Uskonuupumus vie hengellisyydeltä elinvoiman

 

Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa on puhuttu paljon työuupumuksesta. Työhön voi uupua, jos sitä on liikaa, se on liian vaativaa, vaikeaa tai yksipuoleista. Riskialttiissa tilanteessa ihminen on myös silloin, kun vapaa-ajan elämä ei ole riittävän tyydyttävää.

Voi kuulostaa yllättävältä, mutta uskoonkin voi uupua samalla tavalla kuin työhön. Uskosta ja uskonasioista voi saada niin kyllikseen, että mitta täyttyy eikä niitä enää jaksa ja halua ottaa vastaan. Silti kyse ei epäuskosta tai uskosta luopumisesta. Joskus asia on pikemminkin päinvastoin. Voitaisiin puhua eräänlaisesta hengellisyyden yliannostuksesta, jonka seurauksena tulee aversio eli luontaantyöntämisreaktio.

Yliannostuksen riski on erityisen suuri sellaisilla ihmisillä, jotka eivät itse voi täysin annostella uskonasioiden määrää elämässään, vaan siitä päättävät muut. Seurakuntien ja hengellisten yhdistysten työntekijät ovat jatkuvasti tällaisessa tilanteessa. Ehkä suurimmalla vaaravyöhykkeellä ovat yhdistysten ja järjestöjen hengellistä työtä tekevät, koska heidän työnsä on usein yksinäistä ja he kokevat erityisen suurta velvoitetta vastata ihmisten kysyntään.

Myös tavallinen "rivikristitty" voi huomata, että hänen sosiaalisen verkostonsa säätelee uskonasioiden määrää hänen elämässään. Ystäväpiiriin ja hengelliseen "vertaisryhmään" muodostuu tietty odotus siitä, miten hänen odotetaan käyttäytyvän.

Hengellisen rooliodotuksen huomaa silloin, kun toimii sitä vastaan. Jos vaikka joku kerta jään pois raamattupiiristä tai jostakin muusta ryhmästä, jossa minun odotetaan käyvän, huomaan olevani velvollinen selittämään poissaoloni. Ja selityksen on oltava "kunniallinen", vaikkapa että olen töissä, meillä on vieraita tai olen perin juurin uupunut. En voi sanoa: tänään en vain halua tulla, haluan ottaa välimatkaa.

On tietenkin hyvä asia, että ympäristö tukee ja kannustaa pitämään uskoa mukana elämässä. Mutta joskus ympäristön tuki muuttuukin pakkopaidaksi. Minun onkin kuljettava muiden määräämää latua pitkin. Silloin voi käydä niin, että vähitellen uskoon uupuu. 

Kokemuksiin ja pikaruokaan väsyy 

Voimakkaita elämyksiä ja tunnekokemuksia tarjoava hengellisyys sisältää uupumisriskin. Tilanne on tietyllä tavalla ristiriitainen. Toisaalta elämykset antavat konkreettista merkitystä uskolle. Voidaan kysyä, mitä ylipäätään on sellainen usko, joka ei liikuta ihmistä millään tavalla.

Toisaalta kokemuksista saattaa tulla puolipakkoinen vaatimus: täytyy tuntua joltakin, täytyy saada kosketus ylhäältä, täytyy iloita kun joku kertoo Jumalan teoista. Jatkuva tunnemaailman aktiivisuuden vaatimus uuvuttaa. Ihmisen täytyy saada itse säädellä kokemuksiaan ja voida sanoa ei silloin kun ei halua tai jaksa.

Kiire hengästyttää ihmisen. Joskus uskoon herännyt ihminen voi uuvuttaa itsensä liian nopealla hengellisellä kasvulla. Alkuvaiheessa saattaa olla kova into omaksua uskonasioita. Pintapuolisesti katsoen hengellinen kasvu etenee kohisten. Raamattu tulee tutuksi, uskon tietomäärä kasvaa, niistä osaa puhua sujuvasti ja hengellisessä toiminnassa ollaan vahvasti mukana.

Silti kasvu saattaa olla liian nopeaa. Uskonasiat eivät ehdi sulautua ihmisen syvimpään ajatteluun ja kokemusmaailmaan, vaan ne jäävät pelkästään pään ja ulkokohtaisen käyttäytymisen tasolle. Näin saattaa käydä erityisesti hengellisillä tehokursseilla tai raamattukoulussa, jossa ihminen imee itseensä lyhyen ajan sisällä valtavan määrän hengellisiä asioita. Myös tavallisessa raamattupiirityöskentelyssä voi saada liika-annoksen, jos asioita ei saa rauhassa kysellä, pohtia ja ihmetelläkin.

Hengellinen kasvu ei voi tapahtua nopeasti. Tietoja voidaan oppia äkkiä, mutta hengellisyydessä on kyse paljon enemmästa kuin pelkän tietomassan siirtämisestä päähän. Uskonasioita on voitava pohtia rauhassa. Vanha hengellinen termi tälle on ruminoida eli märehtiä. Uskon asioita märehditään pyörittelemällä pientä palaa kerrallaan mielessä. Vähitellen uskonasiat sulautuvat osaksi omaa ajattelua ja elämänkokemusta.

Jos asiat omaksutaan liian nopeasti, ne saattavat jäädä pelkästään päälleliimatuksi pintakerrokseksi, joka lopulta vieraannuttaa ihmisen syvimmistä tunnoistaan. Hengellistä pikaruokaa ahminut voi jonakin hetkenä huomata, että maha on tullut niin täyteen, ettei sinne halua tunkea enää mitään. Hengellisen ruoan ajattelukin tekee hengittämisen raskaaksi. 

Aivoruoan puute dementoi 

On tärkeää, että oman uskon voi jakaa toisten kanssa omalla tasolla ja omalla tavalla. Joskus älyllisesti suuntautuneet kristityt kohtaavat aivan erityisen jakamiseen liittyvän ongelman. He haluaisivat käsitellä uskonasioita älyllisesti, ei vain aivojen tunnepuoliskolla. He ovat lukeneet paljon, he tietävät teologiasta paljon ja he nauttivat uskonasioiden teoreettisesta pohtimisesta.

Mutta he eivät voi jakaa hengellistä "aivovoimisteluaan" kenenkään kanssa. Heistä tuntuu, että hengellisissä piireissä uskoa käsitellään pinnallisesti ja naivistikin. Asiat uskotaan, niitä ei yritetä ymmärtää. Hengellisyydeltä haetaan turvallisuuden tunnetta ja selkeitä vastauksia arkielämän kysymyksiin. Kun yrittää virittää syvällisempää keskustella jostakin teologisesta kysymyksestä, vastakaikua ei löydy. Toiset eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita asioiden syvemmästä kyselystä ja pohdinnasta. Toiset jopa kokevat sen vaarantavan heidän perusturvallisuutensa.

Aivoruoan puute turhauttaa ja uuvuttaa älyllisesti suuntautunutta kristittyä. Teologinen kirjallisuus voi kyllä tuoda innostavia ahaa-elämyksiä yksinäiseen lukukammioon. Mutta jos löytöjä ei voi jakaa samalla tasolla toisten kanssa, ne eivät välttämättä kanna kauan. Ihminen haluaa jakaa kasvunsa toisten kanssa.

Joskus kristitty voi väsyä uskonasioihin siksi, että hän ei tunnista itsessään piilevää älyllistä puolta. Silloin hän jättää kokonaan ruokkimatta erään tärkeän puolen itsestään. Yksipuoleinen hengellinen ruokavalio johtaa anemiaan ja väsymykseen. 

Liian suuret odotukset 

Joskus hengelliset lehdet ja kirjat saavat lukijansa pitämään omaa uskonelämää sammahtaneena ja pysähtyneenä. Kun lukija vertaa omaa uskoaan kirjoissa ja lehdissä esiteltyjen ihmisten uskon tiehen, hän kokee oman elämänsä arkiseksi ja värittömäksi.

Varmasti tavallisen ihmisen elämä usein onkin tavallisempaa kuin niiden hengellisyyden sankareiden, joista kirjoitetaan kirjoja. Tosiasia kuitenkin on, että kirjat ja lehtijutut luovat helposti perspektiiviharhan. Kenen tahansa elämäntarina saadaan näyttämään jännittävältä seikkailulta, kun vuosien tai vuosikymmenten tapahtumista valitaan parhaat palat, jotka tiivistetään muutaman palstan jutuksi.

Hengellisten lehtien ja kirjojen ihmiskuvauksiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Toimittajat - allekirjoittanutkin omissa jutuissaan - valitsee haastateltavasta jonkun mielenkiintoisen näkökulman, jonka tähden hänestä kannattaa kertoa toisille. Tällainen valikoitujen välähdysten esittely sopivassa valossa ei koskaan tee oikeutta haastateltavan todelliselle arjelle.

Jos juttua vielä hallitsee joku hengellinen näkökulma, haastateltavan uskonelämä väistämättä muuttuu kiinnostavammaksi ja elävämmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. Tästä syystä ei kannata odottaa, että omassa elämässä olisi sama pilke ja kipina kuin hengellisten lehtien ja kirjojen esittelemillä ihmisillä näyttää olevan. Heidänkin elämänsä on todellisuudessa paljon arkisempaa.

 Armon puute 

Kristinuskon kallein aarre on oppi armosta. Meitä ei kanna oma uskomme, vaan Kristus kantaa meitä. Me emme saa uskoa syntymään emmekä pidä sitä yllä vaan usko on Jumalan lahja. "Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalle teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja" (Ef 2:8).

Teoriassa tämä "armosääntö" on helppo muistaa. Mutta joillakin ihmisillä on sisäsyntyinen taipumus unohtaa se käytännössä. Ehkä lapsuutta on hallinnut peruskokemus rakkauden ja hyväksynnän puutteesta. Silloin ihminen kasvaa kiltiksi ja hyväksi lähimmäiseksi voidakseen ansaita olemassaolonsa. Usko ja erityisesti eläminen kristittynä muuttuu helposti suoritukseksi, jonka ansiosta minä kelpaan Jumalalle.

Armo voi hukkua myös siitä syystä, että kuulemastaan hengellisestä opetuksesta suodattaa vain kristilliseen elämään kehottavan puolen. Tosiasia on sekin, että jotkut kristilliset piirit ovat lakihenkisempiä kuin toiset.

Jos armo hämärtyy, uskoon saattaa uupua. Tiedostamaton tuntu siitä, että uskoni on minun omassa varassani, väsyttää ihmistä. Hän ei uskalla rentoutua ja levätä uskossaan. Hän ikäänkuin pelkää koko ajan kadottavansa uskonsa. Siksi hän tekee jatkuvasti aktiivista työtä pitääkseen siitä kiinni.

Hän on kuin ihminen, joka roikkuu leuanvetotangossa. Sormilihakset tekevät työtä, jotta hän ei putoa. Pahimmassa tapauksessa häntä vielä vaaditaan välillä vetämään "hengellisiä leukoja" eli ponnistelemaan joitakin uskonsuorituksia. Esimerkiksi hän voi kuvitella, että kun hän uskoo riittävästi, Jumala vastaa rukouksin ja tekee ihmeitä.

Jos uskoa verrataan voimistelusalinäkymään, sitä olisi parempi verrata ihmiseen, joka istuu voimistelumatolla. Matto kantaa häntä niin että hän voi vaikka maata rötköttää sillä kaikki lihakset raukeina. Hän voi ja haluaakin voimistella välillä, mutta ei siksi, että pysyisi matolla.

Jeesus lupaa työn ja kuormien uuvuttamalle levon. Lepääminen alkaa sen tajuamisesta, että minä en mene Jeesuksen luo, vaan hän tulee ja on jo minun luonani.