Usko voi ahdistaa

Usko on iloinen asia, sanotaan. Sitä se onkin monelle. Mutta uskonasiat voivat myös tuoda ahdistavan varjon ihmisen elämään. Uskon vapautta ja iloa ei vain tunnu löytyvän. Onko silloin kristityssä jotakin vikaa?

Joku kertoo hengellisessä tilaisuudessa, miten hän on löytänyt uskon ja sen kautta uudenlaista eheyttä elämään. Todistuspuheenvuoro saa kuulijat iloitsemaan hänen kanssaan, sillä moni on samanlaista uskon iloa.

Mutta paikalla on myös uskon kanssa painiva, jolle puhe uskon ilosta on vierasta. Hänelle uskonasiat ovat kipeitä ja ahdistavia. Hän kyllä etsii uskon iloa ja sisäistä rauhaa. Mutta sitä vain ei tunnu löytyvän. Hänen puolestaan on rukoiltu, montakin kertaa. Mutta silti hänestä tuntuu, että uskosta puuttuu jotakin ja sen mukana kaikki muu. Häntä ei kanna uskon ilo, vaan hän kantaa sisällään uskon ahdistusta.

Uusi nimi vanhalle asialle

Uskon ahdistus on käsitteenä uusi, mutta ilmiönä monelle kristitylle tuttu. Uskon ahdistuksella tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen kokee uskonsa kanssa kipua, ahdistusta, masennusta ja levottomuutta.

Ahdistus voi nousta sisältä päin. Ihminen ei pääse rauhaan uskon asioiden kanssa. Tai ahdistus kaatuu hänen päälleen hänen ulkopuoleltaan. Lähipiirin kristittyjen uskossa on jotakin ahdistavaa ja vaikeaa. Ihminen kokee, että häneltä vaaditaan sellaista uskoa, jota hän ei voi pusertaa itsestään, vaikka miten yrittäisi.

Uskon ahdistuksen satuttamat ihmiset eivät pidä puheenvuoroja hengellisessä tilaisuudessa. Heillä kun ei ole todistuksen sanaa sanottavana Herransa suuruudesta, näin heistä itsestään tuntuu. Eivätkä he rohkene astua itseään uskovampien eteen. Kuuntelijan paikalle he kyllä tulevat, sydämessään toivo siitä, että jospa tänään puhuja tai Pyhä Henki tekisi ihmeen ja sielu vihdoin vapautuisi siihen uskon iloon, joka kaikissa muissa näyttää pulppuavan.

He ovat käyneet useita sielunhoidollisia keskusteluita. Joskus keskustelu on auttanut. Usein on käynyt päinvastoin. Hyvää tarkoittavat neuvot ovat vain lisänneet hengellistä kipua. Kipuilija on saamansa reseptin mukaan rukoillut, lukenut Raamattua, osallistunut seurakunnan elämään ja hoitanut itseään ja ihmissuhteitaan muillakin tavoilla. Silti uskon rauhaa ei ole löytynyt. Tällaisessa tilanteessa ihminen voi luulla, että hänessä on jotakin perustavanlaatuista vikaa.

Kaikkein kipeimmät kokemukset tulevat silloin kun epäillään, että uskon levottomuus johtuu salatuista synneistä tai jopa pahojen voimien vaikutuksesta. 

Olenko oikeasti uskossa? 

Uskonsa kanssa kipuileva saattaa tuntea perustavanlaatuista epävarmuutta asemastaan Jumalan edessä. Hän on tullut uskoon monta kertaa, antanut elämänsä Jeesukselle, kenties käynyt kasteellakin varmuuden vuoksi uudestaan. Mutta silti hän epäilee, ettei ole oikeasti uskossa.

Epävarmuus voi nousta suuresta rehellisyydestä ja itsensä tutkistelusta. Kun herkkäviritteinen ja sydänjuuriaan myöten rehellinen ihminen tutkistelee sisintään, hän joutuu tunnustamaan: En ole antanut koko sydäntäni Jumalalle. Minulla on yhä omia rakkaita toiveita ja unelmia, joista hän ei voisi luopua, vaikka Jumala niin vaatisi. Enkä ole sataprosenttisen varma Jumalan olemassaolosta. Kun tutkin sieluani pohjamutia myöten, löydän sieltä varauksia ja epävarmuutta. Näistä epävarmuuden ja epäilyn ajatuksista hän sitten tekee johtopäätöksen: en ole oikealla tavalla uskossa.

Lahjomattomaan itsetutkisteluun taipuvainen ihminen voi joutua suureen ahdistukseen kuullessaan, että ihmisen pitää antaa Jumalalle kaikkensa, Jeesukselle on elettävä sataprosenttisesti. Yksiviivainen toiminnan ihminen saattaa esittää tällaisen uskonnäkemyksen ymmärtämättä, miten kirjaimellisesti joku voi sen ottaa. Sataprosenttisuuden vaatimus kasvaa sietämättömäksi taakaksi.

Oman uskon vertailu muihin on tuhoisaa. Kun kristityt tervehtivät toisiaan vanhalla ilmauksella ”Kristuksen rauhaa”, uskon ahdistusta poteva tulee levottomaksi. Hän olettaa, että muut ovat uskossaan selvillä vesillä. Muilla ei ole samanlaisia epävarmuuden ja ahdistuksen tunteita. Tämä vahvistaa sitä pelkoa, että minä en ole oikeasti uskossa. Kuvittelen vain niin, huijaan muita ja itseäni, mutta en Jumalaa.

Pelastusvarmuudella piinatut 

Uskonsa kanssa kamppaileva tuntee hyvin termin pelastusvarmuus – ja tietää, ettei hänellä sitä ole. Käsite liittyy kalvinistisen kristillisyyden oppiin ennaltamääräämisestä. Kalvinismin mukaan Jumala on valinnut pelastukseen ne jotka hän haluaa ja hän on antanut valituille sydämeen Pyhän Hengen todistuksen siitä, että he kuuluvat pelastettujen joukkoon. Koska kyse on Jumalan itsensä toiminnasta, Pyhän Hengen todistamaan pelastusvarmuuteen ei kuulu minkäänlaista epävarmuutta.

Uskon ahdistuksen satuttamalla on pelastusvarmuuden paikalla kadotuksen pelko. Kun hän lukee Jeesuksen sanat ”ette te valinneet minua vaan minä valitsin teidät” (Joh 15:16), hän tulkitsee sen itseään vastaan. Epävarmuuteni todistaa, ettei Jeesus ole valinnut minua omakseen.

Uskon ahdistuksen kanssa painivan suhde karismaattiseen voimakristillisyyteen on kahtalainen. Toisaalta puhe armolahjoista ja Pyhän Hengen voimasta vetää puoleensa. Jospa Pyhä Henki laskeutuisi minuun ja antaisi rauhan uskon elämään. Toisaalta se masentaa ja luo hengellisen alamittaisuuden tuntua. Muut näyttävät täyttyneen Pyhällä Hengellä ja voimalla ja heidän elämässään tapahtuu suuria asioita. Uskonsa kanssa kamppaileva kokee hengenahdistusta karismaattisen kristillisyyden tilaisuuksissa.

 

Kamppailua epäilyn kanssa 

Joidenkin uskon ahdistus purkautuu epäilynä, joka estää kokemasta uskoa levon ja rauhan lähteenä. Suhteessa epäilyyn kristityt ovat hyvin erilaisia. Suurin osa epäilee uskon asioita joskus, mutta epäily ei ole kovinkaan vakavaa eikä pitkäkestoista. Toiset eivät epäile juuri koskaan. Heille Jumalan ja Jeesuksen todellisuus ovat selviä asioita, vaikka he eivät ymmärräkään kaikki teologian hienouksia. He sanovat uskovansa lapsen yksinkertaisuudella ja luottamuksella.

Joitakin kristittyjä raastaa jatkuva epäily ja epävarmuus. He kyllä haluavat uskoa, mutta järki ja tunteet nostavat esiin kriittisiä vastalauseita. Epäilijää piinaavat monet teologian vaikeat kysymykset.

Näitä ovat esimerkiksi seuraavat: Miksi hyvä Jumala ei poista tai edes tuntuvasti vähennä kärsimystä maailmasta? Jos on yksi todellinen Jumala, miksi sitten on niin paljon muitakin uskontoja, joiden kannattajat ovat kunnon ihmisiä ja harjoittavat uskoaan tosissaan? Jos Jumala todella on olemassa, miksi hän ei tee itseään niin ilmeiseksi, että kaikki halukkaat voisivat helposti uskoa häneen?

Etsitty kyllä on 

Monikin kristitty pohtii näitä ongelmia. Mutta uskon ahdistuksen riepottelema eroaa heistä siinä, että hänelle ne eivät ole vain aivovoimistelua ja teologian keskeneräisiä kysymyksiä. Hänelle kyse on tuskaisesta painista elämänkatsomuksen peruskysymysten kanssa. Hän on kuin heikolla jäällä kävelevä mies, jonka jalkojen alla jää ratisee pahaenteisesti ja muistuttaa siitä, miten heikolle perustalle hän on asettanut itsensä.

Usein pitkällisen epäilyn piinaama kristitty tietää uskonasioista paljon. Saadakseen varmuutta hän on ajatellut ja lukenut enemmän kuin kristityt keskimäärin. Hän ymmärtää epäilyn ja epäuskon olevan kaksi aivan eri asiaa. Häntä ei vaivaa epäusko, tietoinen haluttomuus uskoa. Hän kyllä haluaa uskoa, mutta järki ja tunteet vastustavat sitä. Joskus suuri tietomäärä auttaa ratkaisemaan joitakin vaikeita kysymyksiä. Toisinaan taas asioiden tietäminen herättää uusia kysymyksiä, joihin ei tunnu löytyvän tyydyttävää vastausta.

Tiedon valtatie on valitettavasti yksisuuntainen. Kerran opitusta ja ymmärretystä tiedosta ei voi luopua, vaikka huomaisi sen johtavan suuriin ongelmiin uskon alueella.

Joskus epäilysten kanssa painivan ongelma psykologisoidaan. Häntä pidetään luonteeltaan ongelmallisena, sopeutumattomana, vikojen nuuskijana tai ylimielisenä. Tämä loukkaa epäilijää syvästi, sillä hänen epäilynsä ei ole itsetarkoituksellista snobbailua vaan todellista kipuilua elämänkatsomuksen perustan kanssa. Sen kaltaista epäilyä ei voi lopettaa moralisoimalla.

Ahdistuneessa ei ole vikaa

Uskon ahdistusta poteva ajattelee helposti, että hänessä on jotakin vikaa. Jos perinteiset neuvot eivät ole auttaneet, vika on minussa. Tätä päätelmää voi vahvistaa julistus, joka korostaa uskon iloa ja voimaa.

Mutta pelkkää iloa ja voimaa korostava julistus on yksipuoleista. Hengellisyyden historia todistaa siitä, että kaikki ihmiset eivät pääse uskossaan hengellisen rauhan tilaan. Joidenkin tie on jatkuva kipuilun, ahdistuksen ja etsimisen juoksuhauta. Silti he eivät ole yhtään vähemmän kristittyjä kuin muut. Ihmisen yhteyttä Jumalaan ei yksinkertaisesti voi mitata sillä, miten syvää rauhaa ja lepoa hän kokee.

Eräät Psalmit kertovat tilanteesta, jossa ahdistunut ihminen ei saa rauhaa. Hyvä esimerkki tästä on Psalmi 88, joka on otsikoitu sanoilla Epätoivoisen rukous. Psalmin kirjoittaja kertoo huutavansa Jumalaa avuksi, mutta Jumala näyttää kätkeneen kasvonsa häneltä. Kyse ei ole mistään tilannekriisistä. Rukoilijan osa on ollut kova jo nuoruudesta saakka ja ahdistukset piirittävät häntä kaiken päivää. Ystävätkin ovat kaikonneet hänen ympäriltään. Ehkä hänen levottomuutensa on tulkittu merkiksi hengellisestä viasta.

Psalmin rukoilijan ahdistus on lähtöisin Jumalasta. ”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun”, hän valittaa Jumalalle. ”Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka sinä olet minulle antanut”. Tuskassa ei siis ole kyse Jumalan poissaolosta. Päin vastoin, Jumala on mukana hänen elämässään, mutta ei levon vaan ahdistuksen tuojana.

Psalmi päättyy lohduttomasti: ”Kaikki ystäväni sinä olet karkoittanut, nyt on seuranani vain pimeys”. Rukoilija ei näytä saavan apua uskon ahdistukseensa. Silti hänenkin rukouksensa on tallentunut Israelin perimätietoon ja päätynyt lopulta Psalmien kirjaan. Tämä kertoo siitä, että moni muukin oli kokenut uskonsa samalla tavalla. Tunnettu esimerkki tästä on profeetta Jeremia, joka koki tehtävänsä niin raskaana, että hän ehti jo toivoa, ettei olisi syntynytkään (Jer 20:14-18).

Raskas kutsumus 

Myös Paavalin mukaan kristityt ovat ”kaikin tavoin ahtaalla, mutta ei umpikujassa” (2. Kor 4:8). He kantavat ruumissaan ”Jeesuksen kuolemaa” (2. Kor 4:10). Tämä arvoituksellinen ilmaus viittaa siihen, että Jeesuksen kuoleman ahdistus tulee jollakin tavalla näkyviin myös kristittyjen elämässä. Syvimpänä ahdistuksen hetkenä Jeesus koki Jumalankin hylänneen hänet. Tällainen tuntu voi hänen seuraajillaankin olla. Jotkut kokevat sen jatkuvana seuralaisena.

Uskon ahdistuksen kanssa kamppailevan uskossa ei ole mitään vikaa. Päinvastoin, hän on vilpittömämpi ja enemmän tosissaan kuin moni muu. Siitä ahdistus osittain syntyykin. Mutta pohjimmiltaan kyse siitä, että Jumala on antanut hanelle raskaamman uskontien kun monelle muulle. Jumala voi johdattaa ahdistuneen toisenlaiseenkin uskoon, mutta se asia on yksin Jumalan käsissä.

Parasta sielunhoitoa tällaisessa tilanteessa on se, että kipuilevalle annetaan lupa olla ahdistunut ja levoton uskossaan. Häntä ei tuomita eikä häntä yritetä väkisin muuttaa toisenlaiseksi.

Simon Kyreneläinen kantoi osan matkaa Jeesuksen ristiä. Näin tekee viisas sielunhoitaja. Hän ei yritä estää toista kulkemasta hänen omaa tietään. Sen sijaan hän tulee samalle tielle ja kantaa hetken toisen taakkaa.