Vapaiden suuntien hengellisyys


Vapaiden suuntien hengellisyys ja teologia poikkeaa monessa suhteessa luterilaisen kirkon hengellisyydestä. Jokainen seurakunnan työntekijä huomaa tämän ollessaan tekemisissä vapaisiin suuntiin kuuluvien ihmisten kanssa. Seuraavassa yritän kuvailla vapaiden suuntien peruspiirteitä luterilaisuuteen verrattuna. Mielessäni ei ole mikään tietty yhteisö, vaan tarkastelen vapaita suuntia suurena kokonaisuutena. Kärjistän hieman näiden kahden hengellisyyden välistä eroa, jotta asia tulisi selvemmäksi.

Termillä vapaat suunnat tarkoitetaan 1900-luvun kuluessa maahamme tulleita uusia seurakuntia. Tähän joukkoon kuuluvat helluntaiseurakuntien perhe, vapaakirkko, metodistit, baptistit, adventistit ja pelastusarmeija. Uudempia tulokkaita ovat erilaiset city-seurakunnat ja karismaattiset liikkeet kuten Nokia herätys. Sanalla vapaa korostetaan sitä, ettei näillä yhteisöllä ole samanlaista julkisoikeudellista asemaa kuin luterilaisella kirkolla, jolloin ne eivät myöskään ole mitenkään lainsäädännöllisesti sidoksissa yhteiskuntaan.


Sitoutuminen yhteisöön


Ehkä silmiinpistävin piirre vapaissa suunnissa on hengellisyyden yhteisöllisyys ja sitouttavuus. Jäsenille opetetaan hyvin selkeästi, että kristityn tulee olla osallistua aktiivisesti oman seurakuntansa elämään. Hänen tulee käydä jumalanpalveluksissa tai hengellisissä kokouksissa mielellään viikoittain. Ihannetapauksessa kristitty myös toimii myös vastuunkantajana seurakunnassaan. Hän voi johtaa kotona kokoontuvaa raamattu- tai rukouspiiriä, pitää pyhäkoulua, laulaa kuorossa tai osallistua erilaisiin keittiö- ja talonmiestehtäviin seurakunnassa.

Sitouttaminen näkyy myös vapaiden suuntien ajatuksessa uhraamisesta. Monet seurakunnat ja liikkeet opettavat, että kristityn tulee antaa kymmenykset tuloistaan Jumalalle. Tämä mahdollistaa sen, että suhteellisen pienikin joukko voi palkata pastorin ja vuokrata toimitilat. Ilman tällaista kymmenysopetusta vapaat suunnat tuskin voisivat toimia kovin pitkään.

Taloudellisen tuen antamista motivoi seurakunnan toiminnan yhteisöllisyys. Jäsenet ovat yleensä itse mukana siinä toiminnassa, jota he rahoittavat. Kolehtirahat eivät siis huku johonkin kasvottomaan projektiin jossakin kaukana. Kaikki uusien liikkeiden jäsenet eivät tietenkään maksa kymmenyksiä, kun taas toiset antavat vieläkin enemmän.

Luterilaisessa kirkossa seurakunnan jäsenyys on helpompi tehtävä. Jäsenen aktiivisuuden perään ei kysellä samalla tavalla kuin vapaissa suunnissa. Varainkeruukin tapahtuu helpommin ja jokseenkin huomaamattomasti kirkollisveron kautta. Luterilaisuudessa ajatellaan, että seurakunta ei ole vain toiminnan paikka, vaan siellä saa myös levätä. Kaikkien jäsenten ei tarvitse olla jossakin toiminnassa mukana, sillä Kristuksesta voi todistaa tavallisella arkielämälläkin.

Tästä syystä vapaista suunnista luterilaisuuteen siirtyvä ei aina löydä helposti paikkaansa uudesta seurakunnastaan. Siksi pettymyksen mahdollisuuksia on paljon. Luterilaisuus voi näyttää innottomalta ja pysähtyneeltä. Evankeliumin sijaan se keskittyy sosiaalieettisiin projekteihin (diakonia), korkeakulttuurisiin musiikkielämyksiin (kirkkomusiikki), uskonnollisiin esitelmänpoikasiin (pappien saarnat) ja lasten päivähoitoon (lapsityö). Työntekijöiden määrään nähden luterilaisessa seurakunnassa on yllättävän vähän itse pääasiaan eli hengellisen elämän hoitamiseen liittyviä ryhmiä.

Toisaalta juuri näiden "väljähtymispiirteiden" tähden jotkut vaihtavatkin luterilaiseen kirkkoon. Hengästyttävän "toimintakristillisyyden" jälkeen luterilainen levollisuus, kiireettömyys ja helppous tuntuukin vapauttavalta. Armoa ei ansaitakaan kiirehtimällä hengellisestä touhusta toiseen, vaan se on kertakaikkisesti annettu.

Miten tullaan uskoon?


Käsitys kristityksi tulemisesta ja kristittynä pysymisestä auttaa ymmärtämään vapaiden suuntien ja luterilaisuuden välistä eroa. Vapaat suunnat painottavat opetuksessaan, että Jumala kutsuu jokaista hengellisen heräämisen kautta omakohtaiseen uskonelämään.

Käytännössä uskoon tullaan kolmen portaan kautta. Ensin ihminen tajuaa olevansa syntinen ja matkalla kadotukseen. Sitten hän anoo syntejään anteeksi ja antaa elämänsä Jeesukselle. Elämän antaminen Jeesukselle tapahtuu rukouksessa. Pyydän Jeesusta omaksi vapahtajakseni ja annan hänelle täydet valtuudet elämässäni. Usein tällainen kääntyminen tapahtuu evankelioimistilaisuudessa, kotikokouksessa tai toisen kristityn läsnäollessa. Jeesus ottaa vastaan jokaisen hänen luokseen tulevan, joten uskoon tuleminen ei ole periaatteessa vaikeaa. Tosin oman epäilyn ja sosiaalisen häpeän voittaminen saattaa vaatia ponnisteluita.

Jotkut vapaat suunnat opettavat, että elämän antaminen Jeesukselle näkyy hengellisenä kokemuksena Jumalan läsnäolosta. Kun Kristus tulee ihmiseen, se tuntuu jollakin tavalla. Kun näin opetetaan ja kun uskoon tulleet todistavat kokouksissa kääntymiskokemuksestaan, ei mikään ihme, että uusiakin käännynnäisiä siunataan samanlaisilla kokemuksilla. Kokemus Kristuksen tulemisesta sydämeen ei kuitenkaan ole aivan ehdottoman välttämätöntä. Ihminen tietää tulleensa uskoon senkin perusteella, että hän haluaa astua kolmannelle portaalle.

Kolmas porras on seurakunnan yhteyteen liittyminen ja hengellinen kasvu. Vapaat suunnat eivät välttämättä kytke kolmatta porrasta uskoon tulemisen tapahtumaan, mutta käytännössä sekin kuuluu kristityksi kääntymisen vaatimuksiin. Jos nimittäin ihminen on aidosti antanut elämänsä Jeesukselle, hän haluaa myös oppia tuntemaan Jeesusta enemmän. Siksi hän osallistuu seurakunnan elämään, tutkii Raamattua ja haluaa kasvaa hengellisesti.

Hengelliseen kasvuun kuuluu olennaisena osana syntisestä elämästä luopuminen. Eihän synnin syyllisyydestä vapautunut halua palata siihen lätäkköön, jossa hän ennen rypi. Vapaisiin suuntiin on leimallisesti kuulunut tiettyjen asioiden leimaaminen synniksi. Vuosisadan alkupuolella ja puolivälin jälkeenkin klassisia syntejä oli tanssiminen, tupakointi, alkoholin käyttö ja rock-musiikki. Nykyään näihin suhtaudutaan suopeammin. Kiroilua sen sijaan ei edelleenkään pidetä kristityn suuhun sopivana tapana (mikä oikein onkin). Näiden asioiden jääminen pois elämästä on selvä merkki uskoon tulemisesta.

Hengelliseen heräämiseen liittyvän elämänmuutoksen tähden vapaita suuntia kutsutaan joskus pyhitysliikkeiksi. Kun vapaissa suunnissa pyhitys on hengellistä kasvua, luterilaisessa kirkossa pyhitys on lisääntyvää synnin ja armon tuntua.

Tällainen vastakkainasettelu tosin kärjistää keinotekoisesti näiden kahden hengellisyyden välistä eroa. Tässä vastakkainasettelussa on kuitenkin kärki totta. Luterilaisessa kristillisyydessä ei korosteta yhtä paljon ihmisen tietoista ratkaisua ja tietoista hengellistä elämää. Kristus ottaa ihmisen omakseen jo kasteessa. Imeväinen voi omistaa kaikki pelastuksen lahjat, vaikka ei itse tiedä siitä mitään. Ihannetapauksessa ihminen oppii vuosien saatossa tietämään, kenen omaksi hänet on kastettu ja minkälaiseen elämään Kristus kutsuu häntä. Mutta vaikka tällainen hengellinen herääminen jäisi tapahtumatta, ihminen voi silti Jumalan lapsi ja pelastuksen tiellä.

Luterilaisuudessa varotaan arvioimasta toisten sielun tilaa. Emme voi asettaa hengellisiä kelpoisuusvaatimuksia, joiden perusteella tietäisimme, kuka on uskon sisäpuolella ja kuka ei. Meidän tulee rakkaudessa pitää kaikkia kastettuja Jumalan täysivaltaisina lapsina, niitäkin, jotka eivät seurakunnan asioista paljoa piittaa.
 
Tällainen perusasenne tuo tiettyä rentoutta seurakuntalaisten keskelle. Luterilaisessa kirkossa kenenkään ei pitäisi kokea hengellistä alamittaisuutta, koska uskonelämän "tasolla" ei mitata mitään. Sen varjopuolena taas on se, että luterilaisuus ei ole päässyt yhtä pitkälle uskonasioiden soveltamisessa arkeen kuin vapaat suunnat.

Mitä se on arjessa?

Vapaiden suuntien saarnat ja hengelliset puheet ovat tunnetusti retorisesti parempia kuin luterilaisten pappien puhtaaksikirjoitetut esitelmät. Tämä johtunee siitä, että vapaiden suuntien saarnaperinteeseen kuuluu selkeämmin pyrkimys vaikuttaa kuulijoihin. Saarnaaja ottaa rohkeasti hengellisen ohjaajan roolin ja kertoo kuulijoilleen joskus hyvinkin yksityiskohtaisesti, miten eletään uskovana.
 
Luterilaisessa kirkossa puhujat eivät yhtä pelottomasti ravistele penkissä istujaa solmiosta. Kuulijaa ei vaadita ottamaan vastaan päivän hengellistä kehotuspuhetta, vaan uskon ja elämäntaidon asioita esitellään jossakin puhujan ja kuulijan ulkopuolisessa maailmassa. Kuulija voi sitten itse päättää, mitä hän ajattelee asiasta ja miten se mahdollisesti vaikuttaa hänen elämäänsä. Kovin syvällisiä opetuksia ei edes voi pitää esillä kymmenen minuutin saarnassa. Vapaiden suuntien ihmisistä näyttää, että luterilaiselle on paljon tärkeämpää valmiiksi kirjoitettu liturgia kuin teologisen koulutuksen saaneen papin opetus hengellisyydestä ja Raamatusta. Tästä syystä he moittivatkin luterilaista jumalanpalvelusta ulkokohtaiseksi muotomenoksi ja taide-esitykseksi.
 
Vapaiden suuntien puheiden jälkeen ei yleensä tule so what -tuntu. Seurakunta saa selvät ja elämänläheiset toimintaohjeet. Ehkä voidaan esittää varovasti arvio, että vapaissa suunnissa hengellisyyttä sovelletaan arkeen paremmin kuin luterilaisessa kirkkokristillisyydessä.
 
Luterilaisellakin puolella toki puhutaan paljon elämäntaidoista ja etiikasta. Mutta ne eivät kytkeydy kovin selkeästi uskoon, Raamattuun ja seurakuntayhteyteen. Luterilainen kun uskoo, että Jumala neuvoo oikeaa elämäntapaa järjen ja omantunnon kautta. Tällä perusnäkemyksellä on taipumus heikentää hengellisyyden ja arjen välistä yhteyttä.
 
Jumalanpalveluskäytännössäkin näkyy se, että vapaat suunnat yrittävät selkeämmin vaikuttaa ihmisiin ja voittaa heitä puolelleen. Jumalanpalvelukset ovat koruttomampia, yksinkertaisempia ja kommunikatiivisempia. Puhe, rukous ja laulu vuorottelevat eikä seurakuntaa vaadita arkikommunikaatioista poikkeaviin tapoihin kuten liturgisiin vuorolauluihin.
 
Uskon soveltaminen arkeen on lopulta hengellisyyden tärkein ulottuvuus. Elämänkatsomuksesta pidetään kiinni ja sitä syvennetään, jos se toimii ja jos sillä on konkreettista vaikutusta elämääni. Ehkä juuri tämä on syynä ihmisten siirtymiseen seurakunnasta toiseen. Kun uudet jäsenet kertovat, etteivät saaneet vanhasta seurakunnastaan mitään, he tarkoittavat, ettei seurakunnan opetuksella ja elämällä ollut konkreettista vaikutusta ja annettavaa heille.
 
Vapaista suunnista luterilaisuuteen siirtyvä usein kokee hengellisen opetuksen olleen liian vaativaa ja ehkä epärealististakin. Luterilaisuuden jättänyt taas useimmiten sanoo kirkon sanoman olevan niin epämääräistä, ettei siitä oikein saa minkäänlaista otetta.

Koska ihmisiin vaikuttaminen hengellisen opetuksen avulla on niin tärkeää vapaissa suunnissa, niihin kuuluvat ihmiset yleensä tietävät uskonasioista hyvin paljon. He tuntevat Raamattunsa ja kristillinen oppi - oman seurakunnan versiona - on heille tuttu. Todennäköisesti vapaiden suuntien jäsen on lukenut useamman hengellisen kirjan kuin luterilainen kristitty.
 
Suurempi tietomäärä tuo mukanaan suuremman tarkkuuden opillisissa kysymyksissä. Vapaiden suuntien kuulija arvioi puhujan ja yhteisönsä teologiaa ja raamatullisuutta kun taas keskivertoluterilainen ei ole kovin kiinnostunut sanoman opillisesta puhtaudesta.

Numeroita ja sosiologiaa


Vapaiden suuntien kannattajajäsenten määrää on vaikea arvioida. Sitoutuneiden jäsenten lukumäärän sijaan oleellisempaa onkin se, kuinka monta ihmistä liikkuu liikkeiden vaikutuspiirissä, osallistuu niiden tilaisuuksiin ja saa niiltä hengellisiä vaikutteita.
   
Helluntailiikkeeseen kuuluu noin 50 000 jäsentä (70 000, jos kastamattomat lapset ja nuoret lasketaan mukaan) kun taas sen vaikutuspiirissä saattaa liikkua toiset 50 000 ihmistä. Muut vapaat suunnat ovat jäsenmäärältään paljon pienempiä. Kun helluntaihenkisten määrään lisätään artikkelin alussa mainittujen liikkeiden jäsenet ja arvio niiden "ulkojäsenistä", voidaan varovaisesti arvioida, että vapaiden suuntien vaikutuspiirissä elää noin 200 000 ihmistä.
 
Luku voi kuulostaa pieneltä, kun sitä vertaa luterilaisen kirkon neljään miljoonaan jäseneen. Mutta kun asiaa katsoo seurakunnan aktiivitoiminnan kannalta, erot eivät olekaan niin suuria. Vapaisiin suuntiin kallellaan olevat ihmiset eivät nimittäin ole yhteisöidensä nukkuvia jäseniä, vaan he osallistuvat niiden toimintaan jokseenkin säännöllisesti ja ovat arvomaailmaltaan sitoutuneita niihin.
 
Kansainvälinen vertailu laittaa luterilaiset vieläkin pienemmälle paikalle, sillä esimerkiksi helluntailaisia on maailmanlaajuisesti yli kolme kertaa enemmän kuin Lutherin nimissä uskovia. Lisäksi vapaiden suuntien kaltainen kristillisyys leviää maailmalla paljon voimakkaammin kuin vanhojen kirkkojen edustama uskon muoto.
Yhteiskuntaluokittain voidaan esittää seuraavanlainen karkea arvio.
 
Luterilaisuus on korkeammin koulutettujen ja paremmin toimeentulevien ihmisten yhteisö. Vapaiden suuntien kannattajat kuuluvat alempaan yhteiskuntaluokkaan. Kaikkein heikko-osaisimman rohkenevat näyttäytyä vain pelastusarmeijan kokouksissa. Joka epäilee tätä vertailua, käyköön sunnuntaina kyseisten yhteisöiden parkkipaikoilla vertailemassa autoja. Ne kertovat korutonta kieltä elintasosta. Polkupyöriä löytyy eniten pelastusarmeijan pihasta.  

vapaat suunnat