Voi taivas!

 

Uskontunnustuksen kaksi viimeistä riviä puhuvat iankaikkisen elämän toivosta: Minä uskon "ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän".

Iankaikkinen elämä on niin toisenlainen kuin tämän maailman todellisuus, että sitä on miltei mahdotonta käsittää. Tässä jos missä joudumme puhumaan utuisilla vertauskuvilla.

 

Taivastoivon suuntaviitat löytyvät Paavalin "kylvämisvertauksesta" (1. Kor 15:35-50). Hänen mukaansa tässä ajassa elämämme ja ruumiimme on kuin siemen. Iankaikkisessa elämässä Jumala antaa siemenen paikalle kokonaisen kasvin. Paavali ei tarkoita sitä, että siemenstä kasvaa vähitellen kasvi, vaan hän korostaa pienen alkusiemenen ja lopullisen kasvin välistä eroa. Siemen on aivan eri asia kuin kasvi. Samoin taivaallinen todellisuus on jotain aivan muuta kuin tämä maallinen.

Toisaalta vertaus tuo esiin senkin, että taivaselämän ja tämän elämän välillä on yhteys, jatkuvuus. Jatkuvuus on välttämätöntä, jotta taivasminä olen minä, enkä joku muu. Tätä Paavali yrittää kuvata puhumalla ylösnousemusruumiista, jossa meidät herätetään iankaikkiseen elämään.


Mikä ihmeen taivasruumis?

Usko ruumiin ylösnousemukseen on monelle vaikea kohta uskontunnustusta. Mihin oikein tarvitsemme ruumiin ja minkämuotoinen se on? Katekismuskin on harmillisen niukkasanainen tässä kohdassa.

Ymmärrämme asian parhaiten, kun lähdemme liikkeelle kysymällä, mihin tässä ajassa tarvitsemme ruumistamme. Ruumiini on väline, jonka kautta olen yhteydessä toisiin ihmisiin. Minun sieluni ja mieleni sisällöt tapahtuvat ruumiissani. Näin kehoni takaa minuuden jatkuvuuden ja tunnistettavuuden.

Usko ruumiin ylösnousemukseen tarkoittaa sitä, että säilytän taivaassa persoonallisuuteni ja erillisyyteni. Minä olen minä, sinä olet sinä ja me tunnistamme toisemme taivaassa. Vastakohta tälle on nirvanataivas, jossa sielu vesipisaran tavoin liukenee muiden sielujen mereen, jolloin se kadottaa itsenäisen olemassaolonsa.

Kristillinen usko on siis alusta loppuun henkilökohtaista ja persoonallista uskoa. Jumala on persoona, sinä jolla on tahto ja suunnitelma. Ja hänen kuvakseen luotu ihminen on samanlainen tahtova ja tiedostava olento tässä ajassa ja myös tulevassa.

Paavali tapaili näitä ajatuksia puheellaan ylösnousemusruumiista. Hänen viittauksensa hengelliseen ylösnousemusruumiiseen tuo esiin sen, että taivas ei rakennu käsinkosketeltavasta aineesta. Myöhemmin monille ruumiin ylösnousemus on tuottanut ongelmia, koska he ovat ymmärtäneet sen liian konkreettisesti ja aineellisesti.

Jatkuvuuden ongelma

 

Nykyisen minän ja taivasminän välillä on siis jatkuvuus, jonka tunnustamme uskoessamme ruumiin ylösnousemukseen. Kun asiaa tarkemmin pohtii, jatkuvuuden ymmärtäminen käy vaikeaksi. Minä olen minä juuri itse kokemani historian, kipujen, kehollisuuden, pelkojen ja rohkeuden tähden. Minuuteeni kuuluu sekä huonoja että hyviä asioita. Lisäksi kykenen ymmärtämään itseni vain tässä kehollisessa ja aineellisessa todellisuudessa, jossa nyt elän.

Taivaassa sekä minuus että ympäristö muuttuvat hetkessä. Minuudestä pyyhkiytyvät pois huonot asiat. Tätä kuvaamme sanomalla, että siellä kyyneleet pyyhitään ja sielumme vihdoin eheytyvät.

Mutta olenko minä silloin enää minä? Tätä ongelmaa kuvaa parhaiten esimerkki vakavaan skitsofreniaan sairastuneesta ihmisestä, jonka kyky ajatella, tuntea ja olla vuorovaikutuksessa on ollut vuosikymmeniä täysin lukossa. Jos taivaassa hänen mielensä eheytyy hetkessä, onko kyse enää samasta ihmisestä? Mistä hän saa tunteet, kyvyn ajatella ja ehjän minuudenkokemuksen? Jos se ei ole kehittynyt hänessä itsessään, vaan se on ikäänkuin laskettu häneen hetkessä, hänen persoonansa jatkuvuus vaarantuu.

Samaa problemaa voi pohtia ajattelemalla syvästi autistisen ihmisen taivaspersoonallisuutta. Lisäksi taivaan ympäristö on erilainen kuin nykyinen maailmamme. Miten tunnistan itseni, jos yhdessä hetkessä minuuteni siirtyy toimimaan aivan toisenlaisessa kehossa ja maailmassa?

Nämä minuuden jatkuvuuden ongelmat on tunnistettu jo kauan sitten. Kiirastulioppia ja välitilaoppia voidaan pitää yrityksinä ratkaista niitä. Nehän sisältävät sen ajatuksen, että emme pääse taivastodellisuuteen heti kuoltuamme, vaan sitä edeltää odotus- tai valmisteluperiodi. Joka tapauksessa sen kuitenkin tiedämme, että iankaikkinen elämä on Jumalan aikaansaannos meissä. Tämä merkitsee sitä, että hän kykenee luomaan meissä sellaisen iankaikkisen elämän, jossa minä olen minä enkä joku muu.

Uupumisvaara ikuisuudessa?

Joku voi kokea iankaikkisen elämän ahdistavan uuvuttavana. Vaikka alussa olisi kivaakin, miten sitä jaksaa miljoonia ja miljardeja vuosia? Tämä ongelma ratkeaa (?) - tai ainakin helpottuu (?) - kun ajattelemme, että taivaassa aika on erilaista kuin täällä ajassa.

Meidän aikamme on perättäisyyttä. Ensin sinä luet tämän sanan, sitten tämän ja sitten tämän. Et lue niitä yhtäaikaa, vaan peräkkäin. Tästä perättäisyydestä syntyy aika eli perättäisten tapahtumien sarja. Mitä enemmän perättäisiä tapahtumia, sitä pitempi aika.

Jumalassa ei ole samanlaista tapahtumien perättäisyyttä. Hän näkee kaiken samalla hetkellä. Tätä usein kuvataan piirtämällä aikajana, jonka yläpuolelta Jumala katsoo koko janaa yhdellä silmäyksellä. Hän näkee ja kokee itsensäkin samalla tavalla. Kun taivaassa tulemme täydellisesti osallisiksi Jumalasta, koemme ajan samalla tavalla kuin hän. Perättäisyys lakkaa ja todellisuus muuttuu jatkuvaksi nyt-hetkeksi.

Olemme jälleen tulleet valtavan paradoksin eteen. Toisaalta taivaassa on ajaton ikuinen nyt ja toisaalta siellä on persoonallisuus ja minuus, joka näyttää edellyttävän perättäisyyttä eli aikaa. Jumalassa molemmat ovat todellisuutta nyt, joten ne voivat toteutua meissäkin, kun meidät lopullisesti otetaan Jumalan yhteyteen. Miten se tapahtuu, sen näemme aikanaan.