Miksi maailmassa on kärsimystä?


Suurten onnettomuuksien ja vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset luonnostaan kysyvät, miksi maailmassa on kärsimystä ja miksi se kohtaa juuri minua. Kysymyksen taustalla on oletus siitä, että maailman pitäisi olla hyvä ja kaunis paikka. Kun kärsimys kyseenalaistaa tämän, herää suuri kysymysvyyhti, jota filosofiassa ja teologiassa kutsutaan kärsimyksen ongelmaksi.

Tiukasti luonnontieteellisen maailmankuvan sisällä kärsimyksen ongelmaa ei synny. Luonnontieteiden näkökulmasta katsottuna maailmassa ei ole hyvyyden, kauneuden tai päämäärähakuisuuden periaatetta, jotka kyseenalaistuisivat, kun yksittäinen ihminen kärsii.

Luonnolla ei ole arvoja tai päämäärää. Yksilöiden kärsimys on sille yhdentekevää. Monet eläimet jauhetaan ravintoketjun hampaissa toisten ruoaksi. Luonto ei sure tai iloitse kun yksilöt ja lajit tuhoutuvat ja uusia syntyy. Jos ihmiskunnan lyhyt historia päättyisi muutaman sadan vuoden kuluttua vaikkapa ekokatastrofiin, luonnontieteen näkökulmasta ei ole aihetta suureen maailmankatsomukselliseen ihmettelyyn. Eliölajeja on aina kuollut sukupuuttoon ja uusia on kehittynyt tilalle.

Sen sijaan uskonnon näkökulmasta kärsimys on ongelma, jota on jollakin tavalla selitettävä. Uskontojen mukaan maailmassa tulisi toteutua Jumalan tai jumalten hyvä tahto. Suuren kärsimyksen kohdalla tämä usko kohtaa ongelman: Miksi hyvä Jumala sallii kärsimyksen. Ja miksi kaikkivaltias Jumala ei estä sitä? Ja miksi Jumala ei alunperin luonut sellaista maailmaa, jossa kärsimys ei olisi mahdollista? 

Parempia ja huonompia selityksiä 

Kärsimyksen ongelmaa ei voi selittää sillä, että kärsimys jalostaa kärsijää ja hänen ympäristöään. Suuret onnettomuudet eivät säännönmukaisesti tee ihmisistä parempia. Usein käy päinvastoin. Eikä kärsimys aina johdu ihmisen pahuudesta. Ja vaikka johtuisikin, ongelma vain muuttaa muotoaan kysymykseksi, miksi Jumala ei varjele ihmistä tämän pahuudelta.

Uskonnonfilosofian puolelta on esitetty eräs mielenkiintoinen näkökulma kärsimyksen ongelmaan. On esitetty, että kaikkivaltiaskaan ei voi luoda maailmaa, joka olisi niin monimutkainen kuin nykyinen maailmamme, mutta jossa ei olisi kärsimystä.

Kärsimystä ei olisi maailmassa, joka olisi huomattavasti nykyistä yksinkertaisempi. Esimerkiksi pelkästään kolmesta biljardipallosta muodostunut todellisuus saattaisi olla vailla kärsimystä. Sen sijaan nykyisessä monimutkaisessa maailmassa kärsimys on väistämätöntä. Säännönmukaisten luonnonlakien ehdoilla elävät olennot joutuvat väistämättä kohtaamaan kärsimyksiä ja lopulta kuolemaan.

Jumala voisi estää kärsimyksen vain yksinkertaistamalla maailmaa huomattavasti. Tämän teorian mukaan Jumalan kaikkivaltius ei siis ole absoluuttista, hän ei kykene mihin tahansa mitä ihminen voi kuvitella.

Selitys on luomistyön näkökulmasta looginen. Se vastaa kysymykseen, miksi Jumala ei luonut parempaa ja inhimillisempää maailmaa.

Sen sijaan Jumalan maailmankaitsennan kannalta teoriassa on eräs heikkous. Voidaan kysyä, miksi Jumala ei luomisen jälkeen tarmokkaasti puutu maailman menoon ja vähennä kärsimystä tekemällä ihmeitä. Hän näyttää kunnioittavan luonnonlakien järkähtämättömyyttä enemmän kuin ihmisten hyvinvointia. 

Jumalan tahto vai sallimus?

Perinteisen kristillisen teologian mukaan kärsimyksen ongelmaa ei voida ratkaista järkiperäisesti. Silti kristitty luottaa Jumalan hyvyyteen ja kaikkivaltiuteen. Kärsimyksestä huolimatta maailmassa toteutuu Jumalan sallimus ja tahto.

Voiko sitten ajatella, että kärsimys on lopulta Jumalan tahto? Yhden ajattelusuunnan mukaan asia on näin. Jumalan kaikkivaltiudesta seuraa, että kaikki tapahtuva on lopulta hänen tahtonsa mukaista. Niinpä Jumala tahtoo sellaisetkin asiat, jotka merkitsevät kärsimystä luoduille. Muussa tapauksessa hän estäisi ne.

Luterilaisen kirkon Katekismuksessa seurataan toisenlaista ajatuslinjaa ja tehdään ero Jumalan tahdon ja sallimuksen välillä. Kärsimys tapahtuu joko hänen ”tahdostaan tai sallimuksestaan” (Artikla 13). Hienovaraisella erottelulla sanotaan, että joskus kärsimyskin on Jumalan tahto ja toisinaan se on vastoin hänen tahtoaan, mutta silti hän sallii sen.

Äkkiseltään kuulostaa kummalliselta, että Jumala tahtoisi tai edes sallisi asioita, joista seuraa kärsimystä ja pahaa. Tätä ei teologian piirissä esitetäkään kevyellä mielellä ja sen ongelmat nähdään selvästi. Silti on ajateltu, että näin on pakko päätellä. Muutoin paha ja kärsimys olisivat asioita, joille Jumalakaan ei voi mitään. Tämä merkitsisi sitä, että Jumala ei ole Jumala vaan jotakin paljon vähemmän.

Pitkäperjantain kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta kertoo, ettei luomakunnan kärsimys ole ”kivuton” asia Jumalallekaan. Jumala itse kärsii luotujensa kanssa. Kristuksen kärsimys päättyi ylösnousemukseen. Suuri kysymys kuuluu: päättyykö myös koko luomakunnan kärsimys kerran suureen iloon, joka hoitaa ja eheyttää kaikki kärsineet?