väistetä kysymystä

Helpointa olisi väistää kysymys kääntämällä keskustelu johonkin muuhun. Sielunhoidon teoriathan antavat hyvinkin luvan tähän. Voimme olettaa kysymyksen taustalle jonkin henkilökohtaiseen elämään liittyvän ahdistuksen, joka purkautuu mielenkiintona kadotustematiikkaan. Tästä kysyjä oikeasti haluaa puhua. Niinpä lähdemme kartoittamaan kysyjän elämäntilannetta päästäksemme puhumaan hänestä itsestään. Samalla keskustelu siirtyy meille helpompaan ja tutumpaan alueeseen.

Kohdatkaamme tällä kertaa kysyjämme sillä tavalla vakavasti, että otamme vastaan hänen kysymyksensä sellaisena kuin hän sen esittää. Psykologiselle tasolle kääntämisen sijaan ryhdymme siis keskustelemaan hänen kanssaan itse asiasta: mitä kristinusko opettaa helvetistä?

 

Kielikuvien tulkintaa   

 

Ensimmäiseksi sanomme, että Raamatun pelastussanoma koskee miltei yksinomaan iankaikkisen elämän tietä. Se jättää kadotuksen niin hämärään varjoon, että emme tiedä siitä kovinkaan paljoa.

Sitten on syytä todeta, että helvetistä puhutaan mahdollisuutena ja varoituksen kohteena. Se mahdollisuus on olemassa, että joku onnistuu niin päättäväisesti torjumaan Jumalan armon, että hän jää lopulta sitä vaille. Mutta sitä emme tiedä, kuinka monelle ihmiselle näin lopulta tapahtuu. Emme voi missään nimessä ajatuksissamme sijoittaa ketään yksittäistä ihmistä kadotukseen. Sen tehdessämme asettuisimme tietämään ja tuomitsemaan asioita, jotka ovat täysin meidän valtamme ulkopuolella.

Näiden varotussanojen jälkeen siirrytään itse asiaan. Raamatun puhe helvetistä on kuvapuhetta ja vertauskieltä. Tärkeimpiä kielikuvia ovat ikuinen tuli, pimeys, tuho, kuolema, ero Jumalasta ja itku ja hammasten kiristys. Niiden keskeinen ajatus on se, että kadotus on eroa Jumalasta. Viimeisen tuomion kuvauksessa Kristus sanoo: ”Menkää pois minun luotani” (Matt. 25:41). Tässä on helvetin syvin olemus. Tämän jälkeen tulevat sanat ”ikuiseen tuleen” antavat yhden kielikuvan siitä, minkälainen tila tuo ero on. Se on kauheaa.

Jumalasta eroon joutuminen on kauheaa Jumalan näkökulmasta käsin katsottuna. Hän rakastaa jokaista ja tahtoisi kaikkien pelastuvan. Jokaisen kadotetun kohdalla Jumalan pelastava rakkaus on epäonnistunut ja Kristuksen sovitustyö on mennyt hukkaan. Siksi Jumala itse kauhistuu helvetin mahdollisuutta enemmän kuin kukaan ihminen.

Kauheaa ero Jumalasta on kadotetuillekin. Mutta miksi? Rankaiseeko Jumala heitä helvetissä? Yleinen mielikuva siitä, että Jumala rankaisee syntisiä helvetillä, ei anna aivan oikeaa kuvaa asiasta. Helvetin kauheus ei johdu siitä, että Jumala piinaa kadotettuja, vaan siitä, että he itse vetäytyvät eroon Jumalasta. Jumala ei tuomitse ketään pois luotaan, vaan kadotetut tekevät sen itse. Helvetin tila syntyy siitä, kun ihminen päättäväisesti torjuu Jumalan siunauksen luotaan.

 

Ihminen torjuu Jumalan
 

Yleisin helvetin puolustus lähtee liikkeelle ihmisen tahdosta. Jumala kyllä tahtoisi pelastaa jokaisen sielun, mutta hän ei tee sitä väkisin vaan hän suostuttelee ja taivuttelee jokaista luokseen. Ehkä hän kykenee lopulta rakastamaan jokaisen sielun puolelleen. Mutta sekin mahdollisuus jää voimaan, että joku torjuu Jumalan rakkauden niin päättäväisesti, että se ei pääse eheyttämään häntä. Jos joku siis joutuu helvettiin, se johtuu siitä, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa.

Tarkka lukija huomaa tässä jännitteen, joka saattaa lopulta kasvaa lähes sovittamattomaksi ristiriidaksi. Luterilaisen ajattelun mukaan ihminen ei voi omasta järjestään ja aloitteestaan käsin tulla Jumalan yhteyteen, vaan usko on aina lahjaa ja Jumalan vaikutusta ihmisessä. Vähä katekismuksen mukaan minä en voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut, valaissut, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Pelastukseen pääseminen ei siis ole ihmisen valintaa vaan Jumalan armovalintaa. Kadotukseen joutumista puolestaan useimmiten perustellaan ihmisen omalla valinnalla. Sinne joutuvan Jumala antaa pitää oman päänsä.

Tästä tietenkin herää se vaikeita jatkokysymyksiä: Miksi Jumala ei anna jokaiselle pelastavaa armoaan? Eikö hän voisi suuressa viisaudessaan taivutella jokaisen sielun puolelleen? Tässä kohdassa joudumme sanomaan, että emme ymmärrä loppuun asti tahdon vapauden ja Jumalan armon vuorovaikutusta. Helvetin mahdollisuus ja synnin valta ovat suuria arvoituksia, joihin emme saa vastausta tämän elämän aikana.


Kun Jumala on poissa

Joka tapauksessa helvetin tarkempaa luonnetta on paras tutkia pohtimalla ihmisen tahdon ja Jumalan armon suhdetta. Kun ihminen torjuu Jumalan armon luotaan, se ei pääse enää vaikuttamaan hänessä. Voisimme ajatella, että helvetissäkin Jumala piirittää ihmistä tarjoten hänelle armoaan, mutta ihminen itsepintaisesti kieltäytyy siitä. Mitä sitten tapahtuu? Ehkä voimme spekuloida eteenpäin jonkin askeleen verran.

Kun ihminen torjuu Jumalan armon, hänen siunauksensa ei enää valaise ihmistä. Silloin sielusta katoaa kaikki hyvä ja tavoittelemisen arvoinen. Kadotettu menettää mielenkiinnon ja rakkauden ympäristöönsä ja lopulta itseensäkin. Kaikki liike pysähtyy, kaikki ilo sammuu ja eräässä mielessä elämä loppuu. Suomen kielen sana kadotus kuvaa sitä osuvasti. Ihminen on kadottanut Jumalan ohessa kalleimpansa, itsensä.

Joidenkin mielestä kadotetut torjuvat kaikkien Jumalan siunauksien ohessa myös hänen olemassaoloa ylläpitävän vaikutuksensa. Kadotus on siis luomisen vastakohta. Jumala loi ihmisen siinä tarkoituksessa, että ihminen tulisi Jumalan yhteyteen ja kolminaisuuden rakkauden läpäisemään vuorovaikutukseen. Tästä osattomaksi jääminen ei ole vain yksinäisyyttä ja rakkautta vaan myös miltei täydellistä tyhjyyttä. Ehkä raamatullinen kielikuva pimeydestä viittaa juuri tähän.

Tästä ei ole enää pitkä matka tyhjiin raukeamiseen. Esimerkiksi Englannin anglikaaninen kirkko on todennut teologisessa raportissaan The mystery of salvation (1996), että ”helvetti ei ole ikuista kärsimystä, vaan sen lopullista ja peruuttamatonta valitsemista, joka on niin täydellisesti ja ehdottomasti Jumalan vastaista, että sen ainoa kohtalo on täydellinen olemattomuus (total non-being).” Raportti torjuu klassisen piinahelvetin ja esittää, että kun ihminen hylkää Jumalan, hän torjuu elämän lähteen ja häviää tyhjiin. Tämä on looginen seuraus ihmisen vapaudesta. Jumalalle selkänsä kääntävä torjuu helvetissäkin Jumalan, jolloin mikään ei enää pidä häntä olemassa. Tästä syystä helvetti ei ole ikuista kärsimystä vaan olemattomuuteen johtavan tien valitsemista.

Luterilaiset tunnustuskirjat tosin torjuvat ajatuksen täydellisestä tyhjiinraukeamisesta (Augsburbin tunnustus). Tätä kirkkomme ei siis opeta. Ehkä voisimme ajatella, että kadotettu hiipuu miltei olemattomiin. Jumalan torjuva sielu taantuu ja ohenee elämän paetessa siitä, mutta ei kuitenkaan häviä olemattomiin.

Tämä tulkinta vielä seuraa klassisen teologian näkemyksiä. Hieman epäortodoksinen mutta vanha tulkinta on sekin, jonka mukaan kadotuksessakin on vielä mahdollisuus kääntyä ja siirtyä ainakin jonkin verran lähemmäksi Jumalaa. Kadotus on siis kiirastulen kaltainen paikka, joka puhdistaa ja parantaa sieluja. Tällainen tila ei enää ole klassinen helvetti vaan se kuuluu pikemminkin taivasmaailman puolelle. Sitä en ole tässä artikkelissa käsitellyt, koska tarkoitukseni on ollut esitellä nimenomaan pelastuksesta osattomien kohtaloa modernissa teologiassa.


Henkilökohtaisia huomioita

En malta olla päättämättä muutamaan henkilökohtaiseen huomioon. Helvettiä on joskus pidetty kristinuskon kummajaisena ja sen opeista kaikkein selvimmin järjenvastaisena. Varmasti keskiaikaiset kidutuskammiovisiot ovatkin tällaisia. Ja ajatus helvetistä on toki teologisessa mielessä käsittämätön, kun sitä katsotaan kaikkivaltiaan rakkauden näkökulmasta.

Silti helvettiä ei ole pakko suoralta kädeltä torjua kristillisestä uskosta ja hypätä oppiin kaikkien pelastumisesta. Vaikka tämäkin mahdollisuus on olemassa, siihen ei pidä turvautua siksi, että wanhan ajan helvettivisiot ovat niin kauheita. Modernissa teologiassa on paljon inhimillisempiä ja ”järkevämpiä” spekulaatioita kadotettujen osasta. Klassiseen kahtiajakoon uskova voi löytää niistä ajatuslinjauksia, jotka ainakin jossakin määrin tyydyttävät järkeä ja tuovat levollisuutta tunnepuolelle. Toisin kadotuksen mahdollisuus ei jätä ketään täyteen rauhaan tässä ajassa.

Helvetin historiaa tutkinut tietokirjailija ei siis selitä pois helvettiä, vaan pikemminkin suosittelee perehtymistä siihen. Aihe on kiistämättä kauhea, mutta ei täysin järjetön.

  

  

-  Jumala ei tahdo kenenkään joutuvan kadotukseen

- Helvetti syntyy, kun ihminen torjuu Jumalan hyvyyden

- Ehkä kadotettu raukeaa lähes olemattomiin

- Raamatun puhe helvetistä vertauskuvallista: sitä ei pidä lukea kirjaimellisesti