Raamatun suuret ja typerät johtajat

 

Mikä on mahtavin inhimillinen organisaatio ikinä? Kirkko. Se on levinnyt kaikkialle, sen perussanoma on sama joka paikassa ja sen jokaisella haarakonttorilla on jokseenkin samantyyppinen ulkoinen muoto. Näin on ollut kohta kaksi vuosituhatta. Mikään muu, työryhmä, valtio tai edes uskonto ei ole pystynyt samaan.

Siksi kirkon peruskirjasta on etsitty menestyksen salaisuutta. Miten yhteisö johdetaan kasvuun ja kunniaan? Katsotaan tästä näkökulmasta Raamatun visioita johtajuudesta.

 

Johtajia tarvitaan

Ensimmäiseksi iso kirja opettaa, että johtajia tarvitaan. Mikään yhteinen hanke ei onnistu ilman esimiehiä, jotka laittavat yhteiset hankkeet käyntiin.

Ilman Moosesta Israelin kansa olisi edelleen töissä egyptiläisessä tiilitehtaassa. Jos alkuseurakunta ei olisi asettanut osaavia nimiä kaitsijoiksi, vanhimmiksi ja diakoneiksi, Jeesuksen käskyä ”menkää ja tehkää” olisi toteltu pyörimällä paikallaan.

Lisäksi tarvitaan hyviä johtajia, sillä työyhteisö muuttuu nopeasti johtajansa näköiseksi. Velton pomon tunnistaa vetelästä työkulttuurista. Asiat ovat aina vähän sekaisin, lintsarit pakoilevat työtä ja muutamat tunnolliset uupuvat sen alla. Tästä syystä Paavali nosti johtajan kuningashyveeksi tarmokkuuden (Room. 12:8). Johtajan täytyy viitsiä paneutua muuhunkin kuin eturivissä paistatteluun.

Tosin tarmokkuudessa noudatettakoon kohtuutta. Johtaja älköön seuratko kirkon Herraa niin, että antaa koko elämänsä työlleen. Siitä seuraa vain ongelmia kotona ja kohta töissäkin. Ehkä jotkut johtajat ovatkin tästä syystä niin kunniankipeitä. Kun työlle on annettu liikaa, aletaan kerätä lohdutukseksi lisäkiitosta kaikkialta mistä sitä vain irtoaa.

Kuningas Daavid tarjoaa esimerkkitapauksen päähän kihahtaneesta johtajuudesta. Eräänä iltana hän näki kauniin naisen Batseban, soturi Uurian vaimon. Kuningas kuvitteli kaiken valtakunnassaan kuuluvan hänelle, joten hän otti Batseban saman tien rakastajattarekseen ja tapatti tämän miehen.

Onneksi nykyjohtajat eivät pysty aivan tällaiseen, vaan asemaa käytetään hyväksi vaatimattomammin. Ihmishengen sijaan varastetaan työaikaa tai vaikka pullia kirkon pakkasesta – todellisia esimerkkejä kumpikin.

 

Palveleva johtajuus

Väärä johtaja katsoo Paholaisen tavoin imperiumiaan sanoen, ”tämä kaikki on annettu minulle”.

Oikea johtaja taas näkee, ettei hänellä todellisuudessa ole kovinkaan paljon valtaa, sillä hän ei voi päättää asioita omien mielihalujensa mukaan. Sen sijaan hänen on katsottava tilanteen vaatimuksia. Tilanne sanelee, ei johtajan tarpeet. Kuten Paavali sanoi: ”En tarkoita, että haluaisin määräillä teidän uskoanne, tahdomme vain auttaa teitä saamaan ilon” (2. Kor. 1:24).

Siksi Jeesus tiivisti kaiken johtajuuden perusidean näin: suurin teistä on se joka palvelee. Johtaja palvelee kaivamalla alaisistaan esiin heidän armolahjansa. Hän jakaa tehtävät selvästi ja reilusti, jolloin ei tarvitse kuluttaa aikaa sen miettimiseen, kuka tekee mitä. Hän auttaa yhteisöä keskustelemaan perustehtävästä, jotta porukalle valkenisi, mihin työllä ylipäätään pyritään.

Järkevä johtaja delegoi valtaansa muille. Klassinen esimerkki tästä on Mooses Israelin kansan johtajana. Kun ihmisiä tuli aamusta iltaan kysymään häneltä neuvoa, hänen appensa antoi hyvän vinkin. Älä tee kaikkea yksin, ettet uuvuttaisi itseäsi. Valitse sen sijaan rehellisiä miehiä ratkaisemaan kansan asioita ja tee sinä vain tärkeimmät päätökset (2. Moos. 18:13-26).

Viisas vinkki. Huippujohtajakaan ei nimittäin hallitse kaikkea eikä ehdi kaikkeen. Tosin delegoinnissa on vaaransakin. Jos on liikaa johtajia, mitään ei saada aikaan, kun kaikki vain johtavat. Tämäkin vaara tunnistetaan jo Raamatussa.

Kun Israelin kansa pyysi itselleen kuningasta, profeetta Samuel suostui siihen, mutta varoitti. Kuningas pystyttää ympärilleen virkamiesten armeijan ja rakentaa mahtavan hovin. Sen rahoittamiseksi kansalta kerätään niin ankarat verot, että se alkaa epäillä keskitetyn hallinnon viisautta (1. Sam. 8). Näin hallinto ei enää palvele kansaa, vaan kansa hallintoa.

Tämä vaara uhkaa kirkkoakin, kuten tiedetään. Kirkossa on niin massiivinen hallinnoinnin, suunnittelun, koulutuksen ja viestinnän verkosto, että työntekijä voi halutessaan täyttää työaikansa organisaatiomme sisäisistä tehtävistä. Ja näin jotkut ovat tehneetkin.

 

Johtajat kehän reunalle

Jos työyhteisö piirretään ympyräksi, johtajan paikka ei ole keskellä vaan reunalla. Hän ei ui samassa sopassa muiden kanssa, vaan katsoo yhteisöään hieman kauempaa, josta monen asian näkee kirkkaammin. Lisäksi hän kuuluu reunalle siksi, että hän edustaa yhteisöä sen ulkopuolisille. Kirkkoherra on seurakunnan käyntikortti, samoin kuin muutkin työntekijät työtilanteissaan.

Kaikki seurakunnan työntekijät ovat siis johtajia omalla paikallaan. He kun edustavat kirkkoa ja laittavat siellä asiat pyörimään.

Tästä syystä alkukirkko esitti melko tiukat vaatimukset seurakunnan virkaan vihittäville. Heidän täytyi olla kunnon ihmisiä, jotka herättävät kunnioitusta sekä sisä- että ulkopuolisten silmissä.

Toki me olemme vajavaisia kukin tavallamme. Mutta omat heikkoudet on kannettava salassa. Jos työntekijä kiroilee, soittaa suutaan alatyyliin ja juopottelee, ihmiset ehkä kasvotusten kehuvat hänen rehellisyyttään: siinä meillä kansanihminen. Mutta todellisuudessa häntä pidetään tyhjänpuhujana, joka ei itse usko siihen mitä edustaa.

Tätä on kiusallista kirjoittaa, mutta asia vain on näin. Teeskentelyn loppu on rappion alku.

 

Valtakunnan salaisuus: Johtaja

Lopuksi: kirkon menestyksen salaisuus on sen johtajuudessa. Valitettavasti sitä ei voi kopioida mihinkään muuhun organisaatioon, koska kyse ei ole strategiasta vaan persoonasta.