Miksi ihmiset haudataan

 

Kunnioituksemme ihmisyyttä ja elämää kohtaan näkyy siinä, miten toimimme kun läheinen ihminen on kuollut. Emme voi noin vain poistaa häntä mielemme lokeroista emmekä heittää hänen ruumistaan pois tarpeettomana. Lähipiiri kokoontuu yhteen ja viettää hautajaisia. Vainajaa muistellaan ja hänen ruumiinsa lasketaan hautaan tai tuhkataan arvokkaasti. Suomessa 98% ihmisistä saa kirkollisen hautauksen, vaikka aivan niin moni ei kuulukaan uskonnollisiin yhteisöihin.

Hautajaisten vietolla on useita funktioita. Kokoonnumme muistelemaan vainajan elämänvaiheita. Näin vainaja ikään kuin palautetaan hetkeksi takaisin eloon. Jollakin syvemmällä tasolla nimittäin ajattelemme, että ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan.

Joissakin kulttuureissa esi-isien muistaminen ja palvonta jatkuu useiden sukupolvien yli. Esivanhempia ei haluta unohtaa, koska se merkitsisi heidän lopullista tuhoaan. Nykysuomessa tämän uskon jäänteenä muistolauseessa sanotaan usein, että kauniit muistot eivät koskaan kuole.

Kuolleiden omaisten muistaminen vahvistaa ihmisten tajua heidän omista juuristaan. Jokaisella ihmisellä on lähtökohtansa, jotka jossakin määrin ohjaavat hänen elämäänsä. Vainajan lapset kuulevat muistopuheissa kuvauksen omista juuristaan. Samalla se on esitys heidän yhdestä mahdollisesta tulevaisuudestaan.

Ihmiset nimittäin tiedostamattaan seuraavat vanhempiensa jalanjälkiä monella tavalla. Huomaamme tämän tullessamme vanhemmiksi. Kasvatamme lapsiamme niin kuin meitä on aikanaan kasvatettu. Joskus ihminen huomaa vasta omien vanhempiensa kuoleman jälkeen, että hän on tahtomattaan seurannut sukunsa perinteitä hyvässä tai pahassa. 

Kiitollisuuden ja kunnioituksen motiivi on oleellinen osa hautajaisia. Jokainen ihminen on antanut jotakin hyvää lähipiirilleen ja jokaisen elämässä on paljon arvokasta ja kunnioitettavaa. Tämä hyvä ja arvokas palautetaan mieliin ja lausutaan ääneen. Tällä on luonnollisesti pedagoginen merkitys. Se antaa saattoväelle suuntaviittoja heidän tulevaa elämäänsä varten. Mutta haluamme myös kunnioittaa vainajaa itseään. Jokaisen elämä on äärimmäisen arvokas hänen ulkoisista saavutuksistaan huolimatta. 

         

Anteeksiantamisen hetki

 

Kenenkään elämäntarina ei ole täydellinen menestyskertomus. Joskus saattoväki tietää vainajan raskaista epäonnistumisista joillakin elämän alueilla. Taakse on saattanut jäädä ihmissuhdesotkuja, väkivaltaa tai rakkaudettomuutta, jota ei enää voida sopia asianomaisten välillä. Tällaisessa tilanteessa hautajaisissa saattaa olla hieman ristiriitainen ilmapiiri. Vainajaa halutaan muistella hyvällä, mutta toisaalta tiedetään, että paljon valonarkaa ja kipeääkin voitaisiin sanoa. Kaikki asianosaiset eivät välttämättä ole edes paikalla.

Tästä syystä pappi pidättäytyy esittämästä arvioita vainajan elämästä. Hänhän on yleensä kuullut vain joidenkin ihmisten kertomuksen vainajasta. Ja kun edesmenneestä ei haluta puhua pahaa, sivullinen saa aina valikoidun ja kaunistellunkin kuvan hänestä. Tässä ei ole mitään pahaa. Juuri niin kunnioitamme edesmenneen elämänkaarta. Muistamme hänestä sen, mitä hän itsekin olisi halunnut muistettavan.

Joskus anteeksiantamisen teema on merkittävä osa suruprosessia ja myös hautajaisia. Vaikka kukaan ei olekaan pyytänyt anteeksi, voidaan siunauskappelin hiljaisuudessa sopia asiat vainajan kanssa. Saattaja voi omassa mielessään pyytää edesmenneeltä anteeksi, tai antaa hänelle anteeksi. Yksipuoleisenakin anteeksipyytäminen ja antaminen voi olla tärkeä askel kipeiden muistojen parantamisessa.

 

Elämän tarkoitusta etsimässä

 

Hautaamiskäytäntö on erittäin vanhaa perua. Jopa kaikkein vanhimmat tuntemamme miltei kivikautiset haudat osoittavat, että jo tuolloin ihmiset hautasivat vainajansa yhteisin menoin. Voidaan sanoa, että yksi ihmisyyden tunnusmerkki on se, että vainajaa ei vain hylätä vaan hänen ruumiinsa haudataan. Jos ihminen täysin vieraantuisi uskonnosta, hän silti viettäisi hautajaismenoja. Lähipiiri kokoontuisi yhteen kunnioittamaan edesmennyttä, ilmaisemaan kiitollisuuttaan ja vahvistamaan elävien läheisten yhteenkuuluvuutta.

Kuoleman edessä on vaikea täysin välttää elämän- ja maailmankatsomuksen peruskysymyksiä. Kun yhden ihmisen elämä on ohi, on pakko kysyä, mikä oli hänen elämänsä tarkoitus, mikä on minun elämäni tarkoitus ja mikä ylipäätään on elämän tarkoitus. Joskus sanotaan, että elämän tarkoitus on elämä itse. Tämä biologistinen kehäpäätelmävastaus ei ole kovin tyydyttävä, vaikka se kuulostaakin äkkiseltään hyvältä. Se ei lopulta vastaa kysymykseen vaan vain toistaa sen.

Hieman parempi on sanoa, että elämän tarkoitus on elää oikein. Sitten voimme tarkentaa sitä, mitä on oikein eläminen. Mutta pelkkä moraalisiin velvoituksiin viittaaminen ei kuitenkaan riitä selittämään, miksi juuri minä elän. Kuka tahansa voi elää samalla tavalla oikein. Elämän tarkoituksen on liityttävä syvemmin ja laajemmin elämän ja todellisuuden koko verkkoon.

Jos ihminen ei halua tyytyä naturalistiseen ja biologistiseen elämänselitykseen, uskonnolliset näkemykset nousevat väkisinkin esiin. Jos todellisuudessa on yksi suuri suunnitelma, tahto tai päämäärä, yksittäisen ihmisen elämän tarkoituksen täytyy kytkeytyä siihen. Kristillisessä kielenkäytössä sanotaan, että Jumalan luoman ihmisen elämän tarkoitus ja päämäärä on yhteys Jumalaan, elämän antajaan. Se toteutuu tässä ajassa keskeneräisesti ja saa lopullisen syvyytensä vasta kuolemanjälkeisessä elämässä.

Koska tämänpuoleisen elämämme aikana saavutettu jumalataju on rajallinen ja puutteellinen, ei teologiakaan pääse kovin pitkälle elämän tarkoitusta pohtiessaan. Se voi vain osoittaa uskonsa kohteeseen ja sanoa, että tuolta suunnalta se kerran avautuu. Tämä usko tuo kristillisiin hautajaisiin rukouksen ulottuvuuden. Rukoilemme vainajan puolesta, että elämän perimmäinen päämäärä toteutuisi hänen kohdallaan.