Miten ihmeessä ruma Lordihirviö voitti euroviisujen kaunotarpopparit?

Onko hevirokissa jotakin uskonnollisesti epäilyttävää?

Miksi ihmeessä rumuus voitti kauneuden, kun hirviölauma äänestettiin euroviisujen voittajaksi? Äänensä antaneet eivät hurranneetkaan kaunottarille ja tanssijapojille, vaan ylistivät raskaan rockin voimaa.

Ehkä kyse on osittain vastalauseesta. Monet ovat tympääntyneet paljaalla pinnalla myyvälle mammapopille (mamma, lat. rintarauhanen). Music televisionin videomonopoli on jo pitkään määrännyt, miltä populaarimuusikoiden täytyy näyttää. On oltava nuoria, kauniita ja liikunnallisia hutsuja. Tämä pakkotyyli näkyi niissä viisuehdokkaissa, jotka yrittivät vedota laajoihin kuuntelijamassoihin. Lordissa toivotettiin tervetulleeksi toisenlainen musiikkikulttuuri. Metallilinja henkii pelkistetympää ja suoraviivaisempaa äänimaailman ja liikkeen energiaa. Siihen pääsemme mukaan mekin, jotka emme ole kauniita ja joiden kehonhallinta rajoittuu ylös alas -liikkeeseen, moshaukseen.

Lisäksi Lordin voitto näyttää, minkälaista musiikkia maailmalla kuunnellaan. Keskilinjan balladihenkinen teknopop on niin yliedustettu radioasemilla ja konttoreiden taustamusiikeissa, ettei huomata monien etsivän kauneuden ja voiman elämyksiä raskaan rockin ryskeestä. Raskaampaan suuntaan näyttää populaarimusiikki muutenkin siirtyneen viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Esimerkkinä tästä suomalainen Tik tak ja maailmalta Avril Lavigne, joiden soundimaailma muistuttaa vuoden 1980 Pelle Miljoonaa tai Clashia, jotka tuolloin luokiteltiin punk-rokiksi.

Helvetistä rekvisiitta, mutta ei aatteita

Uskonnollisissa piireissä helposti paheksutaan hevirokin viljelemää alamaailman symboliikkaa. Tämä johtuu siitä, että paholaisen hahmo symboloi kärsimystä ja ihmisen miltei pohjatonta kykyä tehdä pahaa toisille. Tästä on saatu järkyttäviä esimerkkejä 1900-luvun sodissa. Ne, jotka katsovat saatanasymboliikkaa tätä taustaa vasten, pitävät sen harrastamista huonon maun ja historiallisen tietämättömyyden osoituksena. Samalla tavalla pidämme sopimattomana pukeutumista natsisaksan univormuihin hakaristeineen, vaikka sillä ei pyrittäisikään minkäänlaiseen mielipiteen ilmaisuun.

Hevipiirit eivät näe tällaisia syväulottuvuuksia symboleissaan. Infernoteemat ovat pelkkää rekvisiittaa, koristeita, joita ei ole tarkoitus liittää joihinkin konkreettisiin maailmanhistorian kauheuksiin tai maailmankatsomuksiin. Alun perin ne ovat tulleet rock-musiikkiin inflaatioilmiön kautta. Lavoilla ja levyillä oli jo tehty kaikki mahdollinen, joten jotkut keksivät kilpailla puutuneiden kuulijoiden huomiosta käyttämällä äärimmäisen rajuja perinteisten arvostusten vastakohtia.

Nyt alamaailman lyriikkaa symboloi ahdistusta ja henkistä eksymistä ja toisinaan vastakulttuurisia pyrkimyksiä. Tosin rock-musiikki ei enää läheskään aina edusta kapinaa ja vaihtoehtokulttuuria. Suuren luokan tähdet ovat miljonäärejä, joilla on perheet, puudelit ja palatsit niin kuin kenellä tahansa liikemiehellä.

Tosin ylilyöntejäkin on nähty. Pieni black metal -haara pitää esillä poikkeuksellisen rajua väkivalta- ja saatananpalvonta tematiikkaa. Se vaivaannuttaa monet keskivirta hevinkin kuluttajat. Pienen ylikierroksilla käyvän joukon tähden metallimusiikki saa etenkin valistumattomissa piireissä saatanallisen leiman. Ei hevillä taivaaseen, niin kuin ikivanha slogani kuuluu.

Tosin kaikki rock-musiikki näyttää olevan terveydelle vaarallista, jos asiaa katsotaan muusikoiden kuolinsyiden valossa. Sex, drugs and rock'n roll -aate on lyhentänyt tuntuvasti heidän elinikäänsä, sillä monet näyttävät elävän niin kuin opettavat. Esimerkiksi musiikillisesti väkevästä kappaleesta Highway to hell tunnetun AC/DC:n ensimmäinen laulaja Bon Scott kuoli tukehtumalla omaan oksennukseensa syvässä humalatilassa.

 

Katsoja voi olla itse ruma

Jos raskas rock ei avoimesti asetu pimeyden puolelle, miksi se ainakin näyttää tavoittelevan rumuutta? Tässä on varottava kovin yksisilmäisten makuarvion tekemistä, sillä kauneus on suhteellista. Kaikki muu paitsi moraalinen ja looginen kauneus piilee pohjimmiltaan katsojan silmissä. Hirviöt ja avaruusolennot eivät pidä itseään rumina, joten kenties marsilaisten euroviisujen Lordina on Halley Berryn näköinen hirvitys.

Demonien sen sijaan kuuluu olla absoluuttisessa mielessä rumia, koska ne edustavat moraalista lankeemusta. Kristillisen demonimyytin mukaan ne olivat alun perin kauniita ja viisaita, mutta luovuttuaan Jumalan tahdosta niistä tuli rumia ja tyhmiä. Tyhmyytensä tähden ne eivät saa aikaan niin paljon pahaa kuin luulisi. Koska ne olivat ennen enkeleitä, ne kuvataan usein niiden vastakohdiksi. Valkoisen alban ja siipien sijaan niillä on karvapeite ja lepakon nahkasiivet, niin kuin Lordillakin. Selvää kuitenkin on, ettei Lordi kannata moraalista kaaosta.

Lordi-ilmiö haastaa pohtimaan makuasioiden suhteellisuutta. Monille raskas rock ilmaisee parhaiten voiman, ilon ja energian kokemuksia. Se sopii myös uskonnollisten tuntujen ilmaisuun, joskus ehkä paremminkin kuin ns. klassinen musiikki. Tältä tuntuu erityisesti silloin, kun kirkkokuoro tai kvartetti laulaa vaikkapa vanhaa rukousta "syvyydestä minä huudan sinua" niin taivaallisen kauniisti, että esityksen muoto jo riitelee sen sisällön kanssa. Rock-musiikinkin kielellä voidaan valittaa tai huutaa hallelujaa.

Joka tapauksessa mielestäni nyt olisi syytä laittaa syrjään erimielisyydet makuasioista ja iloita Lordin kautta koko Suomelle tulevasta tunnustuksesta. Itse olen miettinyt, että pitäisiköhän minun sen kunniaksi vaihtaa työn alla olevan Helvetin historia -kirjan alanimi Homeroksesta Manaajaan muotoon Homeroksesta Lordiin. Näin kristillisen helvetin tarina alkaisi Kreikasta, se vaeltaisi läpi Euroopan suomalaiseen saunaan, josta se palaisi voittajana Ateenaan.

Enpä vaihda kuitenkaan. Lordiroinan virta on näyttänyt, että liikeyrityksestä bändissä lopulta on kyse. Samanlainen tapaus kuin Kiss aikanaan.