Mistä se usko puserretaan?

                                Kolmas uskonkappale:                                Pyhä Henki antaa uskon   

Minä en löytänyt uskoa vaan Pyhä Henki lahjoitti sen minulle. Tämän tunnustamme sanoessamme ”minä uskon Pyhään Henkeen.”

Kolmannessa uskonkappaleessa puhutaan siitä, miten usko syntyy ja miten se pysyy yllä. Sanoessani ”minä uskon Pyhään Henkeen” tunnustan, että Pyhä Henki on antanut minulle uskon ja liittänyt minut Kristuksen kautta Jumalan yhteyteen.

Uskoni ei siis ole seurausta omasta hengellisestä kypsyydestäni tai oikeasta uskonvalinnastani. Asia on päinvastoin. Ensin Pyhä Henki on tarttunut minuun ja vetänyt Jumalan yhteyteen. Sen seurauksena minussa on syntynyt usko.

Tämän ajatuksen juuret ovat Paavalin teologiassa. Hänen mukaansa ”olemme saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: Abba! Isä!” (Room. 8:15). Pyhä Henki antaa meille uskon voiman, jolla tunnustamme Jumalan Taivalliseksi Isäksemme.

Miten sitten Pyhä Henki saadaan? Paavalin mukaan kuulemalla ja uskomalla evankeliumin sanoma (Gal. 3:2). Äkkiseltään puhe kuulemisesta ja uskomisesta näyttäää ihmisen teolta. Mutta Paavali tarkentaa alleviivaten, että sanoman vastaanottaminen on tekojen vastakohta: saamme Hengen joko lain tekojen tai uskossa kuulemisen kautta.

Tässä tulemme paradoksiin, näennäiseen ristiriitaan. Toisaalta uskon sanoman vastaanottaminen on jotakin joka tapahtuu ihmisessä ja toisaalta se ei ole ihmisen teko vaan Jumalan teko hänessä. Tätä jännitettä emme pysty loppuun asti selittämään.

 

Henki johdattaa lahjoillaan

 

Pyhä Henki kirkastaa Kristuksen eli tekee Kristuksen todelliseksi ihmiselle. Se ei ole vain mielipiteen ja vakaumuksen vaan myös kokemuksen todellisuutta. Paavalin mukaan Henki johdattaa kristittyjä ja antaa sekä ihmeenomaisia että ihmisen luonnollisiin kykyihin liittyviä armolahjoja.

Myös Hengen johtama elämä kristittynä sisältää näennäisen ristiriidan. Toisaalta me kilvoittelemme ja pyrimme elämään Jumalan tahdon mukaan. Ja toisaalta Jumala itse vaikuttaa meissä sen.

Tämä jännite näkyy hyvin Paavalin kehotussanoissa. Hän neuvoo ensin näin: ”tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne”. Tässä näyttää että kilvoittelu on kristityn itsensä ahkerointia. Mutta heti seuraavassa virkkeessä hän jatkaa: ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tähdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa” (Fil. 2:12-13). Kristityn kilvoittelu onkin Pyhän Hengen työtä ihmisessä.

 

Voiman ja järkevän harkinnan Henki

 

Tunnustaessani uskovani Pyhään Henkeen liityn uskontunnustuksen kokemuksellisimpaan kohtaan. Maailmanlaajuisesti katsottuna erityisesti karismaattinen kristillisyys on viime vuosisadan kuluessa löytänyt tämän ulottuvuuden kristinuskoa. Sairaiden puolesta rukoileminen, johdatus ja luottamus ihmeitä tekevään Jumalaan kuuluu kristinuskoon.

Joku voi kokea olonsa araksi tällaisten asioiden edessä. On kuitenkin hyvä tietää, että Pyhä Henki on ”voiman, rakkauden ja terveen harkinnan henki” (2. Tim. 1:7). Jos armolahjoja käytetään ja tutkitaan rakkaudessa ja terveellä harkinnalla, myös Hengen voima-ulottuvuudesta uskalletaan puhua.

Pyhä Henki mukailee ihmisen persoonallisuutta. Tunneihmisen usko on toisenlainen kuin järki-ihmisen. Kokemuksemme ovat kullakin omanlaisensa ja pohjimmiltaan hyvin subjektiivisia. Sen sijaan ajatuksina ilmaistun uskon sisältö ei ole yhtä subjektiivinen. Uskontunnustuksen tarkoitus on kertoa, että uskonkokemukseni takana on minun kokemuksistani ja ymmärryskyvystäni riippumaton Jumala. Hän on se mitä hän on riippumatta siitä, mitä itse hänestä kykenen uskomaan tai ymmärtämään.


Onko yhtä seurakuntaa olemassa?

 

Kaikki uskontunnustuksessa mainitut asiat ovat Jumalan tekemiä asioita. Emme tunnusta uskoamme mihinkään ihmisestä lähteneeseen. Myös Kristuksen kuolema ja hautaaminen ovat asioita, jotka tapahtuivat Jumalan tahdosta. Jumala antoi Poikansa kuolemaan.

Tätä taustaa vasten on hyvä tutkia uskoa ”pyhään yhteiseen seurakuntaan”. Tällä tarkoitetaan maailmanlaajuista seurakuntaa, josta yleensä käytetään termiä kirkko tai laajemmin kristillinen kirkko. Tässä yhteydessä termi kirkko ei siis tarkoita mitään tunnustuskuntakirkkoa kuten luterilaista kirkkoa vaan kaikkia kristittyjen yhteisöitä. Laajemman Nikean tunnustuksen suomennoksessa sana ekklesia käännetäänkin kirkoksi.

Maailmanlaaja kirkko ei ole ihmisten yhteisö vaan Jumalan teko. Siksi kirkkoonkin voi uskoa. Uskomme, että kristillisen tradition opetus Jumalasta on Jumalan tahdon mukainen. Ja uskomme että seurakunnan kokoontuminen on paikka jossa Jumala itse on läsnä eri tavalla kuin vaikkapa työpaikkapalaverissa. Ja uskomme että kristittyjen yhteinen usko kantaa yksittäistä kristittyä.

Jos joku kohta uskontunnustuksessa uhkaa horjua historian myllerryksissä, se lienee ajatus pyhästä ja yhteisestä seurakunnasta. Suurimmat erot erilliskirkkojen opeissa koskevat sakramentteja ja kirkon virkaa. Tämän seurauksena kristityillä ei ole yhteistä ehtoollispöytää.

Voidaan jopa kysyä, onko kristityillä enää lainkaan ehtoollista. Kun emme päästä toisiamme ehtoollispöytiimme omien opillisten nyanssiemme tähden, vietämmekö silloin Kristuksen asettamaa yhteysateriaa, joka yhdistää kaikki kristityt toisiinsa? Emmekö silloin päinvastoin ilmaise oman kirkkokuntamme erillisyyttä ja itsenäisyyttä suhteessa muihin kristittyihin?

Ehtoollisyhteyden katkaissut kirkkojen jakautuminen eri kirkkokuntiin on kristikunnan syvä haava. Tämä haava ei vuoda niin pahasti matalakirkollisissa evankelikaalisesti suuntautuneissa kirkkokunnissa ja liikkeissä.

 

 Voi taivas! Paras on vielä edessä...