Tieteellinen maailmankuva ei johda ateismiin

 

- ateistisen filosofian raju nousu ajoittuu 1700 -lukuun

- tiede ei voi kumota uskoa, koska se ei käsittele tuonpuoleisuutta

- myöskään uskoa ei voi perustella aukottomasti järkianäkökohdin 

- uskon puolesta argumentoidaan parhaiten käytännöllisellä tasolla 

 

 

Ateismin historiaa voidaan sanoa lyhyeksi. Ihmiset ovat pääsääntöisesti uskoneet Jumalaan tai jumaliin muinaisajoista aina valistuksen aikaan saakka. Vasta 1700- ja 1800-luvuilta alkaen suurten joukkojen tietoisuuteen on tullut se mahdollisuus, että Jumalaa ei ehkä sittenkään ole olemassa.

Professori Alister McGrathin tuoreessa kirjassaan Ateismin lyhyt historia esittää, että eurooppalainen ateismi sai alkunsa kirkon virheistä. Ranskan vallankumouksen (1789) yhteydessä esitetty kristinuskon kritiikki ei noussut jumalankieltämisestä vaan siitä, että kirkon koettiin liittoutuneen tavallista rahvasta sortavan kuninkaan ja yläluokan kanssa. Eräät ajattelijat esittivät, että koska kirkon moraaliin ei voida luottaa, uskonnon sisältö on etsittävä kristillisen tradition sijaan yleisen järjen mukaisista päätelmistä. Näin syntyi ns. luonnollinen teologia ja siihen liittyvä deistinen jumalakuva.

Seuraavan vuosisadan kuluessa myös luontoon ja järkeen perustuva jumalausko kyseenalaistettiin. Ludwig Feuerbachin mukaan jumalausko on ihmisten omien arvojen ja tarpeiden heijastamista kuviteltuun jumalaan. Karl Marxille uskonnot ovat eräänlaisia puudutusaineita, joiden avulla ihmiset kestävät kärsimykset ja epäoikeudenmukaisuudet.

Psykoanalyysin isä Sigmund Freud katsoi, että lapsen kokemus ja tarve kaikkivoivasta vanhemmasta luo illuusion siitä, että koko maailmaa kantaa samanlainen yliluonnollinen olento. Luonnontieteilijöille elävän luonnon ihmeet eivät todistaneet Luojan suuruudesta, vaan vuosimiljoonia kestäneestä luonnonvalinnan prosessista. Tähtitieteen mekaniikkaan perustuvat selitysmallit tekivät jumalahypoteesin tarpeettomaksi. Lääketiede näki ihmisruumiiin eräänlaisena koneena, joka ei toimiakseen tarvitse yliluonnollisen voiman läsnäoloa.

Tieteen rajat

Suuren yleisön tietoisuuteen ateististen filosofien ja tiedemiesten ajatukset tulivat usein kärjistettyinä yksipuoleistuksina. 1900-luvulla syntyi harhakuva siitä, että tiede ja uskonto vetävät luonnostaan eri suuntaan. Olisi muka vaikea olla uskova ja tiedemies yhtä aikaa.

Tieteensä rajat tunteva tiedemies ymmärtää kuitenkin, että mikään tiede ei voi kumota Jumalan olemassaoloa eikä todistaakaan sitä. Tieteet eivät nimittäin tutki tuonpuolesta Jumalaa vaan tämänpuoleisia tutkimuskohteitaan. Teologiankaan tieteenala ei tutki Jumalaa vaan ihmisten käsityksiä Jumalasta.

Tosin joskus tiede voi selittää, miksi ihmisten jumalausko taipuu tiettyyn suuntaan. Esimerkiksi psykoanalyysi, jota ei tarkasti ottaen voida pitää tieteenä, valottaa hyvin uskoon vaikuttavia psykologisia mekanismeja. Silti sen pohjalta ei voida sanoa, että uskossa on kyse pelkästään projektiosta.

Biologia selvittää eliölajien historiaa ja osoittaa, miten ympäristöön mukautumisen tuloksena syntyy uusia lajeja. Ihmisenkin kehityshistoriasta voidaan piirtää apinalajeihin palautuva sukupuu. Silti biologi ei voi sanoa osoittaneensa, että Jumalaa ei ole olemassa. Uskovan mielestä biologi on selvittänyt sitä, millä tavalla Jumala on luonut maailmaa. Ja historiatiede valottaa sitä, miten Jumala on kaitsenut kansoja.

Tieteenaloista uskonnonfilosofia selvittää uskon ja järjen välistä suhdetta. Vallitsevan kannan mukaan Jumala-uskoa ei voida rationaalisesti todistaa eikä kumota. Erään näkemyksen mukaan Jumala-usko on silti järkevä maailmanselitys. Jumalan olemassaolon oletuksesta käsin voidaan johtaa looginen ja johdomukainen teistinen maailmanselitys. Selitys ei ole aukoton, mutta se on riittävän järkevä sille, joka tekee sen alkuoletuksen että Jumala on olemassa.

Ateistisen alkuoletuksen varaan rakennettu maailmanselitys on yhtä järkevä. Maailman tapahtumat selittyvät riittävän hyvin ilmankin jumalahypoteesia. Ainoa suuri vaikeus on kaiken alun selittäminen. Ateisti pidättäytyy ottamasta siihen kantaa. Hänen mielestään sen selittäminen Jumalalla olisi selittämättömän selittämistä toisella yhtä suurella arvoituksella.

Loogisesti järkevin maailmankatsomus olisi agnostismi. Agnostikko (a-gnosis eli ei-tietoa) pidättäytyy muodostamasta kantaa uskon kysymyksiin, koska niistä ei voida tietää varmasti. Voidaanko ateismia kumota? 

Ateismiin ei ole pakottavaa rationaalista syytä. Usein perusratkaisu teismin ja ateismin välillä tehdäänkin muista kuin järkiperäisistä syistä. Useimmat ihmiset uskovat ihmistä suurempaan tuonpuoleisuuteen.

Tuoreen tutkimuksen mukaan puolet suomalaisista uskoo kristinuskon opettamaan Jumalaan ja neljäsosa katsoo uskovansa Jumalaan, mutta hyvin toisella tavalla kuin kirkko opettaa. Ateistien luku on viimeisen 20 vuoden kuluessa pysynyt 6% tuntumassa (luku on muuten nykyään sama Venäjällä!). Ateistien määrä ei siis ole juuri lainkaan lisääntynyt.

Kristinuskon suurin haastaja ei ole ratioanaalinen ateismi. Jos kysytään, miksi jotkut eivät usko jumalaan tai rukoile (kolmasosa suomalaisista rukoilee viikottain), yleisin vastaus on, että siihen ei ole tarvetta. Joillekin ihmisille Jumalaan turvautumisella ei ole mitään käytännön merkitystä.

Tällaista ateismia vastaan taistellaan parhaiten osoittamalla, mitä hyvää Jumala-uskosta seuraa. Joskus rationaalisesta argumentoinnista voi olla hyötyä, mutta paras puheenvuoro uskon puolesta on se, että kristityt osoittavat omalla elämällään, miten usko Jumalaan kantaa heitä arjen vaikeuksissa.