Uskontunnustus on uskon pyytämistä

 

Virsikirjan takakanteen on painettu kaksi tärkeintä uskontunnustusta, lyhyt Apostolinen uskontunnustus ja laajempi Nikean uskontunnustus. Jumalanpalveluksessa useimmiten käytetään apostolista uskontunnustusta.

Se saa saa nimensä legendasta, jonka mukaan kukin kahdestatoista apostolista lausui yhden hengellisen totuuden, jotka yhdessä muodostivat alkukirkon uskontunnustuksen. Tosiasiassa uskontunnustus on muotoutunut vähitellen usean vuosisadan kuluessa, joskin sen alkumuoto on peräisin toiselta vuosisadalta Rooman seurakunnasta.

Apostolista uskontunnustusta voi pitää eräänlaisena otsikkokokoelmana. Jokainen lause viittaa tiivistyksenomaisesti suureen asiakokonaisuuteen. Uskontunnustuksen lausuminen on kuin kirjan sisällysluettelon käymistä läpi. Jos kysytään, mihin kirjan varsinainen runkoteksti on kirjoitettu, vastaus kuuluu: Raamatussa ja kirkon opetustraditiossa. Uskontunnustus esittää siis iskulauseina sen, miten kristityt ovat ymmärtäneet raamatullisen uskon.

Apostolinen, Nikean ja Athanasioksen tunnustukset ovat kaikkien kristittyjen yhteisiä eli ekumeenisia uskontunnustuksia. Niistä käytetään latinankielista nimeä credo, minä uskon. Perinteisesti ajatellaan, että kristittyjen on hyväksyttävä niiden sisältö voidakseen kuulua kristillisen uskon sisälle.

Lisäksi monilla kirkkokunnilla on oman uskonperinteensä mukaisia ”paikallistunnustuksia”, joita kutsutaan nimellä confessio, tunnustus. Esimerkiksi luterilaisella kirkolla on 1500-luvulla syntyneet luterilaiset tunnustuskirjat, joista tärkeimmät ovat Lutherin Vähä-katekismus ja Augsburgin tunnustus. Ne kertovat, miten luterilaisuus haluaa ymmärtää oman uskonsa. Ne eivät kuitenkaan velvoita kristittyjä samalla tavalla kuin Raamattu tai ekumeeniset uskontunnustukset.

 
Raamatulliset esikuvat 

Uskontunnustuksia laatineet ensimmäisten vuosisatojen kristityt seurasivat raamatullisia esikuvia. Vanhassa testamentissa on useita uskontunnustuksen kaltaisia lausumia, joilla Israelin kansa ilmaisi uskonsa Jumalaan ja hänen pelastustekoonsa. Tunnetuin näistä on ns. kuule Israel – tunnustus: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin” (5. Moos 6:4).

Varhaisten kristittyjen uskonlausumissa keskeisintä oli Kristuksen nimeen viittaaminen. Lyhykäisimmillään tunnustettiin yksinkertaisesti ”Jeesus on Herra” (Mark 8:9; Room 10:9). Uudessa testamentista löytyy myös kaksioisaisia Jeesukseen ja Jumalaan viittaavia uskonlausumia. ””Meillä on yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät” (1 Kor 8:6). Tunnetuin kolmiosainen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sisältämä tunnustus lienee lähetys- ja kastekäsky (Matt 28:19).

Apostolinen uskontunnustus perustuu varhaisiin kolmiosaisiin tunnustuksiin. Sen osia kutsutaan uskonkappaleiksi. Ensimmäinen uskonkappale puhuu uskosta Jumalaan, toinen uskosta Jeesuksen Kristukseen ja kolmas uskosta Pyhään Henkeen.

 
Puhetta Jumalalle 

Apostolisella uskontunnustuksella on monta tarkoitusta. Sen avulla opetettiin kasteoppilaille uskon keskeinen sisältö, torjuttiin harhaoppeja ja julistettiin ulkopuolisille evankeliumia.

Tärkein käyttötarkoitus liittyy ihmisen jumalasuhteeseen. Kirkkomme katekismuksen mukaan uskontunnustuksen lausuminen on Jumalan lahjojen vastaanottamista (artikla 12). Uskontunnustuksen avulla kristitty tunnustaa Jumalalle uskonsa ja antaa itsensä hänelle. Sanoessaan uskovansa Jeesukseen Kristukseen, ”meidän Herraamme”, hän tunnustaa Jeesuksen omaksi Herrakseen ja antaa itsensä hänelle.

Uskontunnustuksen lausuminen on siis rukousta ja tunnustamista, jonka kohde on Jumala, ei muut ihmiset. Tästä syystä se lausutaan jumalanpalveluksessa alttarille päin, ei muita ihmisiä kohti.

Voiko uskontunnustusta sitten lausua, jos epäilee jotakin sen kohtaa? Kyllä voi. Itseasiassa juuri silloin sitä pitääkin käyttää, sillä uskontunnustuksen lausuminen on myös uskon pyytämistä. Vaikka sen sanallinen muoto on tunnustamista, ”minä uskon”, se on samalla sen pyytämistä, että Jumala antaisi voiman uskoa siihen, mitä tunnustuksessa sanotaan.

Tämän ajatuksen raamatullinen esikuva on mies, joka tunnusti Jeesukselle uskonsa sanoen: ”Minä uskon, auta minua epäuskossani” (Mark 9:24). Nämä muutamat sanat tiivistävät totuuden, jonka tähden kristinuskoa pidetään armouskona. Ihmisen usko on peräisin Jeesukselta. Luonnostaan ihmisessä on epäusko, ei usko. Kun uskon ihme sitten tapahtuu, kristitty tietää, ettei pohjimmiltaan kyse ole hänen omasta uskonaktistaan vaan Jeesuksen teosta hänessä.

Tässä kohdassa suomalaisessa kristillisyydessä ei ole aina ymmärretty uskontunnustuksen funktiota. Sen lausumista on pidetty eräänlaisena hengellisen kamppailun jälkeen saavutettuna voittohuudahduksena. Kun vihdoin voin uskoa, julistan sen nyt ääneen kaikille. Tällainen tulkinta uskontunnustuksesta on yksipuolinen ja epärealistinenkin.  Jokainen kristitty löytää sekä omasta että kristittyjen yhteisestä uskosta heikkoja kohtia. Ja hän tietää, että hänen uskonsa on Jumalan lahjaa. Siksi uskontunnustukseen liittyy aina pyyntö: Minä uskon, auta minua siinä edelleenkin.

 

Seuraavaksi: Bang: näin se alkoi