Vanhat ovat vapaata riistaa

Leskeksi jäänyt äitini meni huonekaluliikkeeseen ostamaan sänkyä. Kun sopiva löytyi, myyjä näpytteli pitkään laskintaan ja ilmoitti sitten tarjoushinnan. Sen alle ei kuulemma enää pääse. Äitini jäi miettimään asiaa. Seuraavana päivänä veljeni soitti liikkeeseen ja kysyi sängyn viimeistä hintaa. Se oli 30% vähemmän kuin mitä äidilleni sanottiin.

Jämerälle miesäänelle annettiin siis ihan toinen hinta kuin eläkeläisvanhukselle.

Toinenkin tapaus sukulaispiiristä. Eläkeläisleski otti asuntolainan ja tyytyi pankin ilmoittamaan korkoon, kun ei muusta ymmärtänyt. Vävypojan mielestä korko oli liian suuri, joten anoppi kävi pyytämässä, että sitä laskettaisiin.

Vanhus marssi pankkiin, mutta sai turhaan anella koron korjaamista. Johtokunta kuulemma päätti asiasta, eikä sitä voitu kutsua koolle tämän takia. Niinpä vävypoika soitti pankkiin, ilmoitti oman asuntolainansa koron ja vaati samaa anopilleenkin. Seuraavana päivänä vanhukselle tarjottiin pyydettyä korkoprosenttia. Tosin liian myöhään, sillä asia harmitti vävypoikaa niin paljon, että hän vei anoppinsa toisen pankin asiakkaaksi.

Keski-ikäisen miehen ääni tehosi jälleen. Sitä kuunneltiin puhelimitsekin enemmän kuin pöydän toisella puolella istuvaa vanhaa naista. Nämä esimerkit eivät ole meidän hiippakunnasta.

 

Taitavat leskivanhukset olla vapaata riistaa kaupparatsuille. Heiltä yritetään lypsää ylihintaa kaikkialla, missä hinnoista neuvotellaan. Ajatellaanpa vaikka puolisonsa menettänyttä naista, joka joutuu yksin ostamaan itselleen auton. Saaneeko kohtuuhintaan?

Mitenköhän remonttipalvelut kohtelevat leskirouvaa? Tehdäänkö hänen kylpyhuoneremonttinsa samaan hintaan kuin muiden? Tuskinpa. Liike-elämän kovat lait kun sanovat, että aina täytyy pyrkiä maksimaaliseen katteeseen. Se otetaan tietenkin sieltä, mistä helpoiten saadaan, vaikka sitten lesken rovoista.

 

Niljakkaat puhelinmyyjät ovat oma lukunsa. Kun luurista kuuluu epävarma ikäihmisen ääni, myyjä tietää, että nyt taotaan tulosta. Jutellaan vanhukselle mukavia vähän pitempään, niin kyllä hän jonkun lehden ottaa.

Ja jos pankissa julkisesti omalla nimellään esiintyvä virkailija käyttää hyväkseen vanhuksen tietämättömyyttä, miten suuri houkutus tuntemattomaksi jäävällä puhelinmyyjällä onkaan laittaa vaan lehtiä tulemaan sen kummemmin lupaa kysymättä. Voihan mummo perua tilauksen, jos lehti ei miellytä.

Kaikkein näppärintä on jos ikäihmisen kestotilaus saadaan suoraveloitukseen, niin häntä voidaan huomaamatta rahastaa vielä terveyskeskuksen vuodeosastollakin.

Kirjojakin myydään ihmisille puoliväkisin. Ainakin siltä näyttää, kun katselee ikäihmisten kirjahyllyjä. Toisinaan jokseenkin tyhjällä hyllyllä kököttää muutama opus, jotka ovat selvästikin peräisin puhelinkaupasta. Silloin tulee väkisinkin mieleen, että ihmisille on tuputettu jotakin, mitä he eivät pohjimmiltaan halua.

 

Leskirouvat tarvitsevat edusmiehen. En tarkoita tällä, että he eivät osaisi huolehtia asioistaan. Mutta valitettava tosiasia vain on, että aina vanhaa naista ei kohdella samalla tavalla kuin miehiä. Siellä missä hinnat ja palvelut neuvotellaan, ehkä vielä pienellä kädenväännöllä, he jäävät helposti alakynteen.

Tinkimiskäytäntö on muutenkin inhottavaa. Se saattaa asiakkaat epätasa-arvoiseen asemaan. Herrashenkilö saa aina maksaa enemmän kuin suunsoittajat ja pikkukiristäjät. Ja aivan varmasti myyntikeskustelun ammattilainen pyörittelee suurimmat numerot iäkkäiden naisten hintalappuihin.

Kaikkein kurjimmalta kuulostaa sanonta "tyhmä maksaa." Se kun tarkoittaa, että puolustuskyvytöntä ja tietämätöntä saa yrittää vedättää, sillä vastuu hinnasta on ostajalla. Kun kaupankäynnin perusfilosofia on tämä, mitä tapahtuu kun iäkäs rouva astuu vaikkapa huonekaluliikkeeseen?