Saako televisio kasvattaa lapsiamme?

 

Alle kouluikäisen lapsen paras ystävä on televisio. Elektroninen perheenjäsen jaksaa viihdyttää lasta paljon uskollisemmin kuin uupuneet vanhemmat. Lisäksi televisio kasvattaa lasta. Ensimmäiset kodin ulkopuoliset virikkeet lapsi saa television kautta. Hän näkee televisiosta elämän perusilmiöt kauan ennen kuin hän kokee ne itse.

Sähköpaimen johdattaa lapsen käsittämättömän laajaan tiedon ja viihteen universumiin. Katsoja voi pujotella vähintään kolmella, suurimmassa osassa kodeista neljällä kanavalla. Pelkkä perusmaksullinen kaapeliyhteys laajentaa kanavat noin kymmeneen ja maksullisilla kanavilla ja taivaskanavayhteyksillä tarjonta kasvaa moninkertaiseksi.

Televisiosukupolven lapset ovat keränneet huomattavan video ja dvd kokoelman. Suomeksitekstitetyt lastenelokuvat takaavat sen, että jos tv-tarjonta ei riitä, kuvaruutuun saadaan aina hauskaa katsottavaa.

Erityisesti lapsille suunnattu elokuva- ja televisiotarjonta kasvavat jatkuvasti. Lapset ovat kiitollinen kohderyhmä. Heillä on rajattomasti aikaa katsoa televisiota. Kun hyvät elokuvat on nähty, huonompiakin ehditään töllöttämään.

Lapset tuovat lisämarkkoja ohjelmien tekijöille oheistuotteiden kautta. Kun lapsille suunnitellaan elokuva tai tv-sarja, pakettiin kuuluu varsinaisen ohjelman lisäksi video, tietokonepeli, lelut, vaatteet ja sponsorointisopimukset yritysten kuten MacDonaldsin kanssa.

Hyvä esimerkki tästä on animaatiosarja Pokemon, joka avoimesti markkinoi Pokemon –keräilykortteja ja muita sarjaan liittyviä leluja. Jopa kolme-neljävuotiaille lapsille esitetään musiikkipitoisia ohjelmia, joiden laulu- ja leikkivideoita voi sitten ostaa tavaratalosta.

Uusin ilmiö lapsille tarjotussa ohjelmistossa ovat alunperin aikuisille tehtyjen ohjelmien lapsiversiot. Esimerkiksi lapsille suunnatut tietovisat jäljittelevät aikuisten vastaavia ohjelmia. Niiden avulla pienten kuluttajien tottumuksia muokataan niin, että he haluavat jatkossakin pysyä uskollisena sähköiselle perheenjäsenelle.

 

Lasten hyvä paimen?

 

Hälyttävää alle kouluikäisten televisiotarjonnassa on se, miten auliisti kodit ottavat sen vastaan. Televisiosta on tullut sijaisvanhempi lapselle. Kodit ovat huomanneet, että äänen ja kuvan hypnoottinen yhteistanssi saa vilkkaankin vekaran sammumaan sähköpaimenen eteen pitkäksi aikaa. Niinpä lapsia istutetaan kuvaruudun äärellä, jotta äiti saa tehtyä kotitöitä ja isä levättyä.

Televisioviihde kasvattaa lapsessa psyykkistä riippuvuutta. Se totuttaa lapsen mielen viihtymään vain reaktiivisen toiminnan äärellä. Tällä tarkoitetaan toimintaa, joka muodostuu ulkopuolelta tulevien virikkeiden vastaanottamisesta. Lapsi ajattelee kuvaruudun tarjoamaa tarinaa ja kokee kuvaruudun herättämiä tunteita.

Televisiota katsova lapsi tyydyttää luonnollisen aktiivisuuden tarpeensa seuraamalla toisten toimintaa. Kun lapsi seuraa pirteää leikinjohtajaa ja lapsijoukkoa laulamassa ja hyppimässä, hän uskoo itsekin liikkuvansa ja riemuitsevansa. Todellisuudessa lapsen mieli on passiivisessa tilassa. Ulkopuolinen “kertomus” vie lapsen mielensisältöjä eteenpäin.

On päivän selvää, että mielen passiivinen täyttäminen ei tee hyvää lapsen psyykkiselle kehitykselle. Se sammuttaa lapsen luovuuden ja tekee hänestä ulkoaohjautuvan. Tämä on sukua nykyajan harrastusmanialle. Vanhemmat vievät lapsen jonkun ammattilaisaikuisen luo, joka ohjaa soittoa, tanssia, peliä, liikuntaa, piirtämistä tai vaikkapa leikkiä. Tässä toteutuu sama asetelma kuin televisiossa. Ulkopuolinen ohjelma tuo lapseen toiminnan ja mielensisällöt.

Toki on hyvä, että lapsi harrastaa. Mutta silti on sanottava, että jotakin olemme menettäneet vanhan ajan lapsuudesta. Vanhan ajan sanonta lapsi on terve kun se leikkii on nyt muuttunut muotoon: lapsi pysyy terveenä, kun se viedään harrastuksiin.

 

Vastuu on vanhempien

 

Vanhemmat ovat vastuussa lasten televisiokäyttäytymisestä. Alle kouluikäiset eivät itse tiedä, mikä on heille hyväksi. Eikä pieni lapsi voi vastustaa television hypnoottista otetta. Ihmisen mieli tarttuu aina voimakkaimpiin ärsykkeisiin. Jos pieni lapsi saa valita leikin ja television välillä, hän valitsee television. Television tarinat ja ihmiset ovat aina kiinnostavampia kuin eloton mollamaija tai kasa legopalikoita.

Tuntikausien katselunkaan jälkeen lapselle ei tule moraalista masennusta. Töllöillan jälkeen aikuinen voi harmitella, tulipas tuhlattua aikaa. Mutta kolme-nelivuotia kokee asian päin vastoin. Jos televisio on saanut näytellä tärkeää osaa lapsen psyykkisessä kehityksessä, elävää kuvaa katsoessaan hän kokee viihtyvänsä ja elävänsä. Televisio ei tuhlaa lapsen aikaa vaan se on hänelle juuri sitä laatuaikaa.

Vanhempien tehtävä on rajoittaa jälkikasvunsa television katsomista sekä ohjelmien määrän että laadun suhteen. Tehtävä ei ole niin vaikea, kuin miltä vidioottilasten vanhemmista voi äkisti tuntua. On hyvä muistaa, että 70-luvun kasvattajat selvisivät lastensa kanssa ilmankin televisiota. Silloin alle kouluikäiset katsoivat pikkukakkosen alkuillasta, eikä sitäkään joka päivä.

Pieni lapsi on luonnostaan kuuliainen kodin toimintamalleille. Jos vanhemmat pitävät kiinni periaatteesta, että lapsi ei katso televisiota yli tuntia päivässä, lapsi oppii ja hyväksyy sen mukisematta. Jos television laittaa kiinni, lapsi keksii tilalle paljon kehittävämpää toimintaa. Sama koskee aikuisiakin, joskin pitemmällä aikavälillä.